Luku 21: Puhelu (Helios)
Joudun pitämään kättä suullani, jotta en huutaisi. Olen noussut säpsähtäen seisomaan ja jättänyt kipeän Jaronin puoliksi makuulleen sänkyyn. Hänen vihreiden silmiensä katse harhailee, etsii kiintopistettä.
”Helios? Mitä nyt?”
”S-sinun… pikkusiskosi?”
”Niin.”
”Tarkoitatko…”
”En muista hänen nimeään juuri nyt. En pysty myöskään kuulemaan sitä. Se vetäisi minut takaisin niihin hetkeen ja pimentäisi kaiken pitkäksi aikaa. Olen… onnellinen, kun en muista juuri tällä hetkellä.”
Medea. Jaronilla on vain yksi pikkusisko, ja sille pikkusiskolle olen omistanut koko elämäni. Hänen tarkoitusperilleen ja tavoitteilleen. Kapinalle. Ajattelen Medeaa, joka on ottanut minut syliinsä ja rapsuttanut päätäni, ollut minulle se sisko, jonka menetin.
”Tunnetko sinä… hänet? Siskoni?”
”Tunnen”, kuiskaan.
Jaronin kasvot nykivät jälleen hetken. Hellyys minussa ei ole kuollut tämän järkytyksen tieltä, mutta se ei pääse pintaan, kauhu lamaannuttaa minut paikalleen. En pysty lähestymään tärisevää Jaronia.
”En muista siitä mitään”, Jaron henkäisee, ”siis siitä, mitä tapahtui.”
Voin hyvin uskoa sen. Yritän silti kuvitella tuntemaani Medean tämän nuorukaisen eteen kiduttamaan tätä tällaiseen pisteeseen. En pysty näkemään sitä. En yksinkertaisesti kykene siihen. Muistan vain Medean lempeät sormet hiuksissani. Hänen pehmeät sanansa.
”Minun siskoni ei ole inhimillinen”, Jaron kuiskaa. ”Hän pystyy näyttäytymään minkälaisena tahansa. Ulos päin ei näe mitään. Mutta kun pimeys laskeutuu hänen piirteisiinsä…”
Jaron vääntyy sellaiselle kippuralle, että sitä on kipeäää jopa katsoa.
”En pelkää kipua enkä kuolemaa. Mutta siskoani minä pelkään.”
”Jaron…”
”Tiedän. Sinä et varmaan usko minua.”
”Minä haluaisin kovasti uskoa.”
”Mutta et usko.”
On päivänselvää, että tämä mies on uhri. Olen oppinut tuntemaan häntä, tietämään, kuinka hän toimii. Nieleskelen. Kuinka hyvin minä oikeastaan tunnen Medean? Tunnenko hänet yhtään sen paremmin kuin Jaroninkaan?
”Minusta ei ollut enää kuninkaaksi, joten ne tekivät uuden”, Jaron huokaa. ”Ro on niin paljon parempi minuna kuin minä itse. Hän sanoo niin itsekin.”
”Jaron, tuo ei ole totta.” Ääneni on ohut. ”Kukaan ei voi olla parempi sinuna itsenäsi kuin sinä itse.”
”Ro on niin itsevarma ja hurja.”
”Ja hänen tapansa hallita on johtanut tämän maan mellakkaan ja kaaokseen.”
”Se oli sitä jo… ennen Rota.” Jaron irvistää kesken lauseen kuin kipu jälleen lävistäisi hänet.
”Oli, toki. Mutta Ro ei auta. Eli siis… koko nykyisen hallintokauden johdossa on ollut hän, ei koskaan sinä?”
Jaron nyökkäilee.
”En saanut koskaan kruunuani. Siskoni… piti siitä huolen.”
”Eikö siskosi tahtonut sinun saavan kruunua?”
”Sitäkin. Mutta minä… minä tiedän, että siskossani on jotakin pimeää. Jotakin paljon suurempaa kuin pelkät poliittiset tavoitteet.”
”Jaron. Minun on tunnustettava sinulle jotakin.”
Jaronin pää kallistuu kuin linnunpojalla. Istun sängylle hänen viereensä ja otan hänen kätensä omaani. Silitän sitä. Se saa hänet rentoutumaan silmissä. Tämä mies on selvästi hyvin ohuilla langoilla kiinni tässä maailmassa.
”Sinun siskosi on ryhtynyt kapinaan.”
”Kapinaan?”
”Niin. Sinua vastaan.”
”Mutta…”
”Hän vastustaa julkisesti nykyistä hallintoa ja aikoo kaataa sen.”
”Mutta hänhän tietää minusta! Ja Rosta! Tämä tapahtui hänen vuokseen! Ei hän sitä vihaa, hän… Miten hän voi vihata tätä hallintoa? Sehän palvelee häntä!”
Reaktiot kumpuavat niin suoraan sisimmästä, etten voi epäillä niitä. Jaron tärisee. Hän on aivan täysin tosissaan, eikä minulla ole mitään syytä epäillä sitä. Jotakin on tekeillä. Jotakin suurta. Minun on pakko saada yhteys Medeaan. Ainoa keinoni on videot, joita Ro kuvaa kansalle.
Päässäni jyskyttää. En kestä tätä enää. Kuinka minä saan tietää totuuden, kun Jaron on syvällä päänsä sisällä, hänen kaksoisolentonsa on laskelmoiva ja siskonsa joku, jota en yllättäen tunnekaan?
”Jaron. Anna minulle anteeksi. Mutta…”
Jaronin silmät ovat suuret. Miten minun tekisikään yhä mieleni suudella häntä.
”Minä olen osa sitä kapinaa. Olen tullut linnaan vain peitetehtäviin.”
Jos tämä on kaikki bluffia, paljastan itseni nyt. Pääsen hengestäni täydellä varmuudella. Jaron ei kuitenkaan liikahdakaan. Vilkuilen huonetta. En erota kameroita missään. Tiedän, että se ei vielä todista mitään. Paljastan itseni, enkä ymmärrä, miksi teen sen nyt. Kaikki Jaronissa tuntuu kiskovan jotakin puhtaan rehellistä ulos minusta.
”Hän on sellainen”, Jaron huokaa. ”Isäkin rakasti häntä aina.”
”O-… olen tosi pahoillani. Anteeksi, että reaktioni on tällainen. Minä vain…”
”Olet jätkyttynyt. Ymmärrän.”
”Jaron, minä ihan tosi pidän sinusta, ja…”
Hänen kasvoilleen leviää kiitollinen hymy. Hän todella muistuttaa lasta.
”Pidätkö? Sepä ihana kuulla. Niin minäkin sinusta. Olen onnellinen, että olen saanut muistaa sinut ja viettää kanssasi aikaa.”
”Jaron…”
En voi suudella häntä. Luoja, en voi tehdä sellaista, tämä mies ei ole kunnossa enkä tunne häntä riittävästi ja kaikki tämä sotku spiraloi päässäni kuin lumimyrsky. Mutta kun hän katsoo minua noin, tahdon hukuttautua häneen.
Istuudun sängylle. Otan Jaronia leuasta. Hän näyttää raukealta ja onnelliselta, siltä kuin janoaisi minua suudelmaan. Kiedon toisen käteni hänen niskaansa ja silitän. Hetken lataus on viedä minulta järjen. En ajattele muuta kuin hänen huuliaan, ja painaudun lähemmäs maistaen häntä hellästi. Suudellessa hän ei tunnu hauraalta tai aralta, hän painuu aivan liki ja liikuttaa huuliaan ihanan hitaasti, nautiskellen.
Suutelemme pitkään, ja mitä pitempään olen hänen huulillaan, sitä kovemmaksi polte vatsanpohjassani käy. En tiedä, mitä se yrittää kertoa minulle. Me vain suutelemme, tilanne ei etene sen pitemmälle, mutta jo se saa kehoni innostumaan. Jaronin hymy on niin luottavainen ja onnellinen.
”Jaron… minä…”
”Ssh. Tiedän kyllä. Et voi luvata mitään. Tämä tulee liian äkkiä. Ei hätää. En koskaan odota keneltäkään mitään. Ja Ro rakastaa minua.”
”Jaron, en tahtoisi murskata unelmiasi, mutta Ro ei rakasta sinua. Hän käyttää sinua hyväkseen. Satuttaa sinua. Se ei ole rakkautta. Sinä ansaitset paljon, paljon enemmän.”
”Hän on minulle hellempi kuin kukaan. Sen jälkeen, kun minusta tuli tällainen, minut on vain hylätty tänne.”
”Ro käyttää hyväkseen sinun tilaasi. Sinä olet sairas ja hän käyttää röyhkeästi hyväkseen sairauttasi. Se on uskomattoman törkeää.”
”Ei minun sairauttani voi rakastaa. Helios, minä… minä olen pysyvästi vammautunut. En ansaitse rakkautta kuten muut. Minun selkärankani on korvattu keinotekoisella. Nykyteknologian ihme.”
Siksi hänen selässään on sellainen haava. Minun tekisi mieli itkeä, mutta se vain pahentaisi kaikkea.
”Enkä koskaan enää pysty kävelemään.”
Silitän hänen poskeaan, painan nopean suukon huulille. Miten tahtoisinkaan vain jäädä siihen.
”Se ei ole ongelma.”
”Käytän pyörätuolia liikkuakseni.”
”Se on ihan normaalia.”
”Ro sanoo aina, että kukaan muu ei jaksa minua. Kukaan ei jaksa vammautunutta kumppania ikuisesti, kaikki kyllästyvät ja väsyvät hyysäämiseeni joskus.”
”Jaron rakas, tuo ei ole totta. Se ei missään nimessä ole totta. Sinä olet aivan yhtä arvokas kuin kuka tahansa muukin.”
Jaronin kasvot ovat murheen täyttämät. Hän ei katso minua enää silmiin. Erotan suonia pitkin kasvoja, hänen ihonsa on niin ohutta, miltei kuin paperia. Jaron näyttää siltä, että häneen sattuu, joten autan hänet makuuasentoon ja peittelen. Minunkin pitäisi livetä paikalta pikimmiten.
”Helios.”
”Niin?”
”Miksi sinä suutelit minua?”
”Koska pidän sinusta.”
”Pidät?”
”Niin. Pidän sinusta ja halusin suudella sinua, ja haluan suudella sinua jatkossakin. Minä vain… minä en tällä hetkellä tiedä, mihin uskoa.”
”Ymmärrän hyvin, että et kykene vielä uskomaan minua. Minä en ole erityisen luotettava. Eihän siitä ole mitään takeita, että edes muistan sinua huomenna. Saati itseäni.”
”Jaron. Tuli mitä tahansa, minä selvitän tämän ja tahdon palata luoksesi. En halua, että Ro saa satuttaa sinua miten hyvänsä. Minä voin olla sinulle joku, joka antaa sinulle pyyteettömästi sitä välitystä, jota tarvitset.”
Jaronin suupielille leviää väsynyt hymy.
”Tarkoitatko seksiä?”
”J-…” Punastun kauttaaltani. ”Jos sinä haluat.”
”Haluan.”
Kumarrun suutelemaan häntä. Joka kerralla olen yhä enemmän pyörällä päästäni.
”Ei sinun tarvitse säälistä minulle olla hyvä.”
”Ei se ole sääliä. Minä olen aidosti kiintynyt sinuun. Olen vain todella hämmentynyt siitä, mitä tässä maassa on tapahtumassa.”
”Toivon, että se… selviäisi pian. Minäkin tahdon tietää. Mutta… olen tosissani siskostani. Jos muistaisin hänen nimensä, saisin kohtauksen välittömästi. On ihme, että pystyn edes puhumaan tästä.”
”Sinun ei tarvitse.” Suukotan häntä ohimolle. ”Otan itse selvää. Sinun ei ole pakko puhua siitä minulle enää.”
”Puhun, jos… muistan.”
”Kiitos. Minä tahdon sinulle vain hyvää.”
”Helios…”
”Niin?”
”Kun tulet tänne seuraavan kerran… jos tulet. Voisitko lukea minulle? Pitäisin siitä.”
”Lukea? Voi totta kai minä voin.”
Pyyntö on niin vilpitön, että minua itkettää. Jaronin reaktio vastaukseeni on uskomattoman kiitollinen hymy. Silmiini kihoaa väkisinkin kyyneliä. Kumarrun vielä painamaan suudelman hänen huulilleen. Hänen hento kätensä silittää minua niskasta. Kunpa hän voisi aina voida näin hyvin.
”Nähdään taas.”
”Nähdään, Helios.”
*
Niin kutsuttu kuningas antaa minulle pyytäessäni luvan käydä kaupungilla vapaapäivänäni. Hänen mukaansa kenenkään linnan työntekijän toimia ei rajoiteta liikaa, ei edes niiden, jotka ovat toiselta puolelta. Hänen sanansa hymyilyttävät minua, kun muistelen, kuinka nämä samat ihmiset ovat sulkeneet rajat, jotta meidän puolemme ei pääse vuotamaan heidän kauniiseen kaupunkikuvaansa.
Olen laskenut palkkani ja tiedän, että voin viimein tehdä sen, jonka vuoksi olen täällä. Voin ostaa puhelimen, jolla ottaa yhteyttä Medeaan. Laskeutuessani linnasta kaupunkiin olen täysin tietoinen siitä, että kaikista valekuninkaan lempeistä sanoista huolimatta minä tuskin pääsen kulkemaan vapaasti. En huomaa kenenkään lähteneen perääni, mutta tiedän, että kaikki täällä elää ja hengittää valtion piikkiin. Jos ostan puhelimen, tieto löytää kyllä tiensä linnaan. Varastaminen olisi myös vaihtoehto, kenties paras sellainen, mutta en ole koskaan ollut varas. Moni on, enkä koskaan tuomitse sitä, me elämme kuten meidän on elettävä.
Ajattele nyt vähän, Helios. Jos ostat puhelimen, se voidaan takuulla jäljittää sinuun.
Huokaisen syvään. En voi olla vuorovaikutuksessa täkäläisten kanssa, kaikki täällä ovat takuulla nähneet minusta kuvatut videot. Minut yhdistetään välittömästi linnaan. Sydämeni hakkaa. Minulla on koko päivä aikaa selvittää, miten saan puhelimen ilman, että siitä jää jälkiä mihinkään.
Ilma on kaunis, toisin kuin kotona. Merituuli puhaltaa jopa kaupunkiin, ilmassa tuntuu sen tuoma lämmin kosteus. Ihmiset ovat aina liikkeellä, ja he pukeutuvat hyvin. Kalliisiin leninkeihin ja tyköistuviin pukuihin. Täällä ihmisyyden kirjo ei lyö samalla tavalla vasten kasvoja. Miten voikaan olla, että olemme samaa kansaa kaikki.
Kun joku rykäisee kurkkuaan kauniin keväävihreän talon takana, hätkähdän. Erotan lyhyen hahmon, mutta en tunnista kulkijaa.
”Ppsst. Helios? Eikö niin?”
”Kuka kysyy?”
”Sinä olet M:n leivissä, eikö?”
”Kuka kysyy?”
”Hänen ystävänsä.”
”Todellako?”
”Tule sisään.”
”Minä en tiedä, onko se hyvä ajatus. Riisuisitko huppusi hetkeksi?”
Vieraalla on vaaleanvihreä huppu päänsä suojana. Hän näyttää lähestulkoon lapselta. Kun hän riisuu huppunsa, erotan toisella puolella päätä kaljun läikän, josta tukka kasvaa pelkkinä pieninä tuppoina. Poski on röpelöinen, suu irvessä.
Ensimmäinen ajatukseni on se, mitä Jaronille on tehty. Jaronin mukaan Medea nauttii sellaisesta. Huomaan, että räpyttelen tuskin laisinkaan.
”Taidat jo tietää.”
”Kuka sinä olet?”
”Satunnainen uhri.”
”Mitä…?”
Kun vieras hymyilee, hänen toinen suupielensä rypistyy kuin paperi.
”Osuin Medean matkalle. Hänellä oli tulta.”
Vien käden suuni eteen. Mitä täällä tapahtuu? Tämä ei voi enää olla sattumaa. Miksi edes epäilin Jaronia? Oksettaa.
”Voitko pahoin?” vieras kysyy. ”Tule sisälle.”
”Minä… tuota…”
Huomaan seuraavani vierasta sisälle keväänvihreään taloon, jonka portaille on aseteltu kukkaruukkuja. Oksettaa edelleen. Mitä ikinä olenkaan kuvitellut mistään, joutuu nyt kokonaan uuteen tarkasteluun. Vieras ohjaa minut sisälle lämpimin sävyin sisustettuun kotiin. Erotan kullanvärisen sohvan ja takkatulen. Kaikki täällä tuntuu lämpimältä ja kotoisalta.
”Oletan, että et ole vielä ottanut kapinajohtajaasi yhteyttä”, vieras sanoo riisuessaan vihreän viittansa. Hänellä on olat paljastava vaate yllään. Erotan, kuinka palohaavat jatkuvat olkiin saakka.
”Lähdin juuri etsimään puhelinta”, tunnustan. En tiedä, miksi luotan tähän ihmiseen. Juuri nyt minun pitäisi lakata luottamasta kehenkään.
”Ole hyvä vain.”
Hän heittää puhelimen minulle noin vain ja pyytää minua istumaan.
”Kuten näet, minulla ei ole mitään menetettävää. En ole enää kukaan. On silkka ihme, että saan pysyä täällä rumentamassa kadunkuvaa. Olen rikkaasta suvusta, kenties isäni keräämällä omaisuudella ja maineella on se arvo tälle kuningaskunnalle”, vieras sanoo. ”Minä itse en ole enää kukaan.”
”Olen pahoillani.”
Hän huiskauttaa kättään.
”Älä suotta. Olen elossa ja minulla on koti. Monilla täkäläisillä ei ole.”
”Ennen kuin soitan… Saanko kysyä erästä asiaa?”
”Tahdotko tietää vammautumisestani ja siitä, mitä tiedän Medeasta?”
Nyökkään ujosti. Hän virnistää jälleen.
Huomaan tuijottavani liekkejä, jotka tanssivat takalla. Takanreunalle on asetettu kehystettyjä valokuvia ja koristeellinen kynttilänjalka. Tämä koti on häkellyttävän tavallinen ja kaunis. En muista, milloin olisin viimeksi nähnyt jotakin tällaista.
”En tiedä Medeasta mitään muuta kuin sen, että hän oli prinsessa, joka luopui paikastaan ja ryhtyi kapinaan. Tiedän siis saman kuten kaikki muutkin. Mutta tiedän myös sen, että se, joka kolkkasi minut kadulla ja sytytti minut liekkeihin, oli hän. Kuvankaunis prinsessa.”
Nyökkään.
”Uskotko minua?”
”Uskon.”
”Hänen on siis täytynyt tehdä jotakin muutakin.”
”Niin olen saanut ymmärtää.”
”Kuningasperheessä taitaa olla menossa jotakin suurta.”
”Uskoakseni kyllä.”
”En utele enempää. Tahdon vain elää rauhallista elämää. Soita puhelusi ja palaa takaisin, niin sinun livahtamistasi ei huomata.”
”Kiitos niin paljon.”
Hän vain hymähtää.
”Mitä ikinä onkaan meneillään, tahdon sen selviävän.”
”Lupaan, että poraudun tämän ytimeen.”
”Menen makuuhuoneeseen sillä välin, kun puhut.”
Hänen mentyään olen tuskallisen tietoinen siitä, että olen vieraan ihmisen asunnossa ainoastaan tämä seuranani. Minulla ei ole mitään, millä puolustautua. Nyt on vain luotettava ihmisten hyvyyteen.
Näppäilen tutun numeron puhelimeen. Kapinalla on kolme puhelinta, ja soitan siihen, joka on piilotettuna tämänhetkisessä päätukikohdassa. Kunpa tukikohta olisi vielä hengissä. En ole suunnitellut lainkaan, mitä teen, jos itse Medea vastaa. Miten voin sanoa tästä hänelle? Jos hän on seurannut videolähetyksiä, hänen täytyy jo tietää, että tiedän tupla-Jaronista.
Puhelimen piippaus on kuin räjähteen lähtölaskenta, sydämeni hakkaa juuri yhtä paljon. Kun joku vastaa, suuni on niin kuiva, että tuskin saan ääntä.
”Medea?”
”Helios? Olivia täällä.”
”Olivia! Luojan kiitos. Tämä on nopea puhelu. Erittäin nopea. Pyyhi puhelimen historia huolellisesti.”
”I will. Kerrohan mulle. Ne videot susta on ihan vitun absurdeja! Mitä hiton propagandaa se oikein on olevinaan?”
”Kai ne yrittävät osoittaa olevansa hyviä tyyppejä, vaikka sulkivat rajan ja ampuivat meikäläisiä. Se ei ole nyt tärkeintä. Olivia. Olen pahoillani, mutta… olen kuullut todella huolestuttavia asioita Medeasta. Oletko yksin?”
Olivia on pitkään hiljaa.
”Oon mä.”
”Medea on kiduttaja.”
Hiljaisuus rikkoo korvani.
”Mä tiedän.”
”Sinä… tiedät?”
”Sain juuri tietää siitä.”
Sydämeni hakkaa niin, että en pysty keskittymään.
”Mitä? Siis… Medea on…”
”Näin hänet itse teossa.”
”En voi uskoa tätä.”
Olivia ei sano mitään. Linja on hiljainen.
”Lisäksi kuninkaita on kaksi”, minä sanon, kun kukaan muu ei sano mitään. Hiljaisuus sattuu.
”Mitä?”
”Sano se Medealle. Kysy siitä häneltä. Kuninkaita on kaksi, Olivia.”
Puhelu katkeaa. Sen tuuttaus sattuu korviini. Puristan puhelimen rintaani vasten ja tärisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti