Luku 13: Hetken tauko (Ria)
Kuppilan ovikyltti on vinossa ja siihen asennetut neonkeltaiset ledvalot räpsivät kuin merkkinä siitä, että aika on loppumassa. Kadut ovat hiljenneet mekkalasta, jossain kauempana haukkuu koira. Satunnaisia ihmisiä nilkuttaa eteenpäin siellä täällä. Ilma on ruudinkatkusta raskas.
Ross kulkee oikealla puolellani ja avaa minulle oven. Nurkkapöydässä istuu oletettu pariskunta, ikkunan puoleisella kapealla pöydällä nojailee vanhempi mies. Kaikki ihmiset ovat kaaoksen karkottamat. Paikka näyttää rauhalliselta, neonkyltti ovella hämää. Sisustus on rustiikkinen; on nahkasohvaa ja kynttelikköjä. Värimaailma on vanhanaikaisen rusehtava, huomaan viihtyväni tummien sävyjen keskellä.
Ross tilaa meille molemmille maustetut teet ja istuu alas. En ole vieläkään saanut verkkokalvoiltani Alvaa, jonka raivo vyöryi koko kadun yli. Cillan ruumista en enää ajattele. Mutta Alva, hänen raivonsa. Sitä en voi lakata pyörittämästä mielessäni.
Teet tuodaan pöytään. Vedän kardemumman tuoksua syvälle sisälleni. Se tuo mieleeni ajat, jolloin ystäväni oli vielä hengissä. Hetkeksi suljen silmäni, annan tuoksun johdattaa minut menneeseen.
Tarpeeksi teetä juotuani minut valtaa lämmin tunne. Ross antaa minun juoda rauhassa.
”Sä varmaan tiedät, miksi mä nappasin sut hetkeksi pois Kaninkolosta.”
Nyökkään.
”Oon tosi pahoillani, että jouduit keskelle sitä mayhemia. Se oli ihan helvetin rumaa katsottavaa.”
Tahtoisin sanoa, että en järkyty enää mistään ystäväni kuoleman jälkeen, mutta Ross ei tiedä minusta mitään, joten en uskalla avata suutani.
”Alva ei ole aikoihin vetänyt tuollaisia flippejä. Ja ihan syystä. Tää maailma näytti taas julmuutensa, ja mä olen pahoillani, etten voi poistaa kaikkea tätä rumaa ja kamalaa sun silmiltä.”
”Kiitos, kun toit minut tänne.”
”Vähintä, mitä voin tehdä.”
Rossista huokuu samanlainen lämmin aura kuin tästä paikasta. Hän on tumma, tatuoitu ja lävistetty, mutta silti hän näyttää lämpimän isälliseltä. Rossilla ei ole tänään hurjanvalkoisia piilolinssejä. Hänen omat silmänsä ovat miltei mustat.
”Alva on mulle kuin sisarus. Me ollaan tunnettu ihan hemmetin kauan.” Ross istuu jalat levällään ja nojaa polviinsa. ”Se saattaa vaikuttaa hurjalta ja välinpitämättömältä, mutta todellisuudessa en ole tavannut ketään yhtä välittävää tyyppiä kuin se.”
”Tiedän.”
”Tiedätkö?”
Nyökkään. Ajattelen Alvaa, joka noukki minut, tuntemattoman teini-ikäisen tytön matkaansa, vaikka ei tiennyt eikä tiedä minun taustoistani mitään.
Rossin kasvoille leviää hymy. Mitä pitempään olen hänen seurassaan, sitä lämpöisempi minun on olla. Siemailen lisää kardemummalla maustettua teetä ja otan paremman asennon.
”Tiedätkö, että Alvalla on selässä tatuointi, jossa on tähtikuvio?”
Pudistan päätäni. Tietenkään en tiedä. Ajatuskin Alvasta paljaana on liikaa. Hän ei ole ihminen, joka päästäisi noin vain lähelleen. Ajatus saa poskeni punehtumaan. Piilotan punotuksen suuren teekuppini taa.
”Jokainen pieni piste siinä on yksi menetetty ystävä.”
Lasken kuppini puiselle pöydälle. Tuijotan Rossia pitkään. Sitten katseeni jämähtää käsiini. Tämä ei oikeastaan yllätä minua, ja silti tunnen kuinka koko kehossani säkenöi.
”Sillä on suurin hemmetin sydän, vaikka se onkin aina niin straighfoward ja äkäinen”, Ross sanoo hymyä äänessään. ”Nyt Cillakin pääsee sitten tähdeksi sen iholle.”
En tiedä johtuuko se Rossin sanoista, kuppilan lämpöisistä valoista vai teestä, mutta kyyneleet valuvat hiljaa poskilleni.
”Anteeksi. Ootko sä okei?”
Nyökkäilen lujaa ja tartun teekuppiin. Sen lämpö tuntuu hyvältä. Hetken vain nyyhkytän. Ross ojentaa minulle paperin, pyyhin siihen silmiäni.
”Ei, jotenkin vain…” Nieleskelen. En saa enempää sanotuksi.
”Ei, kyllä mä ymmärrän. Tämä maailma on niin hiton raju joskus kestää, siksi kai mä rakastan Alvaa niin paljon, kun se on tommonen.”
Jälleen kerran asioita, joihin en osaa sanoa mitään. Huomaan piteleväni kuppiani jäykästi ja tuijottavani Rossia.
”Ai, aa, et kai sä mieti, ollaanko me Alvan kanssa pari?”
Vilkuilen häpeissäni puupöydän juovia.
”Jestas, ei. Se ois vähän sama kuin ois veljensä kanssa”, Ross nauraa pudistellen päätään.
Hermotus kehossani laantuu. Siemailen viimeiset pisarat teestäni ja jään pitelemään kuppia, joka tuntuu yhä lämpimältä käsissäni. Rossin hymy on pehmeä.
”Mä ja Alva ollaan frendejä, eikä edes sellaisella queer-platonisella tavalla, ihan vaan puhtaan platonisella”, Ross hymähtää. ”Mut tiedätkö mitä, musta romanttinen rakkaus ei ole edes parasta, mitä maailmalla on tarjota. Kaikki ihmissuhteet eri kirjossaan on niin tavattoman kauniita ja arvokkaita ja omanlaisiaan.”
Ajattelen ystävääni, jota rakastin ja rakastan enemmän kuin mitään tässä maailmassa. Onnistun hymyilemään.
”Ai mutta, sori tää jaarittelu. Mä oon oikeesti aika huolissani susta ja siksi toin sut tänne vähän tuulettumaan. Olosuhteet tiukkenee ja näit just vitun traumaattisia juttuja. Jos sulla on koskaan tarve puhua niistä tai mistään muustakaan, mulle voi aina puhua.”
Hymyni ei enää pysy teekupin takana piilossa.
”Sinussa on jotain tosi isämäistä.”
Ross katsoo minua hetken silmät suurina ja alkaa sitten nauraa. Hänen naurunsakin on aavistuksen käheä.
”Jes, mahtavaa, mä sitten tykkään maskuliinisista komplimenteista. Kiitti”, Ross nauraa. Tuijotan häntä ilmeisen hämmentyneenä, kun hän kiirehtii jatkamaan: ”Niin siis, mä olen transmaskuliini. Mieheydessä on monta juttua, jotka allekirjotan, mut en mä kyl täysin mies ole. Mutta en missään nimessä ole mun syntymässä määritettyä sukupuoltakaan. Tää on vähän fluidi juttu. Kelaa, että ne on joskus kattoneet tätä tyyppiä ja olleet sillee ah yes, ihan selvä nainen.” Ross hekottaa sivellen parransänkeään. ”Joo ei.”
”Kiitos, kun kerroit.” Minulle harvoin uskotaan tällaisia asioita. En totta puhuakseni ole ajatellut kenenkään täällä olevan sukupuolta sen tarkemmin. He vain ovat omia itsejään. Silti Rossin uskoutuminen lämmittää, sillä hän ei ole minulle mitään velkaa.
”In fact aika moni meidän sakista on trans. Se menee vähän käsi kädessä tän kaiken muun kanssa. Sitä vaan näkee maailman niin eri tavalla vähemmistöpositiosta. Rupeepa joskus puhumaan tästä Alvan kanssa, niin se latelee sulle tuntitolkulla sukupuolen konstruktiivisuudesta ja siitä, kuinka sukupuolinormeilla ylläpidetään haitallisia valtarakenteita ja kuinka ne ovat sidoksissa nykyiseen hallintomuotoon.”
Naurahdan tahtomattanikin.
”Tämä kuulostaa siltä, että tästä on keskusteltu paljon yön pimeinä tunteina”, hymähdän.
Ross pudistelee huvittuneena päätään.
”Yeah, usko pois vaan.”
Ross laskee kuppinsa pöydälle ja nojaa tuolinsa selkänojaan rennosti.
”Mutta, Ria. Ootko sä okei? Tai siis, ei sun tarvitse olla okei, mutta uskotko, että sun ois hyvä jutella siitä, mitä kävi?”
Tuijotan käsiäni hetken. Olen taas puristanut niitä niin, että rystyset punoittavat.
”Kiitos. Uskon, että pärjään toistaiseksi. Olen nähnyt kuolemaa ennenkin.”
”Mä oon pahoillani.” Rossin ääni on tumma ja katse tiukka, mutta myötätuntoinen. Pidän siitä, että hän ei tarjoa minulle sääliään.
”Enemmän minua järkytti nähdä Alva sellaisena.” En voi uskoa, että sanon sen ääneen. Hetken Ross näyttää suorastaan yllättyneeltä.
”Ymmärrän”, hän sanoo sitten. ”Alvalla on kova oikeudentunto. Se ei kestä yhtään katsella, kun porukka kuolee, varsinkaan lapset. Ja tuolla tavalla.”
Mielikuva raudasta, joka oli rikkonut ihon ja sai jalan näyttämään katkinaiselta, saa ihoni kihelmöimään. Ihmisansa. Jotta meidän lahtaamisemme olisi helpompaa. Päässäni suhisee.
”Alva puhuu sun kanssa kyllä, se tarvitsee nyt vain aikaa. Huomenna se on taas raiteilla. Alvaa nopeampaa itsensä kokoajaa ei olekaan.”
”Hän varmasti piilottaa sisälleen paljon asioita jatkuvasti.”
Ross hätkähtää. Hänen ruskeat silmänsä näyttävät valtavilta.
”Olet tarkkasilmäinen tyyppi, Ria.” Ross sivelee otsaansa hetken ja huokaa syvään. ”Sä oot ihan oikeessa. Me kaikki joudutaan jatkuvasti piilottaan itsestämme asioita ja handlaamaan juttuja sekunneissa.”
”Ne jäävät tänne ja sattuvat.”
Vien käden rinnalleni. Sitä puristaa nyt. Rossin tummat kulmat kaartuvat.
”Sattuuko suhun juuri nyt?”
Nyökkään.
”Tahdotko puhua siitä? Vai tarkoitatko sitä, mitä Cillan kanssa tapahtui?”
”Sitäkin.”
Ross kallistaa päätään. Tämän ihmisen ilmiselvä isällisyys lämmittää edelleen, vaikka Rossin täytyy olla samaa ikäluokkaa kuin Alvan. Alle kolmekymmentä. Kaninkolon väki saattaa näyttää päällepäin hurjalta, mutta näillä ihmisillä on suurimmat sydämmet, joihin olen törmännyt näillä kaduilla. Muistelen Vestaa ja tämän kylmiä silmiä.
”Minulla oli kerran ystävä.” En voi uskoa, että kerron tästä ensimmäisenä Rossille. Kaikki hänessä kutsuu minua luottamaan itseensä. En näe vaaran merkkejä, Alvan luotetuin ihminen saa hälytyskellojani soimaan. Jos Alva luottaa Rossiin, minäkin luotan häneen.
”Okei. Haluatko puhua hänestä?”
”Hän kuoli muutama kuu sitten.” Tämä on ensimmäinen kerta, kun sanon sen ääneen.
”Olen pahoillani.”
Kireä hymy löytää kasvoilleni.
”Minun on tosi hankalaa hahmottaa, miten tämä maailma toimii ilman häntä saati, kuka olen. Minun koko elämäni pyöri hänen ympärillään ja oli hänen ohjaamaansa.”
Ross on nojautunut eteenpäin. Hänen ilmeensä on tyyni.
”Ja tiedätkö, mikä on kaikkein pahinta? En aina muista, että hän on kuollut. Tuntuu, että hän elää minussa yhä niin selkeästi, etten käsitä hänen jo kuolleen. Näen häntä vähän joka puolella, ja monesti tuntuu, että en tiedä, mikä minussa on minua ja mikä häntä.”
Ross sulkee silmänsä hetkeksi ja vetää syvään henkeä.
”Ei läheisen kuolemaa voikaan aluksi hyväksyä. Sitä tarraa kiinni kaikkeen, mihin pystyy.”
En aio kysyä, kenet hän on menettänyt.
”Tiedä kumminkin, että se helpottaa vielä. Ihan varmasti. Ja asiasta puhuminen silloin, kun jaksaa ja kykenee, auttaa myös. Mulle voi aina puhua, ja varmasti Alvallekin.”
”Kiitos.”
Ross nousee seisomaan koko hurjassa pitudessaan.
”Joko sä oot valmis menemään takaisin?”
Nyökkään.
”Let’s go then.”
Kuljemme minulle vierasta reittiä takaisin Kaninkoloon. Ilma on yhä raskasta hengittää, paikalla käyty kahakka näkyy repaleisilla kaduilla. Ross sujahtaa pikaisesti tutulle kujalle. Kaninkoloon johtavien portaiden yläpäässä seisoo pörrötukkainen tumma nuori nainen. Ross tuntuu tunnistavan tämän hetkessä.
”Olivia?”
”Ross? Vau, äijällä on nykyään hartioita!” Oliviaksi kutsuttu nainen rientää tervehtimään Rossia taputtamalla tätä miehisesti selkään. Rossin ilmeestä saattaa erottaa aidon ilahtuneisuuden.
”Okei, first of all, Alva kynii sut elävältä, jos se näkee sut täällä.”
”Se ei näe. Mä tulin vaan nopeesti pyörähtämään, ja itse asiassa toivoinkin törmääväni just suhun.”
”Tsiisus, kelaa, jos Alva ois löytänyt sut ennen mua. Se on sitä paitsi muutenkin siinä tilassa, että muija sä kuolet, jos törmäät siihen.”
”Haluanko edes tietää…”
”Et.”
Olivian tummien silmien katse harhailee ja pysähtyy minuun.
”Kukas tämä luonnostaan ihan hemmetin nätti nuori ihminen on?”
Nätti? Minäkö?
”Tässä on Ria. Alvan uusin löytö.”
”Oi jahas, hän tykkää edelleen noukkia skidejä. Moro, Ria, mun nimi on Olivia, mutta sä et sitten koskaan nähnyt tai kuullut, että olin täällä, eiks niin?”
En osaa reagoida uuden ihmisen läsnäoloon näin pikaisesti. Olivia ei tunnu ihmettelevän. En tiedä, paljonko täkäläiset näkevät kärsineitä nuoria, kun eivät ole millänsäkään hiljaisuuteni edessä.
”Aiight, so, olen nopea asiassani. Kapinaa tarvitaan enemmän kuin koskaan.”
”Sä siis oikeasti…” Epäusko Rossin äänessä on tihkuvaa.
”Hys nyt. Joo, mä olen nyt virallisesti osa kapinaa. Äläkä katso mua noin, mä tiedän, mitä teen.”
”Tiedätkö?”
”Shut up! Ne sulki saatana rajat. Rajat! Tajuatko sä, mitä se konkreettisesti tarkoittaa?”
”Dude, pidätkö mua ihan idioottina? Kyllä me täällä todellakin tiedetään, mitä se meinaa. Mutta ei siihen minkään rikkaan pennun uhma auta paskaakaan.”
”Medea on paljon muutakin kuin rikas pentu.”
”Jaaha? Ja miten se ilmenee?”
”Listen. Me tarvitaan kapinasta uskottava. Kuninkaan ideat käyvät ihan sietämättömiksi, se on ihan pakko syöstä vallasta tai tässä käy helvetin huonosti.”
”Tässä on jo käynyt helvetin huonosti.”
”Me tarvitaan Medealle enemmän näkyvyyttä ja kannatusta, jotta vallankaappaus todella onnistuu.”
”Koska yksi rikas pentu on tosi paljon parempi kuin toinen? Vittu, miten naivia, Olivia. Sä et oikeasti usko tuohon.”
”Älä sä ala saarnata mulle naiviudesta. Sä tiedät kyllä, että mä olen tässä äärimmäisen tosissani.”
”Yksi meistä astui sellaiseen karhunraudan näköiseen ansaan ja sai kuulan kalloonsa. Se oli mykkä eikä voinut huutaa apua. Kuninkaan miehet teki siitä varoittavan esimerkin mykistäessään sen. Se oli vittu kaksitoistavuotias. Kaksitoista. Wake up nyt oikeasti.”
En tiedä Oliviasta mitään, mutta näen hänen ilmeistään, että Rossin sanat läpäisevät kuoren. Hetken kasvoilla on pelkkää järkytystä.
”Sanon vaan sen, että meidän joukoissa olisi oikeasti käyttöä teille. Ei tän tarvii olla mitään sotaa meidän päähänpotkittujen välillä.”
”Haluaisin nähdä, millä tavoin sitä prinsessapenskaa on potkittu päähän.”
”Opettelisit tuntemaan sen. You know, ei kaikki rikkaat tai siniveriset ole ihan perseestä.”
”Mistä lähtien sä olet puhunut noin? Ei vittu tietenkään ole, en kai mä pussi päässä ole kasvanut! Mut eat the rich beibe, sä tiiät kyllä.”
Olivia pudistelee päätään. Hänen kehonkielensä on yhä rentoa, mutta Rossin hartiat ja kädet ovat jännittyneet. Jo se kertoo minulle tarpeeksi heistä ihmisinä.
”No. Ei mulla sitten muuta.”
”Sä tulit tänne asti vaan värväämään sakkia kultalusikkalapsen leiriin? Sä olet muuttunut.”
”En ole. Mä olen aina ollut vain itseni ja kuulunut vain itselleni.”
”Ahaa.” Rossin ääni on niin viiltävä, että sillä voisi leikata jotakin.
”Tarjous on aina voimassa. Pärjäile, Ross. Sä olet hyvä tyyppi.”
Rossista pääsee matala murahdus.
”Tän ei tarvitse olla mustavalkoista. Siinä kaikki, mitä mulla on sanottavana”, Olivia sanoo ja lähtee kävelemään kapealle kujalle. Kun hänen matala siluettinsa on kadonnut kulman taakse, Ross sadattelee hetkisen.
”Ei sanaakaan Alvalle, ennen kuin olen itse puhunut sille tästä”, Ross sanoo hiljaa katsomatta minua silmiin. Nyökkään. Mitä ikinä olenkaan todistanut, tiedän vielä löytäväni edestäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti