Luku 27: Aallot (Helios)
Olen linnan toisen kerroksen portaissa siivoamassa kultapäällystettyä kaidetta, kun helvetti pääsee irti. Aseiden äänet peittävät kaiken muun alleen. Ensimmäinen ajatukseni on, että tänne on hyökätty. Medea? Nytkö jo?
Minut on totaalisen eristetty kapinasta, ja mitä ikinä minun täällä pitikään tehdä, se epäonnistui kauan sitten. Nyt ainoa tehtäväni on ollut pysytellä Jaronin vierellä, kuunnella häntä ja olla hänelle hyvä.
Kaikki muut samassa kerroksessa parveilleet työntekijät juoksevat suurten ikkunoiden eteen, ja kauhukseni ymmärrän, että erotan saman kauhun kaikkien muidenkin kasvoilta. Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu.
”Ovatko nuo kapinallisia?”
”Mitä tämä…”
”Nuo eivät ole High Townista.”
”Tämän täytyy olla sen kirotun prinsessan sakkia.”
Sydämeni jyskyttää. Nytkö se tapahtuu? Medea ei ole kontaktoinut minua. Kukaan sieltä ei ole kontaktoinut minua sen jälkeen, kun yritin epätoivoisesti ottaa heihin yhteyttä ja Olivia vastasi puhelimeen. Mitä täällä todella tapahtuu? Mieleni täyttyy kuvista. Kaikki Jaronin haavat. Kaikki ne kerrat, kun Medea silitti minua ja tuntui siltä siskolta, jonka menetin. Käyttikö hän hyväkseen haavoittuvaisuuttasi ja heitti sinut pois, kun ei enää tarvinnut sinua?
Sekavampaa ja sekavampaa. En pysy enää perässä omassa ajatuksenjuoksussani. Tuijotan alas savuavaan sisäpihaan. Ihmisiä kaatuu kuin nukkeja. Tämä ei ole isku, tämä on massamurha. Näen, kuinka hyökkääjät yrittävät nousta ja puolustautua, mutta linnan varustus on liian suuri. Heillä ei ole pienintäkään mahdollisuuttaa. Tärisen. Ymmärrän, että olen vain hetki sitten ollut yksi heistä. Olisin voinut olla tuolla. Olisin ollut tuolla. Nyt nämä ihmiset vuodattavat veren puolestani.
En tiedä, mitä tapahtuu, mutta ihmisiä kuolee, ja heitä kuolee paljon kerralla. Aivan kuin heidät olisi houkuteltu tänne ammuttavaksi. Ei jumalauta.
Juoksen paniikissa ympärilleni katsomatta suoraan Jaronin kerrokseen ja huoneeseen. Hän on hereillä, mutta ei tunnu reagoivan linnan sisäpihalta kaikuviin ääniin ja tärähdyksiin. Jaron räpyttelee silmiä minut nähdessään.
”Jaron. Täällä tapahtuu jotakin. Meidän on paettava.”
”P-paettava…? Meidän?”
”En ehdi selittää. Jotain on tekeillä. Ihmisiä ammutaan. Tule, minä otan sinut syliin.”
”E-en voi kävellä…”
”Tiedän. Täällä ei varmaankaan ole pyörätuolia.”
”E-ei…”
Ei pyörätuolia ihmiselle, joka ei kykene kävelemään. Jälleen yksi vihan aalto juoksee lävitseni. Menen Jaronin vierelle ja pyydän häntä kietomaan kätensä ympärilleni. Otan hänet syliini, hän on kevyt kuin lapsi.
”Mihinkäs kuhertelevaiset ovat matkalla?”
Ron siluetti piirtyy ovensuuhun. Jaronista lähtee hento älähdys. Silitän häntä, meillä ei olisi hätää. Vihdoin minä järjestäisin meidät ulos täältä.
”Paljastuiko totuus viimein sinullekin, sankaripoika?”
Ron äänessä on ivaa, mutta en ymmärrä, mitä hän tarkoittaa.
”Oho, okei, sinähän käyt aika hitaalla, siis.”
Ro sulkee oven dramaattisesti perässään. Kuulen silti sisäpihalta kantautuvan räiskeen tänne asti. Ron vihreissä silmissä välkkyy. Miten niiden katse voikaan olla niin erilainen kuin Jaronilla?
”Minä olen alusta asti tiennyt, kuka sinä olet”, Ro sanoo hymynkare suupielissään. Tunnistan sylissäni olevan Jaronin tärinästä, että Jaron ei enää tiedä, missä me olemme. Olen lakannut silittämästä häntä. Maadoitan itseni tähän hetkeen puristamalla kevyesti Jaronia olasta.
”Täytyy myöntää, että me täällä linnassa olemme järjestäneet melkoisen teatterin teille kaikille. Viimeinen näytös ottaa paikkaa koko kaupungissa juuri nyt. Linnan sisäpihalla. Ja rajalla. Kaikkialla siellä, minne Medea on ystävällisesti koonnut teitä pieniä eläimiä lahdattavaksi.”
Mitä –
Rosta pakenee korkea nauru. Mies kallistaa päätään kuin lintu ja hymyilee. Hymy ei ulotu silmiin saakka.
”Tajuatko nyt? Tämä kaikki on pelkkää näytelmää. Ei sinun oikeasti haluttu tulevan tänne etsimään informaatiota mistään meidän liikkeistämme. Medea tietää kaiken, kaikki on tarkoin ennalta suunniteltu. Mutta kätyrin lähettäminen linnaan oli iso temppu kansan silmissä; se herätti luottamusta, joten se tehtiin.”
Olen lelu. Nukke. Huimaa. Tunnen halua istua alas, mutta en voi, minun on saatava itseni ja Jaron pois täältä.
”Otimme tietysti hyödyn irti myös itse. Kuvasimme kivoja pikku videoita siitä, kuinka myös teidän puolen porukka voi menestyä ja onnistua elämässä.”
”Noudattamalla teidän sääntöjänne ja odotuksianne.”
Ro virnistää.
”Miten sen nyt ottaa.” Ro astelee aavistuksen lähemmäs. Ajattelen haavoja Jaronin kehossa. Tämä mies voi tehdä mitä tahansa. ”Sinä olet ollut hauskaa seuraa, Helios. Olen nauttinut sinun hämmentämisestäsi.”
En vieläkään kykene sanomaan mitään.
”Selitykseni on vielä kesken. Etkö kysy mitään? Oletpa sinä eleetön tänään. Kaikissa hauskoissa tarinoissa tässä kohdassa sankarin pitäisi esittää kysymyksiä ja osoittaa järkytyksensä.”
”Mikä helvetin sankari?”
”Etkö sinä sellaista kovasti esitä? Kapina ja kaikki? ’Parempien olosuhteiden puolesta’ ja niin edelleen. Ja kannatkin neitosi turvaan”, Ro nauraa. ”En tosin odottanut, että sinä tahtoisit todella panna tuota ressukkaa. Se on yleensä ollut minun hupiani. Mutta näytät jo aivan rakastuneelta. Se tietysti selittää. Aika suloista, oikeastaan.”
Jaronin käsi räpeltää paitani kaulusta. Hän tuntuu olevan jo kaukana poissa. Jokin alkukantainen minussa herää. En kestä katsella ja kuunnella tätä miestä enää hetkeäkään.
”Ärsyttääkö sinua, Helios? Saanko minä sinut raivoihisi?”
En voi vastata mitään ilman, että tämä mies voittaa. En tahdo katsoa häneen, sillä näkisin vain välittämäni miehen kasvot, mutta vääristettyinä, levottomina.
”Minun täytynee pian mennä Medean luokse”, Ro sanoo.
”Sinun? Medean?”
Ron hymy on täysin sietämätön todistaa.
”Kiinnostaahan sinua kuitenkin!”
Mitä hän oikein kuvittelee? Minun omiani kuolee tuolla ulkona, enkä voi tehdä mitään. Nainen, johon olen luottanut koko olemuksella, on osoittautunut pelkäksi uneksi. Todellinen Medea on jotakin muuta ja jollekulle muulle.
Välähdys. Medean kädet valkeassa tukassani. Hellä silitys. Kuin sisko. Hän käytti hyväkseen haavoittuvaisuuttani.
”Kuten sanoin, kaikki on pelkkää teatteria. Eikä pelkästään sinä, sinun osallisuutesi, vaan koko kapina. Kaikki siitä. Se oli pelkkä keino houkutella teidät kaikki ansaan.”
”Kaikki tämä vaiva… nämä kuukaudet… sen vuoksi? Ettekö te olisi voineet vain marssia kaupungin eri osiin ja ampua meitä?”
”Sellaisesta on lakipykäliä, Helios rakas, ei sellaista voi mennä tekemään ilman seuraamuksia.”
”Ei se ole väkivaltaa aiemminkaan sammuttanut.”
”Tiedät, mitä tarkoitan. Tätä kautta kuolemantuottamukset on helpompi kirjata ylös. Ja me pääsemme kerralla kaikkein suurimmista ongelmatapauksista. Iso uhkakuva poistuu, kun saamme äänekkään osan kapinallismielistä kansaa hengiltä.”
Sairasta. Ihan helvetin sairasta. Suussani maistuu sappi. En pysty tähän enää.
”Entä sinä?”
”Minä olen täällä, koska tällä maalla on aina ollut hallitsija. Tuosta kääröstä sylissäsi ei juuri ole hallitsemaan.”
”Mutta miksi kaksoisolento? Miksi näin valtava vaiva?”
”Kansa tarvitsi syyn vihata.”
”Ja sinä olet se syy?”
”Minä tahrin Jaronin nimen niin taidokkaasti, kun osasin. Kansa sai syyn vihata hallitsijaansa ja siten Medean pikku kapina sai yhä lisää kannatusta. Kaikki halusivat luomamme Jaronin hengiltä. Eli minut.”
Uskomatonta. Kaikki tämä vaiva ja teatteri vain, jotta ihmisiä saataisiin tapetuksi mahdollisimman paljon kerralla. Ja mahdollisimman vaarallisia ihmisiä. Hallintoa vastustavia. Päätäni huimaa. Tässä kaikessa minä olen ollut osallisena.
”Mutta ei Medea tuota rättiä sen vuoksi kiduttanut, että hänelle oltaisiin saatu korvaaja. Se oli hänen omaa huviaan. Se vain tapahtui ja neuvosto sai samalla idean”, Ro hymähtää. ”Vaikutat aidosti kiintyneeltä siihen.”
”Miksi te ette vain tappaneet häntä pois tieltä?”
”Koska sillä leikkiminen on niin hauskaa. Tiedät itsekin, olethan kokeillut sitä.”
Jalkani toimivat ennen minua. Lasken Jaronin alas ja potkaisen Rota. Mies ehtii väistää ja iskee takaisin, mutta saan polveni iskeytymään hänen vatsaansa. Ro ähkäisee ja taipuu hetkeksi kaksin kerroin. Käytän sekunnin murto-osan hyödykseni ja isken häntä ensimmäisellä käteen osuvalla esineellä päähän. Esine on Jaronin kävelykeppi.
Päässäni jyskyttää edelleen. Jaron on lysähtänyt sängylle ja tärisee aavistuksen. Nappaan hänet hetkessä takaisin syliini, mutta se on tällä kertaa vaikeampaa. Jaron on jo lähes hervoton.
”Jaron. Pieni.”
Jaronin silmät seisovat päässä. Taputtelen keveästi hänen poskiaan.
”Jaron, nyt pitää mennä. Pystytkö pitämään minusta kiinni? Jaron. Helios tässä.”
Jaron pysyy hivenen hervottomana. Tartun häneen tiukasti ja juoksen käytävälle, tiedän, ettei minulla ole paljoa aikaa ennen kuin Ro nousee jälleen. Silloin minun pitää olla jo poissa täältä. Sisäpihalla räiskitään edelleen, en voi mennä sitä kautta. Kauhukseni tajuan, että ainoa tuntemani reitti on meren kautta.
Kaaos on jo ehtinyt levitä linnan sisälle, kaikki juoksevat ympäriinsä. Tiedän, että minut nähdään. Kaikki linnassa työskentelevät eivät tiedä Jaronista eivätkä mistään muustakaan. Hyvä, kun tiedän itsekään. Minun on vain saatava meidät pois täältä. Juoksen kellarikerrokseen ja rukoilen, että vartijat eivät tulisi minua vastaan. Kaikkia tarvitaan muualla. On tämä yksi ainut hetki, ja minun on pakko käyttää se.
Alimman kerroksen ikkunat avautuvat suoraan merelle. Aallot nuolevat linnan kylkeä. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pudottautua niiden syleilyyn ja uida meren kautta rantaan. En tiedä, onko mahdollista uida aikuinen ihminen selässä niin pitkää matkaa, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja. Jos menen sisäpihan kautta, meidät ammutaan hetkessä.
”Jaron. Kuuletko minua? Kulta.”
Suukotan Jaronia poskelle. Silitän hänen pörröistä tukkaansa. Jatkan hellittelynimien pudottelua, hän rakastaa niitä aina yhtä paljon.
”Pikkuinen, herätys. Helios tässä. Kuulisitko minua, muru?” Suukotan häntä suoraan suulle. Hän räpyttelee vihreitä silmiään.
”Heli...os?”
”Kyllä, minä tässä. Rakas, nyt pitää keskittyä. Me joudumme nyt hyppäämään mereen.
”Me...reen?”
”Juuri niin, muru. Ei ole hätää, mutta meidän pitää olla nopeita. Pystytkö pitämään minusta kiinni? Reippaasti molemmin käsin?”
”P-pystyn… Mitä on tapahtunut?”
”En ehdi selittää, mutta meidän on paettava.”
”Helios…”
”Niin?”
”Kuoliko Ro?”
Mitä hän mahtaa muistaa tapahtuneesta?
”Ei.” Nielaisen. ”Ei kuollut.”
Jaron ei sano mitään. Saamme hänet selkääni, hän puristaa tiukasti kiinni. Vilkaisen ikkunasta, pudostus ei ole huima, mutta riittävä kroonisesti sairaalle Jaronille. En saa päästää Jaronia putoamaan, hän ei pysty uimaan.
”Kulta. Pidä kiinni nyt. Pystytkö pitämään kiinni? Meidän täytyy hypätä nyt heti.”
Tunnen Jaronin kevyen otteen ympärilläni. Olisi luotettava häneen ja siihen, että tämä onnistuisi. Linnan kylkeen paiskautuvat aallot ovat armottomia ja tummia, lähes mustia. Vedän syvään henkeä.
”Valmis?”
”Valmis.”
Kun me hyppäämme, pelkään enemmän kuin koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti