Luku 24: Rakas (Medea)
Vesta istuu neonkeltaisella rähjääntyneellä nojatuolilla kuin valtaistuimella. Vain tältä ihmiseltä tämä onnistuu. Vesta polttelee paksua sikaria tyynen rauhallisesti kuin neuvottelullamme ei olisi kiire lainkaan.
”Sulla on vielä viisi päivää”, Vesta sanoo kaikessa rauhassa. ”Me ollaan kartoitettu alue. What’s the situation siellä?”
Mietin Oliviaa. Puhelua, jonka hän sanoi soittaneensa Helioksen kanssa. Se varmisti minulle kaiken. Ei ole aikaa odotella. Ei hetkeäkään. Tämä näytelmä on mennyt riittävän pitkälle. Olen yllättynyt, että Olivia kertoi minulle siitä puhelusta. En ansaitse hänen lojaaliuttaan.
”Meillä päin näyttää siltä, että mitä pikemmin asioita saadaan aikaiseksi, sitä parempi”, vastaan harkitusti.
”Eli porukka repii yhä peliverkkareitaan?”
”Niinkin sen voisi ilmaista.”
”Kuule… Onko Alvan porukka jo reagoinut pikku yllätykseen?”
Hymyilen. Vesta on kierompi kuin hänestä kuvittelin. Se oli alun perin hänen ideansa. Räjäyttää Alvan ja hänen sakkinsa turvapaikka. Sana on jo levinnyt kaupungissa, kaikki Alvan alueella tietävät, että Kaninkolona tunnettua paikkaa ei enää ole. He syyttävät siitä kuninkaan miehiä. Pelko on kylvetty, nyt me odotamme, että se kasvaa. Vestan ajatuksena on, että kun ihmiseltä vie jotakin sille tärkeää, hän rupeaa kapinaan. Ja silloin me otamme heidät vastaan.
”Ei vielä”, vastaan. ”Alva itse tuskin koskaan hyväksyy sitä, mutta ajattelepa hänen sakkiaan. Hänhän on tunnettu siitä, että hän suojelee paljon nuoria. Mieti kotinsa menettäneitä nuoria. He putoilevat syliini kyllä.”
”Voin laittaa porukkani paskomaan lisää paikkoja, jos se motivoisi.”
”Vain vähän. Huomaamattomasti.”
”Obviously.”
Vesta tumppaa sikarinsa suoraan pieneen pyöreään pöytään. Joskus pohdin, ohjaako tätä ihmistä silkka tarve näyttää karskilta. Vesta vain hymyilee. Hän tuntuu aina olevan pelaamassa jotakin.
”Sun valtas päivät koittaa pian, prinsessa”, Vesta sanoo hymyillen. ”Miltä tuntuu? Pääset ampumaan kuulan sun paskaveljen kalloon.”
Kunpa Vesta vain tietäisi. Miten pieneltä hän alkaakaan tuntua, kun asiaa ajattelee oikein kunnolla. Pieni kala isossa lammikossa. Kalat voivat syödä toisiaan miten paljon tahansa, mutta ne ovat silti vain kaloja.
”Niin, sitä on ehtinyt ajatella yllättävän vähän. Kaiken tämän organisointi vie kaiken keskittymiseni.”
”Etköhän sä sitten jotain tunne, kun se paskiainen on vihdoin hengetön.”
”Enköhän.”
”No mutta, mä järkkäilen pari räjähdystä, jospa se motivoisi Alvan sakkia vähän. Niiden kanssa ei mikään rehellinen meininki auta, opit sen kyllä.”
Hymyilen Vestalle kohteliaasti. Niin, rehellisyys. Vesta tuskin on koskaan elämänsä aikana ollut rehellinen mistään. Hän ei vain tiedä, että meitä on kaksi. Olen melko varma, että Vesta odottaa sopivaa hetkeä puukottaa minua selkään. Ei se mitään. Antaa hänen riehua ja hoitaa aseet, hän osaa sen hyvin.
”See ya around, prinsessa. Kuulet musta vielä ennen h-hetkeä.”
”Nähdään, Vesta. Kiitos jälleen yhteistyöstä.”
Tällä kertaa olen Avenuelle yksinäni. Olivia on hoitamassa muita asioita. En ole pystynyt ajattelemaan sitä, mitä tapahtuu, kun kaikki on ohi. Aikaa, kun Olivia ei enää katsoisikaan minuun päin. En ymmärrä tätä naista. Hän tietää nyt varmaksi, että olen kiduttanut ihmisiä. Helioskin tietää. Silti Olivia ei ole jättänyt minua.
En voi kertoa totuutta kenellekään. En vielä. Kaikki saavat tietää sen kyllä.
Kotimatkalla, juuri Avenuen viimeisillä kaduilla minua vastaan kävelee irokeesitukkainen poika. Muistan nähneeni naaman jossain, vaikka monella täällä on vastaava hiustyyli.
”Hei, yo, sä olet Medea, right?”
”Hei vain. Ketä mahdan puhutella?”
Poika jää norkoilemaan kadunkulmaan ja vilkuilee, ettei kukaan näe. Olemme yhä Vestan puolella.
”Meidän koti räjähti paskaksi. Yksi meidän pitkäaikaisimmista ystävistä on kuollut.”
Alvan porukkaa.
”Alva ei sitä suostu myöntämään, mutta me tarvitaan apua. Siis ihan aktuaalista, konkreettista apua. Ei mitään tyhjää paskanjauhantaa. Täällä huhutaan, että sulla on aikeena posauttaa sun veljen hallinto paskaksi alle viikon sisällä. Kapinan iso hetki lähestyy. So tell me, tarvitsetko sä apua? Paskalakit tuhosi meidän kodin.”
Tämä ei voi olla näin helppoa. Ei mitenkään. Vestan suunnitelma toimii, lapset putoavat suoraan ansaan. Yritän lukea pojan ilmeitä. Hän vaikuttaa tunteen viemältä. Tähän lapseen on sattunut. Menetykset iskevät nuorimpiin aina pahiten.
”Joten…?” minä sohaisen.
”Joten, meillä on muutama, jotka tahtoo messiin.”
”Iskuunko?”
”Iskuun iskuun, mihinkäs muuhunkaan.”
”Mitä teidän äkäinen vanhempanne siihen sanoo?”
Poika irvistää. Hänellä on paljon lävistyksiä.
”Äsh, Alva ei tykkää. They’re gonna hate it. Mutta tämä touhu ei lopu, jos sitä ei lopeta. Poliisit paskoo meidän niskaan ihan joka päivä. Tää tappio on liian suuri. Yeah, onhan tässä maassa koloja, johon kaivautua, mutta vittu, sinne meni meidän koko tänhetkinen historia. Ja me menetettiin ystävä. Meillä ei ole varaa menettää enää ketään.”
”Montako sinä tarjoat minulle?”
”Kaksitoista. Kaksitoista parasta, mitä voit tältä alueelta saada.”
Se on vähän verrattuna Vestan joukkoihin, mutta parempi kuin ei ainuttakaan. Kaksitoista tärkeää. Sellaista, joilla on merkitystä. Tiedän, että poika liioittelee saadakseen huomioni. Tärkeintä on silti se, miten täkäläiset itse tilanteen kokevat.
”Ette siis aio kertoa siitä Alvalle?” heitän ilmoille. Tiedän jo vastauksen. Alva vastustaisi minua hautaan asti, hän on sellaisia ihmisiä, joilla on selkeät näkemykset maailmasta. Pojan ilme käy vaikeaksi. Hän irvistää ja pudistelee päätään.
”Ei me oikein voida”, poika huokaa.
”Ymmärrän. Minä kontaktoin sinua vielä. Tule siihen keskustan hylättyyn kahvilaan huomenna ennen neljää, niin joku omistani kertoo sinulle yksityiskohdista. Tule yksin, älä herätä huomiota. Jos jäät Alvalle kiinni, se on oma asiasi.”
”Etkö ole kiinnostunut muusta?”
”Mistä muusta?”
”Meistä. Ihmisinä.”
”Olen pahoillani, meillä on jokseenkin… kiireellinen aikataulu juuri nyt.”
”Mun nimi on Milo.”
”Okei, tervehdys, Milo. Medea.”
Ojennan pojalle kättäni, kenties se saa tämän luottamaan minuun enemmän. Täkäläiset tarvitsevat kovasti vahvistuksia. Pojalla on reipas puristus. Innokkaan lapsen ote. Lienemme suunnilleen samanikäiset, mutta tämä poika tuntuu silti paljoin nuoremmalta.
”Jos jäämme kiinni Alvalle ennen sitä, järkkään jonkun kontaktoimaan sua. Alva nimittäin hirttää mut ensimmäisenä”, Milo naureskelee näennäisen itsevarmasti. Hänestä näkee silti, että pinnan alla kuplii. Tällaisia ihmisiä on niin helppo ohjailla. Heissä on paljon pelkoa.
”Aigty, palaillaan siis. Eli tämä oli oikeasti vaan tässä?”
”Ei kummallisia liittymisriittejä, ei”, hymähdän. Ennen olisin ollut tarkempi. Nyt sillä ei ole mitään merkitystä, loppu lähenee jo.
”Jos saat värvättyä enemmän porukkaa mukaan, se on aina plussaa”, lisään.
”I’m trying. Kiitti, Medea. Sä oot erilainen kuin mä ajattelin.”
”Kiitos.” Tiedän sen olevan kohteliaisuus.
Poika heilauttaa reippaasti kättään ja katoaa sinne, mistä tulikin. Kadut nielaisevat hänet. Minä kävelen takaisin tukikohtaan pohtien, kuinka lähellä olen jo loppua. Enää muutama askel. Minun tulee oikeastaan ikävä tätä elämää. Likaisia katuja ja valheellista toivoa ihmisten silmissä.
”Medea.”
Olivia kävelee vastaan vastakkaisella kadulla. Hän on laittanut massiivisen tukkansa kahdelle suurelle nutturalle ja pukeutunut maastohousuihin ja neonkeltaiseen takkiin. Hän on niin kaunis. En koskaan lakkaa ihmettelemästä sitä. Minun tulisi häntä ikävä. Olen yllättynyt siitä, että on olemassa ihminen, joka saa minut tuntemaan näin.
”Hei, Olivia. Me saimme juuri vahvistusta. Osa Alvan sakista on liittymässä meihin hyökkäyksen päivänä.”
”Medea. Mä en pidä yhtään siitä, mitä te Vestan kanssa olette menneet tekemään. Tuo toimintamalli on aivan vitun oksettava.”
”Millä muullakaan Alvan sakkia saisi liikutettua?”
”Yksi niistä kuoli. Mäkin tunsin sen tyypin.”
”Tässä taistelussa ei voi välttyä uhreilta.”
”Mä ymmärrän, että Vestaa ei kiinnosta vittuakaan, mitä kenellekin käy. Mutta mä luulin, että sua kiinnostaa.”
Muistelen, miten Olivia katseli minua nähdessään minut iskemässä miestä veitsellä. Tiedän, etten saa Oliviaan enää yhteyttä. Hän on repäissyt maskin kasvoiltani, vilkaissut sen alle ja kauhistunut. Olen hänelle Oopperan kummitus, jonka maskin alle ei kannata kurkistaa uudelleen. En tiennyt, että se voisi tuntua tältä. Että voisin tuntea tällaista katumusta. Hän on se hinta, jonka maksan tästä kaikesta.
”Sinäkin sanot monesti, että tämä ei ole helppoa eikä sen ole tarkoituskaan olla.”
”Yeah, mutta mä en todellakaan tarkoita sillä porukan manipuloimista ja totuuksien väärentelemistä.”
”Vesta on aina pelannut rumaa peliä.”
”Mä en olekaan koskaan pitänyt Vestasta. Enkä mä voi uskoa, että sä suostuit tuollaiseen diiliin. Me pärjätään ihan hyvin ilman Alvan porukan apuakin.”
”Vesta on auttanut meitä kartoittamaan tilannetta. Hän on varustanut meidät ja antanut meille lihasvoimaa.”
”Älä tule liian riippuvaiseksi siitä, se on ihan yhtä valmis puukottaan sua selkään kuin ketä tahansa muutakin. Vesta ei ole lojaali muille kuin itselleen.”
”Olen varautunut siihen. Kumppanuutemme kestää tasan niin kauan, kun siitä on minulle hyötyä.”
”Mä en todellakaan ajatellut, että sä ajattelisit noin.”
”Sitä on tultava samanlaiseksi kuin ihmiset täällä. On pelattava tämän maailman ehdoilla.”
”Pelata voi myös ilman, että ryhtyy julmaksi.”
Tiesin, ettei Olivia koskaan voisi hyväksyä tätä. Huokaan syvään ja jatkan matkaani kohti tukikohtaa.
”Käännätkö sä mulle selkäsi? Medea! Mä haluan keskustella. Entä Helios? Me ei olla saatu Helioksesta mitään. Muuta kuin se… se puhelu. Miten me tiedetään, minne hyökätä, jos ei saada niitä tietoja siltä?”
Voi rakas Olivia. Kunpa tietäisit. Olen kiitollinen siitä, että tämä teatteri on pian ohi.
”Emme voineet tietää, ettei Helios saa mitään irti linnasta.”
”Medea.”
”Niin?”
”On yksi toinenkin asia, jonka Helios sanoi mulle silloin.”
Käännyn ympäri. Tunnen, kuinka veri jäätyy suoniini.
”Siis mitä? Etkö kertonut minulle?”
”Helios sanoi jotakin hyvin merkillistä. Sellaisen asian, jota en ole koskaan kuullut kenenkään sanovan aikaisemmin.”
”Niin? Mikä asia?”
”Kuninkaita on kaksi.”
Siinä se. Peli on ohi. Tästä tämä ei enää jatku. Edes minä en ole niin taidokas valehtelija, että saisin Olivian vakuutetuksi siitä, etten muka tiedä. On silti yritettävä. Kaikki valuu reisille, jos Olivia saa tietää osallisuudestani tähän kaikkeen.
Pahimmassa tapauksessa joudun ampumaan Olivian.
Värähdän. En ikinä, koskaan voisi tappaa Oliviaa. Hän on kauneinta tässä maailmassa. En kestäisi nähdä hänen kylmettynyttä ruumistaan. En vain kestäisi.
”Olivia… Vannon, että en tiedä tästä.”
”Miten se on mahdollista? Sä olet kirjaimellisesti kasvanut siellä!”
”Olivia.”
”Mun nimen toistelu ei nyt auta. Toi ei vetoa muhun.”
”Olen tosissani. En todellakaan tiedä, mitä helvettiä tuo merkitsee. Minun täytyy itse saada Heliokseen yhteys ja kysyä, mitä hän tarkoittaa.”
”Mä en usko sua.”
”Olivia kiltti. Sinä olet kaikki, mitä minulla on.”
”’Kaikki’?”
”Minä en tahdo menettää sinua.”
Ilme Olivian kasvoilla on häiritsevän harmaa ja väritön. Olivia on aina täynnä väriä. Edes takin kirkas väri ei piristä hänen ilmettään, näen, kuinka hän valuu otteestani. Tällä tavalla ihmiset menettävät toisensa.
”Mä en tiedätkö enää yhtään tiedä, millaisen naisen rinnalle olen astellut. Mä en tiedä, millainen sä olet.”
”Sinähän sanoit, että et tuomitse minua vielä sen perusteella, mitä näit.”
”Ei kyse ole pelkästään siitä. Tämä kaikki muukin on todella, todella hälyttävää. Ymmärrät varmaan, että mä en nyt yhtään tiedä, mihin mun pitää uskoa.”
”En tiedä mitään tästä kuningasasiasta. Minun pitää kontaktoida Heliosta pikimmiten.”
”Miten olit sen ajatellut tehdä? Ei sinne voi soitella. ’Hey, olen julistanut käytännössä sodan teitä vastaan, voisinko puhua teidän random työntekijälle, josta te kuvaatte hämäriä propagandavideoita?’ Tää ei ole nyt erityisen loppuun mietittyä.”
Huokaan syvään.
”Joko sua on viilattu ihan vitusti linssiin tai sitten sä viilaat meitä muita.”
”Olivia kiltti.”
”Mä tarvitsen nyt aikaa yksin.”
”Oikeasti.”
”Kyllä, ihan oikeesti, ja nyt ei auta sanoa mitään. Mä en valitettavasti juuri nyt luota suhun.”
”Olivia rakas, hyökkäykseen on muutama päivä…”
”Mä palaan asiaan kyllä ennen sitä. Mutta just nyt mä vietän tän illan ja yön omissa oloissani.”
”Olivia…”
Hän on jo kääntänyt selkänsä.
”Minä rakastan sinua.”
Hän kääntyy. Silmissä on sama suru, jonka tiedän omissanikin olevaksi.
”Mäkin rakastan sua.”
Ja hän kääntyy pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti