Luku 39: Käsi (Helios)
Kun oveen koputetaan kovaa, en tiedä, onko tulija ystävä vai vihollinen vai kumpaakaan. Oliviasta ei ole kuulunut päiviin, Lea on kadoksissa ja kaikki muut ovat pysytelleet omissa oloissaan. Olemme piileskelleet Jaronin kanssa kahdestaan. Asetta tiukasti puristaen avaan oven ja tunnen, kuinka se kiskaistaan lujaa auki.
Sisään rynnii kolme ihmistä. Alva voimakkaasti sadatellen, Ria hänen perässään. Syyn Alvan sadattelulle näen oitis; häntä on isketty kovaa rintakehään ja käsivarteen. Kolmas henkilö heidän seurassaan saa minut hätkähtämään.
”Ross?”
Olen kuullut vain puhuttavan hänestä etenkin nyt, kun olemme epäilleet hänen osallisuuttaan silmäsymboliin. Ross näyttää päällepäin karkealta ja hurjalta, mutta hänen silmänsä ovat lempeät. Näen sen heti.
”Moro, nää ties ohjata mut tänne”, Ross sanoo ja ojentaa kättään. ”Ross. Ja sä oot Helios?”
”O-olen, joo, mutta mitä täällä on tapahtunut? Alva?”
”Me emme tiedä, mitä torilla tapahtui. Alva saatiin kiinni ja…” Rian suu vääntyy irveen. ”Ja minusta tuntuu, että ne saivat Lean.”
Mitä?
Suuni kuivaa. Rintaa pistää. Lea. Ei Leaa. Olen menettänyt jo yhden siskon tälle maailmalle.
”Mitä tapahtui?”
He selittävät kaiken rauhassa alkaen siitä, kuinka Ria käski Lean tulla takaisin tukikohtaan minun luokseni. Lopulta Ria kertoo, kuinka Ross veti Alvan keskeltä tungosta läheiseen piilopaikkaansa. Informaation määrä on häkellyttävä, eikä kukaan meistä tiedä, mitä kaikkea toriaukiolla todella tapahtui.
”Eli… on todennäköistä, että Vestan porukalla on Lea hallussaan?”
Alva nyökkää.
”Jos niillä on joku teidän ystävä, ne sure as hell tulee käyttämään sitä keinona saada haluamansa. Tää meininki on käynyt ihan kreisiksi täällä, kelatkaa, että me ollaan oikeesti samassa vitun tilanteessa ja silti me räyhätään täällä vaan keskenämme. On uskomatonta, miten yks paska hallitsija on voinut saada tilanteen eskaloitumaan sellaseks, että meidän omat tappaa meidän omia. Ennen se oli sitä, että pelkät kytät kävi listimässä meitä miten huvittaa.”
Ross on oikeassa. Vestan ja Medean yhteistyö on mädättänyt elämän näillä kaduilla.
”Missä sinä olet ollut kaikki nämä vuodet?”
”Piilossa, kuten Alvakin. Ja silti näkyvillä. Ootte varmaan nähneet ton jossain”, Ross sanoo ja nyökkää kohti Alvan käsivarren silmätatuointia.
”Se olit siis kaiken aikaa kuitenkin sinä”, henkäisen.
”Arvasin kerrankin jotain oikein”, Alva sanoo. Hänen ilmeensä käy irvistykseksi, näen, kuinka hän peittää kipuaan.
”Aight, mennäänpä pumppaamaan suhun vähän lääkettä.”
Alva virnistää kivuliaasti. Istutan hänet keittiön tuolille ja ryhdyn tarkastelemaan hänen kättään samalla, kun muut istuvat pöydän ääreen ja vetävät syvään henkeä.
Vasta silloin tajuan, että Ross ei tiedä mitään Jaronista. Oliviakaan ei ole täällä. Voi helvetti. Kaikki spiraloi päässäni, minun on vaikeaa keskittyä.
”Helios. Ei mitän hätää. Me saamme Lean turvassa kotiin.”
”En voi ikinä antaa sen tytön kuolla”, kuiskaan. ”Se on minun vikani, jos hän kuolee.”
”Ei tietenkään ole. Me menemme Vestan puheille ja selvitämme, mikä tämänpäiväinen kohtaus oli”, Ria jatkaa.
”Puheille?” Alva sanoo irvistäen. ”Kulta, mä en tiiä mitä sä ajattelet, mutta Vesta ei oo niitä tyyppejä, jotka kuuntelis normaalia puhetta…”
”’Kulta’?” Ross kurtistaa kulmiaan. ”Hold on. Siis wait, onks Ria sun… ootteko te… VAU veli mitä vittua! Ihanaa! Oon niin onnellinen sun puolesta!”
Rossin spontaani reaktio saa meidät kaikki nauramaan, se keventää tunnelmaa pöydän ääressä. Ria kiemurtelee tuolillaan ja haroo vihreää tukkaansa. Alva sipaisee häntä niskasta terveemmällä kädellään.
”Pysypäs aloillasi, niin katson tätä sinun kuntoasi vielä.”
”Yeeeah…”
”Maailmassa tosiaan tapahtuu vitusti asioita, kun tääkin on kerran ehtinyt tapahtua”, Ross hymähtää.
”Mä olin kauan kiven ja kannon alla. Etsin sua”, Alva selittää Rossille. ”Luulin, että Ria oli kuollut, kunnes me tavattiin taas. Ja en todellakaan tiennyt, että näillä tyypeillä täällä oli joku ihan oma meininki meneillään.” Alva nyökkää minuun päin.
”Tämä teidän tilanne vaatii hieman selitystä.”
”Niin sinunkin”, hymähdän.
Tiedän, että kaikki pitäisi jälleen kerran käydä alusta asti läpi. En tiedä, onko meillä aikaa sellaiseen nyt, kun Lea on jossakin ja tilanne kaduilla kiristyy. Yritämme lähteä purkamaan tilannetta keskenämme, olen jo miltei pääsemässä Jaroniin asti, kun ulko-ovella tapahtuu jotakin.
Voimistuvaa kolinaa. Ei saatana. Ei. Tänne ette tule.
Jotakin räsähtää oven läpi. Me kaikki seisomme jännittyneinä, ja minä tiedän tismalleen, mitä tämä tarkoittaa. On vain yksi vaihtoehto. Vestan porukan täytyy tietää, missä meidän kokoontumispaikkamme on, ja vielä laajemmin: heidän täytyy tietää meistä.
”Minä menen.”
”Ei, Helios, odota –”
Olen jo noussut ylös ja kävelen asekäsi täristen eteiskäytävään. Ovessa on suuri reikä, lattialle on lentänyt jotakin, joka on kääritty muovipussiin. Minua oksettaa. Haistan veren. Ei saatana ei saatana ei saatana. Olisipa Olivia täällä nyt. Voisipa Jaron tulla piilostaan luokseni ja pidellä minua. Mitä ikinä tämä onkin, minulla on tunne, etten selviä tästä.
Tartun vapisevin käsin veriseen muovipussiin. Ria, Alva ja Ross seisovat aseistettuina takanani. Hiljaisuus on piinaava. Kun avaan pussin hitaasti, erotan, mitä sen sisällä on. Käsi. Pieni, kokonainen käsi.
Annan ylen ennen kuin ehdin ajatella mitään. Kuulen takaani, kuinka muut sadattelevat ja tutkivat pakettia.
”Tässä on lappu.”
Minä vain pitelen suutani, ja tiedän, että kaikki menee jälleen kerran uusiksi, ihan kaikki. Montako kertaa tämä maailma pitää heittää liitoksistaan, että selviämme?
”Siinä on osoite… Tämä on jokin vanha rakennus Avenuella. Tiedän tämän.”
Pyyhin suutani ja tärisen.
”Ne pitävät Leaa siellä”, korisen. ”S-… se käsi on…”
Tuijotan lohkeilevia keltaisiksi lakattuja kynsiä. Nirhaumia rystysissä. Käännän pääni ja annan toistamiseen ylen, en pysty tähän.
”Ei vittu, mä oon niin pahoillani. Voi saatana”, Alva henkäisee. ”Tää on mulle. Ne haluaa mut. Jostain ihmeen syystä.”
”Lukeeko… siinä muuta kuin osoite…?”
”Ei.”
”Mä menen sinne”, Alva sanoo. ”Se on mun tehtävä.”
Sappi pistelee kurkunpäätäni, pinnistelen, etten oksenna enää kertaakaan. Vedän syvään henkeä. Tämä on helvetti. Tältä helvetti tuntuu. Hallinto kääntää osattoman osatonta vastaan. En koskaan voi antaa tällaista Medealle anteeksi. Hän antoi Vestan joukkojen tehdä mitä huvittavat. He ajavat samaa ajatusta, kenties hieman sen eri puolilta.
”Minä haluan… Lea on…”
”Helios. Sinun pitää mennä nyt lepäämään. Tule”, Ria sanoo.
”Mutta tämä tilanne. Me emme… ja…”
”Ria on oikeassa. Sä et voi tulla mukaan, sä oot ihan liian järkyttynyt. Lea on sulle rakas. Me ei voida riskeerata sua. Tiedäthän”, Alva sanoo. Hänen ilmeensä kirkastuu. ”Niin… muuten. Pitäisikö Rossille kertoa…?”
”Kerrotaan.”
”Mitäs kaikkea hauskaa multa on mennyt ohi riehuessani omilla teilläni nää kuusi vuotta? Mulla ja Alvalla riittäis catch upattavaa jo kahdestaankin, mutta otaksun, että te meinaatte nyt jotain muuta.”
”Joo. Me meinataan jotain muuta”, Alva sanoo. ”Ja Oliviakin muuten puuttuu, missä vitussa se mahtaa olla, kun sitä tarvitaan?”
”Ai Oliviakin on mukana?”
Rupattelua jatkuu aikansa, ilmassa lentelee teorioita ja pohdintoja siitä, miten tilannetta kannattaisi lähteä purkamaan. On sata asiaa, jotka ovat kesken, alkaen Jaronin paljastamisesta Rossille ja Rossin suunnitelmat näiden kuuden vuoden aikana. Kaiken sen keskellä kykenen kuitenkin vain tuijottamaan nuoren tytön irti leikattua kättä.
Tämä kaikki jatkuu niin kauan, kun sen annetaan jatkua. Veren katku täyttää kaikki aistini, hetken ajan näen vain punaista. Suljen silmäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti