Paperitaivas: luku 17

Luku 17: Kaksi (Helios)

Ensimmäisen työviikkoni aikana minusta kuvataan videoita, joita kuninkaan miehet kertovat laittavansa verkkoon. Käsitykseni siitä, että olen täällä pelkkänä työkaluna, vahvistuu alituisesti. Tiedän, että jokaista siirtoani tarkkaillaan. En ole päässyt urkkimaan Medealle linnan yksityiskohtia, päin vastoin minusta tuntuu, että minä olen nyt heille väline, jota siirtää paikasta toiseen.

Linnassa on loputon määrä saleja ja huoneita. Jo pelkästään se alue, jolle minut on määrätty siivoamaan, rajoittuu kolmeen kerrokseen ja sisältää sellaisen määrän ovia, etten ole ehtinyt käydä kaikissa. Osa huoneista on täysin käyttämättä.

Eräänä iltapäivänä näen oven, joka on jätetty auki miltei kuin kutsuna. Olen yrittänyt päästä paikkoihin, joista saisin vähäistäkään tietoa mistään täällä tapahtuvasta, mutta olen täysin unohtanut tämän huoneen. Mieleeni syttyy kuva happipullosta ja tummasta tukasta. Vilkuilen ympärilleni ja livahdan huoneeseen. Suljen oven perässäni. Tämä huone kuuluu alueelleni, en ole tekemässä mitään laitonta. Sydämeni jyskyttää silti lujaa rinnassa.

Huoneessa haisee sairaus. Suuren sängyn ympärille on laskettu raskaat, punaiset verhot, mutta ne eivät peitä sitä, miltä tilassa haisee. Menen varovasti lähemmäs sänkyä, raotan verhoja sydän rinnassa kiljuen. En tiedä, mitä verhojen takaa löydän, mutta se, mitä näen, ylittää kaiken käsityskykyni.

Kuningas. Ilmiselvä kuningas Jaron. Ja silti joku aivan muu. Pojalla on kuninkaan piirteet, mutta hän näyttää sairaalta, uskomattoman sairaalta. Kasvojen iho on niin ohut, että verisuonet paistavat läpi. Kädet on sidottu tiukasti sidetarpein ja huulet verestävät. Tämä ei millään voi olla se sama poika, joka on ottanut minut vastaan, kukaan ei pysty poistamaan tällaista määrää merkkejä sairaudesta. Ei mitenkään.

Mitä täällä tapahtuu?

Sängyssä makaava poika räväyttää silmänsä auki. Nekin punoittavat, mutta niiden vihreä sävy on hätkähdyttävän tunnistettava. Tismalleen samat silmät kuin Medealla ja kuninkaalla. Sydämeni hakkaa. Mitä täällä aidosti tapahtuu? Kuka tämä on, vai onko tämä todella se sama ylemmyydentuntoinen kuningas, jonka olen kohdannut?

”R-… Ro?” poika sanoo ojentaen heiveröistä kättään minua kohti.

”E-en ole Ro”, sanon ääni väristen. ”Minun nimeni on Helios. Olen töissä täällä. Kuka sinä olet? S-… sinä näytät aivan kuninkaalta.”

”Missä… Ro… on?”

”Olen pahoillani. En tunne Rota.”

Mitä pitempään katson poikaa, sitä enemmän hän näyttää kuninkaalta.

”Anteeksi… Kuka te oikein olette?”

Nuorukaisen kasvoille leviää ujo hymy. Sitten jokin pyyhkii sen pois ja hän irvistää. Nenästä vuotaa verta.

”Onko kaikki kunnossa?”

En ymmärrä, miksi kysyn sitä, vaikka mikään ei selkeästikään ole kunnossa. Poika näyttää kertakaikkisen kipeältä ja sairaalta. Ja kuninkaalta.

”Oletteko te… sukua hänen korkeudelleen?”

Sairas kaksonen. Ei, ei se ole mahdollista, olisi Medea maininnut sellaisesta. Tämä kaikki tuntuu sairaalta pilalta. Kuumeunelta. Ei tällainen ole mahdollista. Ja silti sairas nuori mies makaa edessäni ja räpyttelee pitkiä ripsiään. Hän on aivan yhtä kaunis kuin kuningaskin, tismalleen samat herkät piirteet. Tässä miehessä ne eivät vain tunnu yhtä levottomilta ja vaarallisilta kuin kuninkaan kasvoilla.

”Olen…” Poika näyttää hämmentyneeltä, aivan kuin ei olisi täysin varma, kuka on. Kenties hän ei tiedäkään. Silmät rähmivät, jotakin tippuu poskelle. Luonnollinen reaktioni on yrittää puhdistaa nuorukaisen kasvoja, mutta hän säpsähtää rajusti, kun ojennan kättäni häntä kohti.

Pojan reaktio lähtee portaittain. Ensin kasvojen lihakset nykivät voimakkaasti, lopulta hän alkaa päästää valittavaa, katkonaista huutoa. Yritän rauhoitella, kunnes muistan, etten ole varma, saanko olla tässä huoneessa. Kaikki alkaen verhoista sairauden hajuun tuntuu piilotetulta. Juoksen pois ja vihaan sitä, että voin tehdä niin; että minulla on valta hylätä joku apua tarvitseva.

Ajattelen kuninkaan näköistä poikaa vielä yölläkin. Tämän täytyy olla kuninkaalle sukua, mutta kuinka on mahdollista, ettei Medea olisi koskaan maininnut asiasta sanallakaan? Pyörittelen tapausta päässäni silloinkin, kun pimein yö laskeutuu linnan ylle. Linnassa on hiljaista, kuuntelen raskasta, painostavaa hiljaisuutta. Se ei vastaa minulle.

Minun on pakko saada tietää, kuka se nuorukainen on. Kuninkaankasvoinen. Kaunis. Minun täytyy saada tietää, ennen sitä en voi jatkaa sitä, mitä olen täällä tekemässä.

Yöllinen linna on kaikessa hämäryydessään rauhoittava. Kenties se johtuu suurista ikkunoista, jotka paljastavat kuun ja tähdet, joita en ole aikoihin nähnyt. Taivas on rikkaiden etuoikeus.

Olen pääsemässä huoneen kohdalle, kun erotan liikehdintää sen ovella. En ehdi piiloon kulman taakse, kun kuningas astelee suoraan huoneesta. Kuninkaan yllä on pelkkä silkkinen yötakki, jonka hän on kietonut löysästi vyötäisiltä kiinni. Erotan pilkahduksen paljasta rintakehää. Hemmetti, hän on todella kaunis.

”Helios.” Kuningas hymyilee. Hänen tukkansa on entistäkin pörröisempi tänään. ”Minne matka? Eksyitkö?”

”Olen pahoillani harhailustani, teidän korkeutenne. Minulla oli levoton olo.”

”Niin, se on ihan ymmärrettävää tällaisessa paikassa. Sinä et liene tottunut tällaiseen.”

Pudistan päätäni, yritän näyttää ujolta, eksyneeltä pojalta. Jos kuningas epäilee jotakin, hän peittää sen hyvin.

”Pärjäätkö?”

”Pärjään, kiitos, teidän korkeutenne. Olin juuri menossa takaisin huoneeseeni.”

”Hyvä, hyvä… Muistathan, että jos koskaan tarvitset jotakin, tiedät, mistä minut löytää.”

Kuninkaan katseessa on jotakin niin syvän vihjailevaa, että punastun. Mies pyörittelee asunsa vyötä ja hymyilee minulle pitkään.

”Hyvää yötä, Helios. Toivottavasti saat unta.”

”Hyvää yötä, teidän korkeutenne.”

Kuningas poistuu paikalta nopeasti. Jään yksin seisomaan käytävälle ja tajuan, ettei hänen korkeutensa sanonut sanaakaan huoneesta, josta hän tuli juuri ulos. Tämän täytyy olla jokin juoni. Silti, sydän pamppaillen astun sisään sairauden hajun peittämään huoneeseen.

”Ro? Tulitko sinä jo takaisin?” kuuluu varovainen ääni, jossa on silti nyt enemmän voimaa kuin aiemmin. Ro? Kuningashan täällä juuri kävi. Voisiko Ro olla lempinimi Jaronista? En uskalla arvailla enää mitään. Muistelen kuninkaan kevyttä vaatetusta ja tunnen kuumotuksen korvissani asti. Jos aavistukseni on oikea, nämä miehet eivät voi olla sukua toisilleen. Mutta kuka sängyssä makaava surusilmäinen nuorukainen sitten on?

”En ole Ro”, sanon ja raotan verhoja. Pörrötukkaisella pojalla ei ole vaatteita yllään, erotan ihon kaikki verisuonet ja lukuisat haavaumat. Kaulalla on mustelmia. Hätkähdän. Silti pojan silmät ovat suuret ja hellät. Miten kaunis. Miten uskomattoman kaunis hän on. Ja täsmälleen identtinen kuninkaan kanssa.

”Sinä… kävit täällä aikaisemmin. Muistan sinut.” Nuorukainen hymyilee autuaasti kuin tämä merkitsisi hänelle jotakin. ”En yleensä muista kenenkään kasvoja.”

”Oi…” Vedän alleni tuolin, joka on asetettu verhojen taakse. Muuta kalustusta huoneessa ei olekaan. ”Minun nimeni on Helios.”

”Helios…”

”Mikä sinun nimesi on?”

Lempeä hymy leviää jälleen hänen kasvoilleen.

”Jaron.”

Hätkähdän. Mitä täällä tapahtuu?

”Tuota… niinkö? Sama nimi kuin kuninkaalla. Erikoista”, kokeilen, ja se saa pojan naurahtamaan. Ääni on kevyt kuin keväinen sade.

”Niin”, nuorukainen hengähtää, ”minä olen kuningas.”