Luku 28: Ääretön (Ria)
Kaksi tuntia ennen hyökkäystä
Ilma on sakea jännityksestä. Kadut ovat alkaneet täyttyä, kaikki tietävät, mikä päivä tänään koittaa. Sen jälkeen, kun minä ammuin Medeaa etsimään tulleen poliisin, hysteria levisi kaduille. Olin oikeassa, kukaan ei nähnyt minua. Mutta kaikki, mitä sen jälkeen on tapahtunut, on valunut kohti kapinaa. En tiedä, teinkö sen, mitä tein, kapinan vuoksi. En usko. Alva on suhtautunut Medeaan vihamielisesti, eikä minulla ole omia ajatuksia kapinasta. En vain ala katsomaan, kun ihmisiä ammutaan turhaan.
Alva on ollut jyrkkä sen suhteen, että porukkamme ei ryntäisi Medean riveihin nyt, kun meillä ei ole kotia ja tilanne kaupungissa kiristyy. Hän tietää, että paineesta huolimatta emme saa lähteä mukaan nyt. Alvan mielestä meidän pitää keskittää kaikki voimavaramme omaan selviytymiseemme.
Muistan yhä elävästi, mitä Alva sanoi meidän pystyttäessämme kadunkulmalle nuotion. Keskustelimme Medeasta ja kapinasta.
Jos yksikään teistä lähtee sinne, olette omillanne. Mä en teitä pelastamaan tule.
Hyökkäyksen aamuna osa meistä nukkuu rikkinäisessä roskakatoksessa. Olen kietonut haisevan huovan ympärilleni, haju ei haittaa, kunhan se on lämmin. Nukun koiranunta ja herään, kun Milo räpiköi ylös. Esitän nukkuvani, mutta hätkähdän, kun muutama muu seuraa Miloa. Minne he ovat matkalla aamuyöstä?
Alva nukkuu minua vasta päätä Rossin vieressä. He molemmat ovat unessa. Vilkuilen ympärilleni. Pinkaisen vähin äänin Milon ja muiden perään, yritän seurata heitä huomaamatta. Tällaisina hetkinä olen kiitollinen pienestä koostani ja vaatimattomasta ulkonäöstäni.
Kaduilla vallitsee tuttu tasainen kohina. Ihmisiä on heräillyt siellä täällä, kaikki muistuttavat pesäkoloistaan kömpiviä eläimiä, jotka kerääntyvät hiljaa katsomaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Seuraan Miloa torinkulmalle ja sen taakse kaduille, jotka eivät ole minulle tutut. Muutaman hylätyn liikkeen takana erotan Milon ja muut liittymässä suurempaan joukkoon. En tunnista ihmisistä ketään ennen kuin erotan tumman, lyhyen nuoren naisen. Olivia? Sekö hänen nimensä oli?
Samassa ymmärrän, mitä he ovat tekemässä. Nämä ovat kapinallisia. Mitä pitempään tuijotan, sitä enemmän huomaan riveissä myös muita Alvan porukoissa tapaamiani ihmisiä. En ehdi laskea heitä. Paniikki tykyttää suonissa.
Pitäisikö minun juosta heti Alvan luo ja kertoa? Auttaisiko se mitään. En voi uskoa, että Milo kaikista ihmisistä seisoo nyt tuolla. Aina yhtä äänekäs ja uhoava Milo, joka itki kotimme tuhoutumista ja toverinsa kuolemaa.
Vaistomaisesti nappaan maasta kivenmurikan ja paiskaan sen kadulle. Kukaan ei reagoi vielä ensimmäiseen. Heitän toisenkin. Pari kapinallista kääntyy kivien suuntaan. Päätän kävellä tyynesti kadun poikki toiseen suuntaan, minussa ei ole mitään poikkeuksellista kenenkään silmään. Maantienruskea littana tukka ja huppari. Näytän nuoremmalta kuin neljätoistavuotiaalta, en herätä huomiota. Mutta Milo tunnistaa minut, ja se on tärkeintä. Erotan, kuinka poika lähtee perääni.
Vasta useamman kadun päässä pysähdymme tyhjään roskakatokseen. Kauempaa kuuluu huutoa, ihmiset ovat alkaneet havahtua kapinan aamuun. Milolla on hakaneula huulessa ja toinen korvassa. Niiden välillä kulkee ketju. Tiedän, mitä Alva sanoisi sen käytännöllisyydestä taistelussa.
”Joo niin mitä vittua? Meinasitko tulla sanomaan, että älkää helvetissä? No, säästän meidän molempien aikaa ja sanon, että mikään, mitä sä mulle yrität sanoa, ei auta vittuakaan. Meidän porukkaa kuolee, eikä kukaan tee mitään. Meidän on mentävä.”
”Ei, Milo, etkö ymmärrä? Tämä kaikki tuntuu niin laskelmoidulta, että –”
”Ja mitä sä ymmärrät siitä? Älä toistele mun nimeä, sä et tunne mua. Mä en tykkää susta yhtään, oot yhtäkkiä joku Alvan lempilapsi mut susta näkee kauas, ettet sä oikeasti tiedä paljon paskaakaan mistään, mitä sun ympärillä tapahtuu. Ei Kaninkolo merkannut sulle samaa, älä vittu yritä esittää, että se merkitsi.”
Milo syytää vihaisia sanojaan syliini, ne suorastaan tulvivat ulos pojasta. En voi sanoa, että Kaninkolo olisi merkinnyt minulle samaa, se olisi epäreilua, hän on oikeassa. Mutta ei Milokaan tiedä kaikkea.
Ystävän kädet kehollani. Hänen pehmeät sanansa. Oksettaa. Haluan upota hänen lämpöönsä ja kuolla siihen.
”Minä ammuin sen poliisin”, sanon yllättäen.
Milo tuijottaa minua pitkään. Silmät siristyvät.
”Siis ootko sä tosissasi?”
”Kiipesin rakennustelineeseen. Aivan kuten Cilla.” Kiitän menehtynyttä tyttöä mielessäni. Milo vie käden suulleen tytön nimen kuullessaan; kukaan ei ole toipunut lapsen väkivaltaisesta kuolemasta. Huomaan Milon äkillisestä jäykkyydestä, että hän uskoo minua. Hänen katseensa ei ole koskaan näyttänyt tältä.
”Ihan vitun kova move”, Milo sanoo katsoen minua ujosti silmiin. En uskalla katsoa häneen kauan. Milo on pitkään hiljaa ennen kuin jatkaa.
”Mä en ikinä kritisois Alvaa sen tavoista toimia, se on jaksanut niin hemmetin sinnikkäästi mennä eteenpäin ja pitää meistä huolta. Mutta se ei ehkä ole nykyään aktiivisin mahdollinen vastaanpanija.”
”Koska kapinointi aiheuttaa kaaosta. Vastarinnan on oltava passiivisempaa ja suunnitelmallisempaa.”
”Medealla on suunnitelma.”
”Todella nopeatahtinen sellainen.”
”Well, mä menisin ilman Medeaakin. Ammun vaikka itse sen vitun paskapään, joka näitä lakeja säätää. Muahan ei estele enää mikään.”
Tiedän, että mitä ikinä pojalle sanonkin, hän ei kuuntele minua. Hänen silmissään hehkuu uhmakas liekki, jota en voisi sammuttaa.
”Kuinka monta teitä on hypännyt Medean kelkkaan?”
”Meinaatko mennä lavertelemaan suoraan Alvalle? Kuule, en tunne sua, mutta toi ei auta yhtään.”
”En sanonut tekeväni niin.”
”Vaan?”
Milo sylkäisee maahan.
”Okei, no, mulla ei ole aikaa tähän. Sen kun lavertelet Alvalle, jos se on susta vähääkään aiheellista. Vitun lapsellista touhua.”
En sano mitään. Ei Milo minulle ärähtelemällä mitään voita, näen vain selkeämmin, miten hukassa ja kipeä hän on. Seison vain hiljaa ja odotan, että hän lähtee.
”No mitä vittua tuijotat siinä vielä? Mee nyt jo laulaan Alvalle.”
”Ei Alvalle kertominen saa teitä muuttamaan mieltänne.”
”No, oikeessa olet.”
Hiljaisuus. Jossain kauempana kuuluu huutoja. Ihmiset ovat valmiita.
”Ok nyt pitää mennä. Tee mitä teet.”
Milo kääntyy ympäri ja juoksee takaisin kulman taa muiden luo. Jään paikalleni ja tunnen, kuinka koko olemukseni jumittuu tähän hetkeen. En tiedä, mitä tehdä, en pääse eteenpäin. Ääniä on kymmeniä, ja ne kaikki huutavat eri asiaa.
Mene kertomaan Alvalle. Alva osaa ratkaista tämän.
Ei! Petturi! Myyrä!
Mitä sitten, vaikka he kuolisivat? Ei se ole sinun ongelmasi.
Kerro Alvalle. Kerro.
Ystävä, tarvitsen ystävääni –
(Sattuu)
Mene heidän peräänsä.
Jossain räjähtää.
Mene.
(Apua –)
Mene!
Ennen kuin ehdin ajatella asiaa, olen hiipinyt Milon ja muiden perässä kohti suurempaa ihmismassaa. He ovat matkalla rajalle. Minua hirvittää, vatsanpohjasta ottaa. Näen jo, kuinka heidän aivonsa räjähtävät maahan. Tärisen. En voi antaa tämän tapahtua, jokin minussa kertoo, että he kaikki kuolevat.
Rajalla räjähtelee jo. Erotan korkean savupatsaan jo kauas. Huimaa ja oksettaa, suussa maistuu metalli. Ihmisiä kuolee. Kun menen lähemmäs, erotan sekä rajanvartijoita että kapinallisia hiillostuneina rykelminä maassa. Oksettaa. Tahdon pois täältä. Pitäisi mennä piiloon. Suojautua, palata Alvan luo ja sanoa, että menetimme heidät, emme saa heitä enää takaisin. Kaninkolo on ummessa. Emme pääse enää putoamaan Ihmemaahan.
Silti jalkani eivät anna periksi. Hoipertelen suuren ihmisjoukon perässä kohti heidän päämääräänsä ja häkellyn siitä, kuinka nopeasti ja vaivattomasti ihmisjoukko pääsee kulkemaan High Townin läpi.
Savupilvi alkaa peittää taivasta. En kykene katsomaan High Townissa minnekkään. Tunnen, kuinka alan irrota omasta kehostani. Kaikki nämä kauniit, seesteiset talot. Meri tuolla jossakin, savun ja veren takana. Huimaa. Tunnen jonkin koskevan, vaikka kukaan ei koske, kukaan ei ole lähelläkään. Vedän hupparin huppua tiukemmin suojaksi, mutta se ei auta mitään. Alva sanoisi, että minulla on trauma, mutta se ei tunnu minulta, en tunnista itseäni siitä.
Hoipertelen eteenpäin, vaikka olen irti kehostani. Kapinalliset rynnivät kohti linnaa, ja heidän matkassaan juoksee minun muistojani. Nämä kadut ovat tallettaneet ne, ja katson, kuinka mustojeni pieni minä juoksee pitäen ystävää kädestä. Minne me menemme?
Ria, keskity. Sä olet tässä nyt.
Alvan ääni. Nielaisen. Alva on hyvä. Alva tietää. Hän on osa minun nykyistä elämääni ja minä kunnioitan häntä. Räpyttelen silmiäni, pakotan itseni keskittymään edessäni eteneviin kapinallisiin. Olen tässä. Olen tässä. Tässä.
Sanat kaikuvat päässäni, jäävät toistamaan itseään. Päätän sysätä ne kauemmas. Pysyn kapinallisten perässä, vaikka en olekaan kiinni itsessäni, eihän minun tarvitse olla, en ole täällä itseäni varten.
Huomaan seuraavani heitä sisäpihalle saakka, en keskity mihinkään ympärilläni, pääni on usvan täyttämä ja kipeät ja kauniit muistot risteilevät siellä valtoimenaan. En erota linnan patsaita, avautuvia raskaita ovia tai Medean loittonevaa siluettia. Hassua. Olen tuskin koskaan kiinnittänyt huomiota siihen, miten kaunis ja siistitty Medea on. Ja nyt kaikki se menee minulta ohitse, rekisteröin ärsykkeet, mutten reagoi niihin.
Vasta, kun.
Kun.
Ääni. Ääni tulee ensimmäisenä. Ja sitten veri. En ymmärrä. Kehoni reagoi ensimmäisenä, mieleni ei pysy perässä. Lintua esittävän korkean patsaan kylki peittyy punaisesta nesteestä. Ihmisiä kaatuu. Pienet nuket.
Miksi olen täällä?
Suhinaa. Huutoja. Naurattaa. Itkettää. Ruumiit ovat hervottomia, niillä on kaikilla ystävän kasvot. Apua. Mitä tuttua tässä on? Miksi olen täällä? Tuon minä tunnen. Sininen irokeesi, revennyt alahuuli ja irronnut lävistys. Poika. Pää tohjona, veristä murskaa. En saa hänen nimeään päähänsä. Hän on kuollut nyt. He kaikki ovat. Ei ei ei.
Tuijotan kohti linnaa. Maailma peittyy vereen ja huutoon.
Kun räjähdys tulee, en muista enää nimeäni. Olen nimetön ja ääretön, kun valo nielee minut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti