Luku 44: Tunkeutujat (Helios)
Kun alkujärkytykseni laantuu ja päiviä kuluu, minä alan hiljalleen nähdä, miten Lea on kasvanut kahdessa kuukaudessa. Tyttö, jota pidin pienenä, suojeltavana pikkusiskonani, on aikuisuuden kynnyksellä ja todella vastuullinen romanttisissa tunteissaan. Hän tarttuu reippaasti uusiin haasteisiin ja osaa puolustella kaiken kokemansa.
Ross keksii heti keinon saada Lealle käsi takaisin. Ross tuntee paljon teknikkoja, jotka osaavat asentaa keinotekoisia raajoja, ja Lea innostuu siitä niin, että he ryhtyvät heti pohtimaan keinotekoisen raajan mahdollisuuksia.
Vestan tarjous on yhä pohdinnassa. Me emme tiedä, voimmeko luottaa ihmiseen, joka on selkäänpuukottanut niin monia ja aiheuttanut meille kasapäin ongelmia. Minä kuitenkin tiedän, että meidän suunnitelmamme käytännössä riippuvat tästä.
Jos me luottaisimme Vestaan, se olisi valtava valttikortti. Vain Vesta on tiellämme. Kansa pelkää ja kuuntelee häntä, ja hän puhuu Medean puolesta. Jos Vesta kääntäisi kansan Medeaa vastaan, meillä olisi koko kapasiteetti käytössämme. Mutta mitä me sitten tekisimme? Ross on meistä ainoa, joka on vuosia aktiivisesti suunnitellut vastarintaa.
Istumme vanhan roskalavan vieressä, minä, Alva, Ria ja Lea. Muut ovat toisaalla hoitamassa asioita, me tongimme roskalavalta meille mahdollisesti hyödyllistä tavaraa.
”Lea, tiedätkö, me ollaan vieläkin melkoisessa shokissa, vaikka ollaan tässä nyt muutamia päiviä saatu sulatella”, Alva pudottaa kaivaessaan roskalavaa.
”I know, mutta mä jotenkin aattelisin, että sä varmaan tajuaisit. Sä oot murun eksä.”
”Siis mä todellakin tajuan, ja oon oikeastaan ollut aika helkkarin emotionaalinen tästä. Sä oot about just sitä, jota aina toivoin Vestalle. En vaan tiennyt, mikä sille olisi se sysäys, jonka se tarvitsee. Nähtävästi se olet nyt sä.”
Lea hymyilee niin rakastuneesti, että minua puistattaa. Lea kääntyy kohtaamaan katseeni hymyillen. Hän odottaa hyväksyntääni. En voi olla hymyilemättä takaisin.
”Minä en vain vieläkään pysty ymmärtämään, miten joku voi muuttua tuollaisessa ajassa noin paljon”, huokaan.
”Minä uskon, että Vesta ei muuttunut. Nuo asiat ovat aina olleet hänessä, Lea vain oli sellainen ihminen, joka sai ne piirteet näkyviin”, Ria sanoo. ”Hän oli äärimmäisen vilpitön puhuessaan tästä kanssamme.”
”Vesta on aina ollut tosi, tosi hajalla”, Alva huokaa. Alvaan minä luotan tässä asiassa. Hän on nähnyt lähietäisyydeltä, millainen Vesta voi olla.
Lea hymyilee Alvalle ja Rialle.
”Mä vihasin Vestaa tai sitä mielikuvaa, joka mulla oli siitä. Mutta mitä enemmän mä sen kanssa olin, sitä selkeemmin näin sen kulissien alle. Ja luoja, miten kaunis se oli…”
Ria tökkää Leaa lempeästi olkaan. En ole koskaan nähnyt Rian tekevän mitään yhtä sisarellista.
”Olette ihan uskomattoman siirappisia”, hän nauraa.
”Noh!”
”Antaa niiden olla, toi on todella tervetullutta nyt”, Alva hymähtää.
He tuntuvat näkevän tilanteen heti uudessa valossa. Vain minä seison vielä paikallani ja pelkään, mitä impulsiivinen ja vaarallinen Vesta voi tehdä tytölle, joka on minulle kuin pikkusisko. Vaikka enhän minä häntä omista.
”Kuulkaa, saisinko lainata Leaa hetkeksi?”
Tuttu ääni saa meidät kääntymään. Ross tulee mukanaan kaksi pitempää miestä. Hän vilkuttaa hymyillen. Rossin rauhallisen rento energia tasoittaa aina tunnelmaa.
”Nää on mun tuttuja. Me voitaisiin käydä tsekkailemassa vähän noita käsihommia, jos Lealle sopii.”
Lean vaalea pää pilkistää roskalavalta. Hän virnistää. En käsitä, kuinka tyttö pysyy noin positiivisena.
”Tulossa!”
Lea vilkuttaa kädentyngällään meille ja juoksee Rossin luo. Ross esittelee mukanaan tuomansa miehet meille pintapuolisesti. Tummia ja pitkiä, aivan kuten hän itsekin. Olen alkanut luottaa Rossiin niin paljon, etten vaivaudu kyselemään tarkemmin.
Me alamme Rian ja Alvan kanssa lähteä kohti kokoontumispaikkaa. Naapurikadulla joku hakkaa itseään seinään, joku toinen tonkii roskista. Sävähdän. Miten normaaleilta tällaiset asiat ovat vuosien varrella alkaneet tuntumaan.
Alva pitää Rian aivan lähellään, hänen kätensä lepää tytön vyötäisillä. Nämä kaksi eivät tee suhteestaan numeroa, mutta heidä läheiset välinsä kuuluttavat itseään kaikessa, mitä he tekevät. Kun olemme lähempänä kokoontumispaikkaa, Ria avaa suunsa. Olen iloinen siitä, miten paljon enemmän Ria on alkanut tuomaan näkemyksiään esiin.
”Minusta meidän pitäisi ottaa se riski, että yritämme luottaa Vestaan. Hän voi olla ailahtelevainen ja vaarallinen, mutta hän on selvästikin tarvinnut tätä sysäystä koko elämänsä. Ja meillä on muutoin melko heikot mahdollisuudet saada porukkaa kuuntelemaan. Alvan poissaollessa kaikki on siirtynyt Vestan harteille.”
”Mäkään en usko, että me saataisiin paljoa aikaiseksi sillä, että me laitettas esimerkiksi vaan mut nököttämään jonnekin sillai hei, tässä mä, en ole tehnyt mitään kenenkään hyväksi vuosiin, mutta muthan te halusitte.”
”Ja sitten meillä on vielä päätettävänä sekin, mitä teemme… No, tiedätte kyllä kenen suhteen”, huokaisen.
Vihaan sitä, millaiseen lokeroon Jaron on nykyisen maailman tilanteen vuoksi laitettu. Minun rakkaani on kuin ase, jota piilotellaan ja jonka nimeä ei voi mainita kaduilla. Vaikka hän on oikea, tunteva ihminen, jota minä rakastan niin uskomattoman paljon.
Tukikohdassamme menen suoraan Jaronin luo. Hän istuu keittiössä pyörätuolissaan Oliviaa vastapäätä ja selailee muistivihkojamme. Hän kohottaa tummaa päätään ja hymyilee silmillään. Hänen silmissään on aina ollut hymyä. Menen suoraan hänen luokseen, silitän hänen niskaansa ja painan suudelman hänen huulilleen.
”Rakas, miten voit?”
”Hyvin.”
Jaronilla on ollut hyvä kausi kipujensa kanssa. Ross on monesti ehdottanut uusia tulokulmia kuningasvalheen paljastamiseksi, mutta olemme aina tulleet siihen tulokseen, ettei se auta, kun Vesta on takonut kansasta valtionmielistä. Nyt ainoa vaihtoehtomme tuntuu olevan luottamuksen rakentaminen ihmiseen, joka on tunnetusti vain omalla puolellaan.
”Mihinkäs Lea jäi?” Olivia kysyy.
”Lea meni Rossin kanssa katsomaan tekokäsimahdollisuuksia”, Ria selittää. Olivian huulille leviää hymy.
”Sen elämästä ei nyt jännitystä puutu…”
”Me olemme pohtineet yhteistyötä Vestan kanssa”, minä huokaan ja jään Jaronin vierelle.
Olivia nyökkää.
”Niin vähän kuin siitä innostunkin, se taitaa olla meidän ainoa mahdollisuutemme”, Olivia huokaa. ”Mä en tule ikinä supporttaamaan sitä ihmisenä, mutta meidän on vaan pakko yrittää luottaa.”
”On todella pelottavaa, että sellainen ihminen on ainoa oljenkortemme”, sanon hiljaa.
”Mä en ole koskaan pystynyt luottamaan siihen täysin, mutta sen mä sanon varmaksi, että se, mitä me todistettiin silloin niiden suhteen tullessa julki, oli täysin totta”, Alva huomauttaa ja istuu jalat harallaan tuolille. Ria istuutuu tyynesti hänen syliinsä.
”Alva. Onko sinulla jotain keinoa ottaa Vestaan yhteyttä juuri nyt? Minä olen valmis yrittämään.”
”Entä Jaron?” Ria huikkaa.
Jaron nostaa päätään ja katsoo minua nurmisilmillään. Silitän hänen poskeaan.
”Oletko sinä valmis? Meidän pitää kertoa sinun olemassaolostasi Vestalle.” Se kuulostaa niin pahalta. Laskelmoidulta.
”Olen. Meidän pitää pohtia tarkkaan, miten kerromme siitä kansalle”, Jaron sanoo hiljaa. Hymy hänen kasvoillaan on lupaava. Annan hänelle nopean suudelman.
”Okei. Alva, do the magic. Me olemme valmiita.”
*
Vestan hailakat silmät tuntuvat arvioivan joka milliä Jaronissa, joka on tyynesti hänen edessään ja kohtaa arvioivan katseen rauhallisin ilmein.
”Vai että tällaista salaisuutta teidän porukka on hautonut, I see, I see”, Vesta hymähtää lopulta. ”Sä olet siis ihan real deal?”
Jaron tuijottaa Vestaa häkeltyneenä ja räpyttelee silmiään.
”Jaron on aito kuningas”, vastaan hänen puolestaan. ”Kuten sanoimme, koko tilanne on ollut massiivinen huijaus.”
Vesta näyttää uskovan meitä. Hän nyökyttelee pitkään. Tänään hän ei näytä niin täysin huonovointiselta kuin aikaisemmin, vaikka hänen silmänsä punertavat nytkin. Hän siirtyy nojaamaan keittiötasoon ja nyökkäilee.
”I know se kuningatarpenska vaan fucks around, se ei ole pätkääkään sen lojaalimpi mulle kuin mäkään sille. Se todennäköisesti odottaa sopivaa hetkeä heivata mut hevonvittuun mun nykyisestä asemasta”, Vesta toteaa.
”Vesta, sä oot nyt saanut myös mun entisen alueen haltuusi. Tyypit täällä kuuntelee sua. On ihan tosi iso juttu, jos sä päätät nyt valita meidän puolen ja kääntää tän kansan Medeaa vastaan.”
”Aktiivinen vastarinta ei kannata, tilanne on liian tulenarka ja Medea aavistaa heti, jos me yritetään jotain”, Vesta huokaa.
”Musta meidän kannattaa olla pirun tarkkoja Jaronin kanssa”, Olivia huomauttaa väliin.
”Totta. Porukan pitää sisäistää se, miten iso juttu koko Medean kapina ja kuningasvalhe oikeasti olikaan”, Alva vahvistaa.
Jaron säpsähtää yllättäen rajusti.
”Rakas?”
Menen heti hänen vierelleen. Hän tuijottaa kohti eteistä.
”Joku on tulossa”, hän kuiskaa.
”Onko? Kuulitko sen?”
Jaronin ilme ei valehtele.
”Shit”, Alva sihahtaa.
”Voi vittu, onko teillä varauloskäyntiä?” Vesta hengähtää.
”No ei”, Olivia kivahtaa.
Me kaikki tapailemme aseita. Ehdin jo toivoa, että sisääntulijat olisivat Ross ja Lea, mutta kun minulle tuntemattomat suuret miehet astelevat sisään, asetun seisomaan Jaronin eteen ja osoitan käsiaseeni suoraan toisen tulijan otsaan.
”Enpä olisi arvannut”, toinen tulijoista sanoo katsoen suoraan Vestaan. ”Onko alueen kunkku kääntänyt kelkkaansa, vai mitä vittua?”
”Me arvattiin, että löydettäisiin sut täältä.”
”Olen ollut avoin nykyisestä tilanteestani ja myös mun ajatuksista”, Vesta sanoo pää ylhäällä. Hänen jäätävä auransa tuntuu luovan jännitettä missä tahansa. ”Kipitetäänkö pikku rotankoloomme ja pohditaan elämää kivasti yhdessä, eiks niin?”
Vestan asenne saa miesten ilmeet kiristymään. En vieläkään tiedä, keitä he ovat, mutta tilanteen lukeminen ei silti kestä kauaa. Mitä ikinä miehet edustavatkin, he eivät ole mieltyneitä alueen vartijan viimeaikaisiin tekemisiin.
”Leikit leikkinä”, Vesta sanoo yllättäen täysin vakavalla naamalla. Hän osoittaa aseella molempia miehistä. ”Te medeanmieliset siniveristen perseennuolijat tiedätte kyllä, mitä mieltä mä olen tästä touhusta nykyään. It’s called character development.”
”Ai tän sakin kanssa hengaaminen on sun henkilökohtaisen kehityksen huippu? Harmillista.”
”Sitä tulee ajatelleeksi joskus oman napansakin ulkopuolelta, ajatella.”
Jännite ritisee ilmassa. Minua ei ole koskaan kauhistuttanut Vestan kaltaisen ihmisen puolesta näin. Erotan jännityksen kaikkien muidenkin eleistä; erityisesti Alva ja Ria ovat jäätyneet paikalleen. Ennen Alvan on täytynyt olla useasti vastaavissa tilanteissa.
Sitten erotan sen. Toisen miehen katse eksyy taakseni, erottaa ja tunnistaa. Mies ponnahtaa juoksuun välittömästi. Minä toimin välittömästi, kehoni tottelee vaikken ehdi ajatella. Ammun miestä jalkaan, ammun uudelleen, osun ohi, helvetti, apua, kukaan ei saa tietää Jaronista, ei vielä, ei näin. Toinen mies jää taakseni, lisää laukauksia, pelottaa, en saa henkeä. Rämmin eteenpäin, tulen kadulle, mies linkuttaa eteenpäin, ammun uudestaan, taas ohi, ei helvetti, ei helv –
Viiltävä kipu kaataa minut maahan. Asvaltin sora raapii kasvojani, hetken on hankalaa hahmottaa mitään muuta kuin pistävä kipu jalassa. Yskäisen. Koko keho antaa hetkessä periksi, adrenaliini saa sen tärisemään maassa.
En enää tiedä, pääseekö mies pakoon vai ei. Tukikohdastamme päin kuuluu laukaus. En pysty nousemaan ylös eikä kukaan tule luokseni. Silmissä sumenee. Laukaukset loppuvat. Mitään ei enää kuulu.
Kauhukseni tajuan, etten tiedä, kuka on ammuttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti