Luku 50: Onnellinen (Medea)
Puolen vuoden päästä
Olivian puoli sängystä on myllätty ja kylmä. Rinnasta viiltää, kun aamun ensisekunneilla en ole muistaa sitä, missä olemme ja miksi. Käperryn hetkeksi pieneksi ja nuuhkin Olivian lempeää ja turvallista tuoksua viileistä lakanoista. Möngin hänen tuoksuunsa kuin pesäonkaloon ja suljen silmäni.
Tänään on kulunut tasan puoli vuotta siitä, kun me lähdimme. Olen katunut lähtöä säännöllisesti, mutta vähintään yhtä monesti olen tuntenut silkkaa rajatonta riemua herätessäni Olivian vierestä aamuisin.
Olivia on tänään töissä. Minun rakas Oliviani, joka jättää minulle aina pöydälle viestejä ennen kuin lähtee. Olivia on pitänyt pakan kasassa. Täällä, missä asumme, minä en ole enää Medea. Jos minun pitää esiintyä jossakin, annan toisen nimen. Olen antanut itseni tulla vieraaksi sille naiselle, joka olin vielä, kun olin kuningatar. En enää tunnista sitä itsekseni. En mitään siitä. Elämme nyt päivä kerrallaan.
Tiedän, että lähteminen on parasta, mitä olen koskaan tehnyt. En vapauttanut paitsi maatani, myös itseni. Kaikki se katkeruus, kaikki se kylmä viha, jota tunsin ihmisiä kohtaan. Olen pidellyt sitä lähellä ja tarkastellut sitä. Antanut sen kertoa luonteensa.
Minä leikkasin tukkani jälleen olkamittaiseksi. Ihoni on saanut tervettä väriä ja tunnen oloni muutenkin elinvoimaisemmaksi kehossani. Joka päivä elän sen tiedon kanssa, mitä olen tehnyt toisille ihmisille. Kykenen nukkumaan sen tiedon kanssa. Ehkä minussa on sen vuoksi jotain vikaa.
En ole tahtonut pysyä perillä uutisista. Vältän ne kaikin mahdollisin keinoin. Olivia saa kertoa minulle kaiken, jonka katsoo minulle tarpeelliseksi tietää. Se riittää. Hänen mukaansa entisessä kotimaassamme on uusi järjestys, joka hakee vielä paikkaansa. Hän on aktiivisesti yhteydessä niihin, jotka vielä suostuivat ymmärtämään, ettei hän pettänyt koko joukkoa. Hän vain teki sen, mikä oli kaikille parhaaksi. Vei minut pois. Antoi ihmisille tilan näyttää, mitä he todella tuntevat.
Tänään minä en tee mitään. Istun kippurassa, kunnes kuulen Olivian askeleet rappukäytävässä. Tunnistan ne joka kerralla. Olivia tömistelee sisään ja potkii kengät pois jalasta eteisessä. Hän erottaa minut istumassa leveällä ikkunalaudalla tuijottamassa kaupungin siluettia. Se on niin kovin rauhallinen verrattuna High Towniin.
”Rakas, mitä sä oikein nökötät siellä? Niin kuin jokin orava.”
Olivia tulee suoraan halaamaan minua ja painaa suukon poskelleni.
”Oliko hyvä työpäivä?”
”Yeeah, aika tavallinen. Pari hankalaa asiakasta. En voi uskoa, että käyn normaalisti töissä enkä ole joku… fucking mekaanikko tai tatuoija sun muuta, mitä meillä päin näkyi.”
”Se sopii sinulle.”
”Sä sovit mulle…”
”Olivia rakas!”
Olivia painaa märkiä suukkoja poskilleni ja kaulalleni. Hänen naurussaan on enemmän kevättä kuin koskaan ennen lähtöämme. Hän jää tuijottamaan minua säkenöivillä ruskeilla silmillään. Minussa läikkyy. Kaikki Oliviassa antaa minulle joka päivä anteeksi. Joskus ajattelen, olisiko ollut minulle oikein, jos Alvan tai Vestan porukat olisivat laittaneet minut hengiltä. Tai kenties jopa oma veljeni. Varsinkin hän. Kaikki se suunnittelu ja sotku, kaikki ne uhratut ihmiset, ja silti minä päätin, ettei se elämä ole omani.
Mutta kun Olivia suukottelee minua joka paikasta, tiedän, että valitsin oikein. Syyllisyyteni on omani, sen kanssa minä elän. Tämä on minun valintani. Minä tahdon voida olla onnellinen tässä elämässä hänen kanssaan.
”Rakastan sinua.”
Olivia kömpii viereeni ja yrittää hivuttaa minut syliinsä. Hänen kätensä hivuttautuvat paitani alle.
”Hassu, mistä se nyt tuli?”
”Aina haluan sanoa sen.”
”Olet ihan höpsö. Niin mäkin sua.”
”Vielä me minullekin joku matalan profiilin työ täältä keksitään.”
”Tottakai. Ei meillä ole kiire. Mä olen hiton onnellinen nyt.”
Pidän hetken tauon. Aurinko leikittelee ikkunassa. Hymyilen.
”Niin minäkin.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti