Luku 14: Syötti (Helios)
Kaikki High Townissa on erilaista tuoksuista lähtien. Rikkaan kerman tuoksu teessä. Aitoja kukkasia kojuissa ja ikkunalaudoilla. Parvekkeita. Lasitettuja. Samaan aikaan rajalla tapetaan ihmisiä. Värähdän pelkästä ajatuksesta.
Minut kuljetetaan linnaan ilman pysähdyksiä. Moni voisi panna merkille kalliimmat materiaalit talojen rakennuksessa, äveriäät pihapiirit ja parvekkeet, mutta minun katseeni osuu ensimmäisenä taivaalle. Se ei ole täysin sankan saastekerroksen peittämä, vaan sen pinta halkeilee kuin paperi. Ironisesti lähimpänä kuninkaanlinnaa näkyy kaistale aitoa taivasta. Sininen ja pilvetön. En muista, milloin olen viimeksi nähnyt kunnolla taivaan. On kuin taivas muistuttaisi minua siitä, että sen näkeminen on etuoikeus.
Haistan meren suolan jo kauas, kun pääsemme kuninkaanlinnalle. Massiivinen rakennus merenrannassa on kuin satukirjasta. Vanha, toki ehostettu, mutta silti vuosikymmeniä meren helmoissa seisonut valkea kivilinna on yhä edelleen yhtä jykevä ja hurja. Sen siluetti dominoi koko maisemaa korkeine torneineen. Tuntuu, ettei mitään tällaista pitäisi enää olla olemassa maailmassa, jossa elämme. Täällä on vain huuruisia katuja, graffiteja ja neonvaloja. Ja silti. Jokin tällainen on vielä olemassa muistuttamassa meitä muinaisuudestaan.
Minut tarkistetaan huolellisesti. Olen varmistautunut kaikkeen. Mukanani ei kulje mitään laitonta. Olen jopa riisunut kasvolävistykseni soluttautumista varten. Minut kuljetetaan nopeasti syvemmälle linnaan. Yritän olla hämmästymättä siitä, etten erota muita hakijoita missään. Aseistetut poliisit vanhanaikaisen linnan sisällä näyttävät joltakin, jonka ei kuuluisi olla siellä. Kuin kaksi aikaa risteäisivät.
Minut viedään suoraan linnan sisäosiin. Kiinnitän huomiota siihen, että minun ei anneta hetkeksikään pysähtyä tarkastelemaan linnaa. Minua ei myöskään tuoda sisälle suurimmista sisäänkäynneistä, vaan minut johdatetaan keskikerrokseen kierreportaita, joissa ketään ei tule vastaan. Minut ohjataan hämärään huoneeseen keskellä kapeahkoa käytävää. Huoneen tummat, raskaat verhot on vedetty kiinni. Ikkunan edessä on pitkä puinen pöytä, jonka eteen on istuutunut peräti viisi ihmistä.
Tunnistan heistä keskimmäisen hetkessä. Jopa hämärässä tämän nuorukaisen piirteet ovat minulle tutut. Pörröinen musta tukka ja hätkähdyttävän vihreät silmät. Nekin tuskastuttavan tutut minulle, mutta toisissa kasvoissa. Yhdennäköisyys Medeaan on muuten pieni, mutta silmät ovat tismalleen samaa loimuavaa vihreää.
Kuningas Jaron. Hänen täytyy olla samaa ikää kuin minä. Pojan olemuksessa on jotain villiä, eikä se johdu pelkästä hurjasta tukasta ja hehkuvista silmistä. Kuin ihon alla kytisi alati jotakin, joka on valmis leimahtamaan. En ole koskaan nähnyt tällaista ihmistä.
Muut pöydän jäsenet tunnistan kuninkaan neuvostoon kuuluviksi. Sydän puristaa rintaa. Mistä lähtien kuningas itse on kutsuttu paikalle, kun rivipalvelijoita palkataan? Eikö tällaisen pitäisi olla puhtaan arkinen toimenpide, johon kuninkaan ei tarvitse käyttää aikaansa? Hänellähän on paljon poliittisia toimia odottamassa toisaalla. Rajat on juuri suljettu. Miksi kuningas Jaron on täällä, tapaamassa satunnaista linnaan töihin hakevaa nuorukaista?
”Helios Abberlay. Olenko oikeassa?” Kuninkaan ääni on nuori ja kirkas.
”Teidän korkeutenne.” Kumarran syvään. ”On kunnia saada puhutella teitä henkilökohtaisesti.”
”Nosta vain pääsi. Minulla on tapana olla paikalla näissä tilanteissa. Jokainen palvelija on minulle tärkeä.”
Hetkessä olen varma, että tämän täytyy olla juoni. Minä olen hakenut linnan siivoojan pestiä. Kuningas ei mitenkään voi tarkistaa jokaista luokattoman suuren lukaalinsa puunaajaa henkilökohtaisesti. Jo pelkästään aseistettuun henkilökuntaan täytyy olla erikseen oma sisäänottosysteeminsä. Tämä ei mitenkään voi olla todellista. Helvetti. Heidän täytyy epäillä Medeaa.
”Tiesitkö, että linnaan on nykyään vaikeaa saada perustyöntekijöitä? Varsinkaan teidän alueeltanne. Mistä sinä olitkaan kotoisin?”
”Ridgestä, teidän korkeutenne.”
Kuninkaan silmät säihkyvät. Hänen eleissään on jotain kertakaikkisen levotonta. Ihoni alla kuhisee. Sydämeni hakkaa. En ole koskaan tavannut ihmistä, jonka pelkkä läsnäolo tuntuisi tältä.
”Sinä olet täydellinen työntekijä juuri meille.”
”Enhän minä ole kertonut teille vielä mitään itsestäni, teidän korkeutenne.”
”Ei sinun tarvitsekaan. Sinusta näkee kauas, että olet reipas nuorimies. Kaltaisesi voisivat saada pientä motivaatiota sitä, kun näkisivät, että sinunkin oloistasi voi nousta tänne.”
Nielaisen. Aikovatko he tehdä minusta esimerkin? Tämä on silkkaa propagandaa. Päätäni huimaa. Heidän täytyy pitää minua tyhmänä. Kuinka pitkälle voin esittää sellaista ilman, että se huomataan? Tarkkana, Helios. Nyt et saa mokata. Kyseessä on suurempi asia kuin sinun henkesi.
”Herra Abberlay. Voinet aloittaa saman tien?”
”E-enhän minä edes tiedä, mitä työnkuvaani kuuluu, teidän korkeutenne.” Hälytyskellot soittavat päässäni. Minut on tuotu tänne jostakin aivan muusta syystä kuin siitä, josta kuvittelin ja jonka vuoksi minun pitäisi täällä olla. Eivät kuninkaat haastattele rivisiivoojia, eivät tässä maailmassa.
Tämä nuori mies edessäni on jakanut Medean kanssa lapsuuden. Huomaan sen pistävän rintaani. Mitä tekisinkään, jotta minä olisin voinut olla tämän kylmäsilmäisen miehen tilalla olemassa Medealle se veli, jonka hän ansaitsee.
Kuningas Jaron nousee seisomaan. Hän ei ole erityisen pitkä, kuten ei ole siskonsakaan. Olen häntä vain hivenen pitempi, kun hän astelee mustassa kaavussaan ja kirjaillussa vyössään luokseni. Jaron on kaikessa villeydessään ja levottomuudessaankin hurjan kaunis. Olen tuskaisen tietoinen siitä, että jos hän olisi kuka tahansa muu, hän olisi täysin tyyppiäni. Eteerinen ja pieni ja uskomattoman kaunis. Jaronissa kaikki se tuntuu kuitenkin liian kuhisevalta ja vaaralliselta.
”Tulehan. Minä näytän sinulle paikkoja henkilökohtaisesti.”
”Teidän korkeutenne…”
Kuningas tarttuu minua selästä ja lähtee ohjaamaan takaisin käytävälle. Kukaan muu huoneessa ei tee mitään. Kaikki tuntuu uskomattoman koreografioidulta, ja se saa sydämeni hakkaamaan.
”Niin?” Jaron kysyy minulta, kun pääsemme käytävään. ”Onko kaikki kunnossa?”
”On, teidän korkeutenne. En vain kuvitellut teidän saapuvan tapaamaan minua henkilökohtaisesti.”
”Maailmassa tapahtuu mullistavia asioita, herra Abberlay. Vai saanko sanoa Helios?”
”Tietysti, teidän korkeutenne.”
”No, Helios, tämä maailma on muutoksessa. Rajat on suljettu, toistaiseksi. Olet viimeinen ihminen teidän puoleltanne, joka astuu jalallaan tänne. Malliesimerkki, suorastaan. Rehellinen työläinen, joka hakee rivitason töitä linnasta. Ei erillistä koulutusta, ei muita mainittavia työpaikkoja. Aivan tavallinen kunnon kansalainen.”
Hänen tapansa puhua saa koko kehoni jännittymään. On selvää, että mitä ikinä täällä halutaankin minulta, on täysin minusta itsestäni riippumatonta. Minut on nykäisty mukaan johonkin, jota en pyytänyt saati halunnut.
”Minä hain siivoojaksi”, huomaan sanovani jälleen.
”Niin, aivan, Helios. Niin sinä hait. Ja siihen työhön sinä pääsetkin.” Jaronin käsi puristuu olkapäälleni. Mies katsoo minua suoraan silmiin ja hymyilee. Saan väristyksiä. Kävelemme pitkin loisteliaita, punaisella matolla koristeltuja käytäviä. Paikalla on jo jokunen siivooja. Hermostus on kuin ihoni alla ryömisi torakoita.
Yksi koristeellinen ovi on jäänyt auki. Joku vaihtaa lakanoita suureen sänkyyn. Erotan tippapullon sängyn vieressä, joku makaa sängyssä. Tumma, pörröinen tukka. Ehdin nähdä vain vilauksen, sillä kuningas kuljettaa minua eteenpäin. Näky jää pyörimään verkkokalvoilleni. Tippapullo. Tummatukkainen ihminen. Huomaan hätkähtäväni. Jaron huomaa sen.
”Kaikki kunnossa?”
”Toki, ylhäisyys. En vain ole vielä tottunut tällaiseen ympäristöön.”
”Aivan”, Jaron hymähtää. ”Se ottaa varmasti aikansa. Tämä on sitä aluetta, joka kuuluu sinun vastuullesi. Minä esittelen sinulle koko eteläsiiven tämän iltapäivän aikana.”
Sydämeni tykyttää niin, että kuulen sen päässäni. Tippapullo ja sänky pyörivät yhä mielessäni, en pysty ymmärtämään, mitä sellainen tarkoittaa. Onko kuninkaalla joku sairas läheinen, ja jos on, miksi kukaan ei ole koskaan kuullut hänestä? Päässä jyskyttää.
Olen alkanut ymmärtää, että en ole täällä pelkästään peitetehtävissä. Nämä ihmiset haluavat minusta jotakin, ja se saa koko olemukseni kipristymään. Olen syötti. Voin vain odottaa iskua tulevaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti