Luku 46: Kaikuja (Medea)
”Hän on elossa. Siitä puhutaan kaikkialla.”
Merellä tuulee tänään hurjasti. Aallot juoksevat vasten linnansyrjää, tuijotan lamaantuneena niiden villiä tanssia.
Tiesin tämän. Osasin odottaa tätä tapahtuvaksi, ja silti, kun tieto saapuu luokseni, en osaa toimia sen edessä. Kaiken tämän ajan jälkeenkin kuvittelin, että totuus veljestäni ei koskaan paljastuisi. Naivia. Veljeni ja se kirottu Helios ovat jossakin tuolla ja tietävät tismalleen, mitä tehdä seuraavaksi. Huomaan tuijottavani käsiäni. Mitä minä tekisin seuraavaksi?
”Lisätkää poliiseja Ridgeen ja Avenuelle. Tiukentakaa rajan vartiointia.”
Pelkkiä tyhjiä käskyjä. Merellä lentää lintuja.
”Teidän korkeutenne, entä linna?”
”Tiukentakaa vartiointia. Tahdon, että jokainen sisäänkäynti on tuplavartioitu. Puhukaa myös sotastrategille ja neuvostolle, uskon, että he osaavat täsmentää.”
Lisää tyhjiä sanoja. Alan menettää otettani.
Kun jään yksin, kävelen parvekkeelle ja vedän henkeä. Meren tuoksu täyttää kaikki aistini, jokin sisälläni laulaa tappamaan kaikki. Vailla järkeä, vailla suunnitelmaa. Ammu torakat. Tapa ne. En tiedä, kuka sen äänen on minuun asettanut, vai onko se aina ollut minussa, syntynyt sisältäni.
Olen menettänyt otteeni. Vihaan myöntää sen. Ei kyse ole siitä, että Helios ja veljeni ovat jossakin tuolla. En pelkää veljeä, jonka olen jo miltei nujertanut. En minä Jaronia sen vuoksi kiduttanut, että hän uhkaisi minua millään tavalla. Tein sen vain, jotta tuntisin olevani elossa.
Tulee iltapäivän lempeä aurinko.
Tulee yö tähtipeittoineen.
Minä seison yhä tässä aaltojen tanssin pauhatessa enkä tiedä, mitä tehdä. Käteni ovat kylmät ja mieleni tyhjä. Tämä tyhjyys on aina täyttänyt minut, olen paennut sitä, mutta nyt se istuu rinnallani enkä enää tiedä, millä saan sen pois.
Kunpa voisin vain paeta Olivian kanssa. En ole sellainen. Minua ei ole opetettu luikkimaan pois häntä koipien välissä. En ole yksi niistä rakeista, jotka pakenevat panosten kovetessa. Ja silti minä tiedän, etten ole kotona. Tämä kultainen kuori on teatteria. Nämä korut, tyylitellyt hiukset ja kireä korsetti. En ole tällainen, mutta en ole sekään, joka olin Olivian syleilyssä kapinallisten johtohahmona. Voisin olla joku muu. Jossain muualla. Ajatukseni kiertävät kehää. Istuudun parvekkeen lattialle ja tuijotan merelle, kun makuukammarini ovi aukeaa.
Nousen hätkähtäen ylös.
”Teille on vieras, teidän korkeutenne.”
”Tähän aikaan?”
”Kyllä, teidän korkeutenne. Avenuelta.”
”Avenuelta? Tuokaa tänne.”
”Teidän kammariinne?”
”Tuokaa vain.”
Tunnistan tulijan Vestan porukkaan kuuluvaksi. Riekaleiset vaatteet ja kasvot täynnä lävistyksiä. Sama ihminen, joka on tuonut minulle Vestan terveiset aikaisemminkin.
”Tervetuloa”, hymähdän kuivasti.
”Tulin tuomaan nämä terveiset nopeasti. Vesta on pettänyt sut.”
”Vesta?”
”Yeah. Sen meno on muuttunut ihan vitusti viime kuukausina. Prepare for war, meidän alue ei ole entisellään.”
”Jos totuus veljestäni on paljastunut ihmisille, osaan odottaa, että he ryhtyvät kiivaasen vastarintaan. Se ei kuitenkaan auta vielä mitään.”
”Linnalla on ylivoima. Ja mulla on ehdotus.”
Siristän silmiäni. Avenuelainen hymyilee lävistetyillä huulillaan.
”Ei tää kansa ole yhtenäinen porukka and you know it. Johan se on tän Vesta-Alva-polarisoinnin yhteydessä nähty. Ei me kaikki niellä nyyhkytarinaa pikku Jaronista sun muuta paskaa. Vestan ei oo koskaan aikasemmin tarvinnut perustella meille sen tekemisiä ja valintoja. En voi sietää selittelijöitä.”
”Mitä ehdotat?”
”Sitä perinteistä.”
Hän katsoo minua pitkään ja hymyilee vinosti.
”Luuletteko, että te saisitte heitä hengiltä, kun emme ole onnistuneet siinä kaikkina näinä vuosina? Kadotimme Alvankin vuosiksi.”
”Yeah, maybe not, mutta voi sitä muutakin.”
”En kannata ylimääräisiä räjähtelyjä näin tulenarkana ajankohtana.”
”En tarkoita mitään sellaista.”
Kallistan päätäni. Hän tulee lähemmäs ja minä vedän syvään henkeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti