Luku 3: Parantaja (Helios)
Medea istuu tukikohdan ränsistyneellä sohvalla jalkapohjat tulipunaisina. Olen paikannut hänen haavojaan koko aamupäivän, mutta jalkapohjat ovat palaneet alastulossa.
”Olen suoraan sanoan todella ihmeissäni, että sinä olet yhä hengissä”, huokaisen laittaessani salvaa ulvovan Medean jalkoihin.
”Helios… Jos vielä vähän varoisit, olen aivan varma, että jalkapohjani irtoavat…”
”Niin ne varmaan irtoavatkin, kun neiti päätti tehdä jotakin noin uhkarohkeaa.”
”Mitä minun olisi sitten pitänyt tehdä, kuollako?”
Huokailen ja pudistelen päätäni.
”Tiedämmekö vielä, kenen organisoima tämä mellakka oli?” kysyn. Jään istumaan lattialle sohvan viereen, painan pääni sohvatyynylle. Medea rapsuttaa päätäni huolimattomasti, kuin olisi ajatuksissaan.
”En ole varma. Olen huolissani siitä, että tämä tapahtuu juuri nyt, kun meidän joukkomme alkavat saada vahvistusta.” Medea irvistää. ”Jos veljeni keksii syyttää minua ja joukkojamme tästä, se merkitsee, että meidän täytyy tehdä nopeampia siirtoja.”
”On todennäköistä, että joku alueen jengeistä on tämän takana. Tämä ei vain ole ollut aivan näin rumaa pitkään aikaan.”
”Olisiko se voinut olla Alvan joukko?”
Nostan pääni ja irvistän tahtomattanikin. Alva. Vereni kiehuu. En tahdo kuulla hänen nimeään, en tahdo ajatella häntä. Ihminen, jonka vuoksi isosiskoni ei enää hengitä. Medea huomaa kiihtyneen olemukseni ja yrittää kammeta itseään ylös. Hän taputtaa sohvaa ja minä kipuan hänen viereensä. Medea ottaa minut kainaloonsa ja silittää tukkaani.
”Olen pahoillani”, hän kuiskaa. ”Olen nyt tässä.”
Suljen hetkeksi silmäni, yritän karkottaa ajatuksen siskon murjotuista silmistä ja veren peittämistä kasvoista. Hampaista, jotka olivat putoilleet maahan. Värähdän. Medea silittelee minua pitkin vedoin, annan itseni maadoittua hänen kosketukseensa. Hän ei tule koskaan olemaan isosiskoni, mutta tällaisina hetkinä annan haavoittuneen mieleni ajatella, että hän on minulle sisko ja minä saan tuudittautua hänen lämpöönsä.
”En oikeastaan usko, että se oli Alvan porukka. Hänhän ei ole tuntunut kiinnostuvan kapinatoimista, hän on ollut passiivinen jo vuosia”, huomautan, kun henkeni jälleen kulkee.
”Niin. Ehkä totta sekin.” Medean käsi pysähtyy olalleni. ”Se henkilö, jolta saamme pommit, kuoli. Voimme odottaa ikävyyksiä, kun hänen kuolemansa havaitaan kaduilla.”
”Helvetti.”
”Nimenomaan. Hän oli äänekäs, mutta vaikutti olevan puolellamme. Hitto, olisipa hän pysynyt hengissä, ettei meitä yhdistetä hänen kuolemaansa.”
”Ei auta kuin toivoa, että hänen porukkansa eivät nouse kostamaan. Kuuluiko hän johonkin jengiin?”
”Ei suoraan tietääkseni. Itsenäinen toimija. Mutta sellaiset ovat kaikkein tykätyimpiä näillä kulmilla.”
”Voi perkele.”
”Sanopa muuta.”
Medea huokaa syvään ja alkaa kertoa minulle pommeista ja niiden hakemisesta.
”Tahdotko, että minä menen hakemaan?”
”Mennään yhdessä. Kaiken varalta.”
”Onkohan sinun järkevää tulla sinne? Olet kapinan keulakuva.”
Medean kulmat kurtistuvat.
”En voi antaa sinunkaan mennä yksin”, hän sanoo. ”Olet luotetuin toverini.”
”Sinun on opeteltava ajattelemaan kuten me katurotat ajattelemme. On kaikkien kannalta parempi, jos minä kuolen, etkä sinä.”
Medea on hiljaa.
”Tuo on sangen ikävä ajatus”, Medea huokaa.
”Sitä lakkaa ajattelemasta sellaisia, kun kasvaa täällä.”
”Helios…”
”Niin?”
”Ajatteletko sinä koskaan, että se tyranni, jonka ansiosta olemme tässä, on minun veljeni? Olen sukua hänelle. Se ihminen on vertani ja lihaani.”
Tartun Medeaa molemmista käsistä.
”Medea, sinun ei koskaan tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että satut olemaan sille miehelle sukua. Me emme valitse verisukulaisiamme, mutta todellisen perheemme me valitsemme.”
Medean vihreissä silmissä kiiltää. Olen aina ajatellut, että hän on hyvin kaunis. Kuninkaalliset piirteet, kuulas valkea iho ja häikäisevän vihreät silmät. Vaalea, olkamittainen tukka. Medea ei tunnu ihmiseltä, joka kuuluisi räkäisille kaduille. Ajatus on lähes absurdi. Silti hän on täällä. Tahraantumassa.
Medea on pesästä pudonnut valkea lintu. Hän on kuninkaan nuorempi sisko, joka ei suostunut jäämään katsomaan, kuinka kuningas myrkyttää kaiken ympäriltään. Tämä valtio on rikki, sen ihmiset tappavat toisiaan ja radikalisoituvat päivä päivältä enemmän, ja kuningas tekee kaikkensa tukahduttaakseen kansannousut. Elämme jatkuvassa kuolemanpelossa, etenkin me, jotka olemme syntyneet köyhille syrjäalueille. Ajatus kapinasta on lapsellinen ja naivi, mutta meillä ei ole muutakaan, meillä on vain toivo siitä, että kuningassuvun nuorin lapsi päättää sukunsa väkivaltaisen kierteen. Medean harteilla lepää paljon odotuksia ja toiveita, ja silti hän kävelee joka päivä selkä suorassa.
On totta, että Medea ei ole tottunut elämään sellaisena kuin se täällä on. Kaduilla jokainen on itse itsensä herra. Kuninkaanlinnasta käsin ei näe sitä, kuinka lapset tarttuvat aseisiin tai äidit tappavat tyttäriään. Tässä maailmassa ei ole enää mikään, mikä hätkähdyttäisi.
Tukikohtamme ovi käy. Sisään astuu suuri mies, jonka nimeä en muista. Miehen toisen silmän paikalla on robottisilmä, joka pyörii villisti miehen astuessa sisään. Heti hänen raahustaessaan sisälle huomaan, että hän on vahingoittunut pahasti. Vatsasta kylkeen kulkee ammottava haava. Nousen automaattisesti ylös, tämän minä osaan.
”Ne kävi suoraan päälle”, mies sanoo yskien.
”’Ne’?” Medea kysyy ponkaisten ylös sohvalta.
”Mä en tiedä, keitä ne oli. Ei Alvan tyyppejä, ne mä tuntisin.”
”Missä olit, kun se tapahtui?” Medea jatkaa tivaamista.
”Medea, pysy sohvalla, sinä olet haavoittunut”, huomautan. Medea huiskauttaa siroa kättään sen merkiksi, ettei kuuntelisi hetkeäkään.
”Torinkulmalla.”
”Selvä, minä käyn tarkistamassa tilanteen.”
”Medea, se ei ole erityisen viisasta juuri nyt. On vielä levotonta. Emme tiedä, miksi tämänkertainen mellakka tapahtui. Olisi järkevää olla näyttämättä naamaamme missään hetkeen. Ne pommitkin pitää hakea.”
”Komppaan häntä”, suurikokoinen mies sanoo nyökäten minun suuntaani, ja minua tuskastuttaa, kun en vieläkään muista hänen nimeään. Tässä vaiheessa sitä ei voi kysyä. Mies ähkäisee ja painuu kaksin kerroin. Medea auttaa miehen rispaantuneelle sohvalle.
”Menen tarkistamaan tilanteen. Tulen pian takaisin”, Medea sanoo.
”Oletko tuosta ihan varma?”
”Olen.”
”Luotan sinuun.”
Medea hymyilee.
”Tulen pian.”
Ovi kolahtaa, jään kaksin miehen kanssa.
”Okei, kursitaan sinut kokoon. Se, mitä teen seuraavaksi, tulee sitten sattumaan.” Annan miehelle kankaanpalan, jonka purra hampaitten väliin. Lähden kiertämään tukikohtaa, etsin kaapeista tarvittavia välineitä. Tämänhetkinen tukikohtamme on hylätty kuntosali, jonka pölyyntyneitä, reikäisiä laitteita olemme siirrelleet sivuille, jotta meille jää tilaa harjoitella keskellä. Ikkunat on ajat sitten potkittu rikki, ränsistyneet laudat suojaavat meitä. Emme koskaan ole samassa tukikohdassa pitkään, eivätkä kaikki Medean puoleen kääntyneet ole täällä. Medea onkii verkostoja joka puolelta kaupunkia. Olemme hajautuneet ympäriinsä, jotta meitä ei löydä.
Olemme raahanneet suuren kaapin tänne läheisestä hylätystä asunnosta ja täyttäneet sen roinallamme. Mies vaikertaa sohvalla minun etsiessäni lääketarpeita. Huokaan syvään. Tämän minä osaan, tätä minä opiskelin ledlamppujen valossa salaa silloin, kun kukaan ei tiennyt. Vilkaisen miestä. Haava voisi tulehtua pahasti, jos en tee tätä oikein.
Puren hammasta. Minun olisi pystyttävä tähän jälleen kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti