Kerrostalojen valot välkkyvät vaihtuvissa neonväreissä, jotka heittävät heijastuksensa pilvenpiirtäjän lasiseen seinään. Sähkötornista käsin maailma esittäytyy pienenä; jokin sen laakeissa muodoissa ja tuhansissa välkkyvissä yksityiskohdissa tekee siitä kuin pienoismallin. Taivas on liikenteen katkusta tummanpunainen. Minä en muista, milloin olen viimeksi nähnyt tähdet. Kenties linnasta käsin, siellä päin kaupunkia ilma ei ole kuin sakea peitto, joka riippuu raskaana kaupungin yllä.
Ihmisiä ei erota, joukkoliikenteen väylät erottuvat hehkuvina alhaalta. Ojennan käteni eteenpäin, tunnustelen ilmavirtaa ja tyhjyyttä. Puristan käteni nyrkkiin. Alla ihmiset juoksevat kukin mihinkin kiireeseensä. Maailma on niin pieni, se mahtuu kämmenelle.
Sähkötorni natisee ja kirskuu tuulessa, viima keinuttaa pilottitakkini helmaa. Olen sitonut olkamittaisen tukkani korkealle nutturalle, mutta kurittomat hiussäikeet juoksevat kampauksesta pihalle ja huitovat poskiani. Kun tikapuilta alkaa kuulua ääniä, tarkistan taskuni ja reisikoteloni. Kaikki tallessa. Seison sähkötornin tasanteella ja koetan olla hapuilematta asekoteloani joka sekunti. Aika tuntuu hitaalta ja raskaalta, odotus puurouttaa sen.
Saapuja on vetänyt ylleen hupun ja suojannut kasvonsa mustalla maskilla. Korkeapohjaiset maiharit narskuvat tasanteen lattiaa vasten. Silmissä on kovuutta, johon en ole ehtinyt vielä tottua näillä seuduilla.
”Ne on Satamakulman hallissa”, tulija sanoo matalalla äänellään. Siristän silmiäni.
”Etkä tuonut yhtäkään tänne, kuten sovimme?”
Saapujan eleistä ei voi päätellä mitään. Kun hän alkaa hivuttaa kättään mustan liivinsä sisätaskuun, vedän aseen vyöltäni ja osoitan sillä tulijaa. Hän nostaa kätensä ilmaan saman tien.
”Iisisti, prinsessä, mähän lupasin tuoda maistiaisia. Ne on mulla täällä.”
”Miksi jokin sisälläni käskee olemaan luottamatta sanaasi?”
”Koska sä olet hienostotypy etkä ole tottunut tähän menoon vielä. Oota puol vuotta niin säkin löydät ittesi tästä. Noni. Saako täällä toimia rauhassa vai aiotko sä huitoa sillä aseella vielä kauemmin? Voidaan me tuotakin leikkiä leikkiä, mut mä varoitan sua prinsessa, sä et tuu tykkäämään siitä.”
Tulijan äänensävy saa selkärankani suoristumaan ja lihakseni kiristymään. Vien aseen takaisin vyölleni ja tuijotan. Tuskallisen hitaasti tulija vie kätensä uudelleen liivinsä sisään ja kiskoo esiin kämmenelle mahtuvan pienen kuulan. Minulta kestää hetki edes erottaa, että hän pitelee jotakin.
”Nää on uusinta satsia”, hän sanoo ja tulee askeleen lähemmäs. ”Tiedätkö sä, miten nää toimii?”
Kun en sano mitään, hän selostaa minulle yksityiskohtaisesti pommin toimintamekanismin. Nyökkäilen kohteliaasti. Joukoissani on alaan erikoistuneita ihmisiä, minulla ei koskaan tulisi huolta räjähteiden kanssa.
”Setillinen näitä on rahdattu Satamakulman halliin. Mun porukasta yks on töissä siellä vartijana, sen työvuoro sijottuu joka päivä iltapäiväneljästä iltakahdeksaan. Se on odottamassa takaovella ja päästää jonkun teistä sisään. Setti on vanhassa pahvilaatikossa.”
”Pahvilaatikossa?”
Tulija kohottaa kulmiaan.
”Anyway. Muistatko paljonko me sovittiin?”
Tietenkin minä muistan. Takintaskussa on tukollinen kuivaa käteistä. Sillä ei ole mitään merkitystä. Ojennan nipun tulijalle, joka tarttuu siihen kuin ei olisi koskaan pidellyt rahaa käsissään. Setelinippu sujahtaa liivin sisuksiin, en näkisi sitä enää koskaan. Tulija pudottaa pienen mustan kuulan kämmenelleni.
”Miten se sun so called kapina sujuu? Joko sulla on porukat kasassa?”
En tullut tänne rupattelemaan. Vaihdan asentoani ja siristän silmiäni.
”Aaaight, tyyppi ei oo kova jutteleen, kyl mä tajuun. Saanks mä antaa sulle vinkin?”
Kaikkein vähiten minä toivon vinkkejä tuntemattomalta kauppakumppanilta. Huokaan syvään ja nyökkään. Sillä tästä pääsisi nopeammin. Neonvalot heijastuvat torniin, piirtävät pinkin raidan tulijan piilotetuille kasvoille.
”Hanki ystäviä, älä vihollisia. Just saying.”
”Minulla on ystäviä.”
”Ja mun kuulemani mukaan myös vihollisia.”
”Kaikilla minun asemassani on.”
”Joo niin joo. Prinsessa tekee sit mitä haluaa. Tiiäks, mä uskon sun tohon juttuun. En mä sua muuten auttais. Sano vaan myöhemmin, jos tarviit jeesiä sen ite asian kanssa. Mä en nuku öitäni ennen kuin the king’s dead.”
En sano mitään. Valot välkkyvät ja tuuli puhaltaa. Vilkaisen taivaalle, yö alkaa lähestyä huippuaan. Olen aikeissa ilmaista haluni poistua, kun torni vavahtaa rajusti ja kirkas punainen peittää näkökenttäni.
”M-mitä –”
Oikealla, siinä, missä lasinen pilvenpiirtäjä kohosi kurottelemaan saasteista taivasta, seisoo massiivinen punertava savupilvi. Vavahdukset kumpuavat alhaalta, katujen sykkeestä.
”Mitä vittua…” Tulijan äsken niin kovat silmät ovat kauhusta soikeat. Hän juoksee haparoiden kohti tikkaita, mutta me molemmat tiedämme, että emme ehtisi kymmeniä metrejä alas tikkailla ennen seuraavaa räjähdystä. Savupilvi levittäytyy lähemmäs, en saa happea, on kiire, on aivan liian kiire. Kurkkuani puristaa, maailma keinuu alla. Kuulen räjähdyksen. Toisenkin. Mellakka. Juuri silloin, kun olen hieromassa kauppoja kymmenien metrien korkeuksissa.
Kauppakumppanini kapuaa jo portaita alas. Täytyy olla toinenkin keino. En millään ehtisi, jos räjähdykset yltäisivät tänne asti.
”Ala vittu tulla, jos meinaat selvitä hengissä!” hän huutaa vasten tuulta. Kaaos kiirii rintaani, paniikki pistelee koko kehoani. Taivas punainen kuin joku olisi sytyttänyt sen tuleen. Sähkötornin yläosa rätisee ja poksuu, jos jokin kriittinen osa menee rikki, sitä voi seurata sähköisku. Täytyy päästä pois. Välittömästi.
Kauppakumppani menee jo alempana, erotan hänen hahmonsa pienenä mustana täplänä kaupungin yllä. Minua huimaa. Mieti, Medea, mieti. Kaikki rakennukset ovat alempana, kaikki paitsi savun peittämä pilvenpiirtäjä. Maa on kymmenien metrien päässä. Päässä jyskyttää. Savunhaju täyttää kaikki aistini.
Vien kädet vyölaukulle. Helvetti. Täällä täytyy olla jotain. Uusi räjähdys halkoo ilmaa, vavahdus keinuttaa tornia. Kiskon taskustani neonvihreät, ranteisiin ja nilkkoihin kiinnitettävät asusteet, jotka on tarkoitettu metallipinnoitteisia rakennuksia pitkin kiipeämiseen. Uusi, useita ainesosia hyödyntävä ohut ja terävä materiaali läpäisee metallinkin hetkessä. Tämä on ainoa vaihtoehtoni. Juuri, kun olen kiinnittämässä teriä ranteisiini ja nilkkoihini, valtava ilmanpaine heittää minut yli tasanteen kaiteen.
Minä kuolen. Minä kuol –
Terä ottaa kiinni tornin metallipinnasta. Olen vaakatasossa, käsiini sattuu, ilmavirta puhaltaa kasvoilleni sakeaa savua. Rakennus on kaatumassa, torniin osui, tunnen, kuinka sen pinta kallistuu. On kiire. Adrenaliini sykkii suonissani, koko kehoni on tulessa, jokaiseen lihakseeni sattuu. Jostain kuuluu huutoa. Kun vilkaisen alas, erotan kauppakumppanin tumman hahmon putoavan suoraan alas kaupunkiin kuin räsynukke. Irvistän, kun tumma piste hukkuu liikenteen sekaan.
Käytän kaikki voimani siirtääkseni itseni toiselle puolelle tornia. Terät pitävät, ja ainoa ajatukseni on, että jos selviän tästä hengissä, maksan terien innovoijalle tuplasti, vaikka triplasti, kunhan vain pääsen pois tästä savunkatkuisesta helvetistä.
Torni on sivulle kallellaan. On vain yksi vaihtoehto. Hakkaan terät tiukasti kiinni metalliin ja annan vauhtia. Painovoima on puolellani, kalteva torni on kuin liukumäki. Ilmavirta on valtava, terät repivät metallia kirskuen. Kipinöitä sinkoilee, vauhti on niin hurja, että silmäni ovat täynnä kyyneliä. Tukkani aukeaa, esineitä putoilee takkini taskuista. Koko kehoni sykkii adrenaliinia, mutta terät pitävät. Ne viiltävät rakennuksen kyljen auki kuin saaliseläimen vatsan.
Kun olen lähempänä maata, kiskaisen terät irti hajoavasta rakennuksesta ja hyppään maahan. Koko kehoa jomottaa kuin se kuolisi tähän paikkaan. Kenkäni ovat puhki, niiden pohjat irtoavat ja jalkapohjani ovat kuin tulessa. Potkin ne tärisevistä jaloistani. Polvet tutisevat niin, että liikkuminen on lähes mahdotonta. Tulin alas sellaisella vauhdilla, että oksettaa ja huimaa. Koko keho on yhtä sykkivää paniikkia, mutta sillä ei ola varaa särkyä nyt.
Vilkuilen ympärilleni. Kaduilla vallitsee kaaos. Välkkyvien kylttien ja lasi-ikkunoiden seassa juoksee ihmisiä paniikki katseessaan. Erotan irronneita raajoja ja syviä haavoja. Kadunkulmassa lojuu lapsi, jonka kasvoista ei ole mitään jäljellä. Irvistän. Kerään terät turvaan, huomaan niiden päiden tylsyneen miltei puhki. Ne palvelivat minut alas tornista, joka rätisee yhä kuin olisi katkeamaisillaan. Ei menisi kauan, että se romahtaisi kokonaan alas.
Korttelin päässä räjähtää. Ilmavirta kaataa minut alas. Maistan veren suussani. Erotan kauempaa liekkimeren, joka jättää kaiken alleen. En tunne ruumistani. Ajattelen kauppakumppania, joka putosi kymmeniä metrejä asvalttiin. Vien käden povitaskuun, erotan pienen pommin tunnun kättäni vasten. Sylkäisen maahan, syljessäni on verta. Päässä suhisee.
Kun nousen ylös, päätän, että en kuole tällä tavalla, en tänne. En tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti