Luku 47: Odotus (Helios)
Yöt eivät hengitä. Ne ovat läpäisemättömämpiä kuin koskaan. Ympäristön äänet eivät lakkaa, ne kiertävät ja tukehduttavat. Hämärässä pienessä varastorakennuksessa kaikki varjot ovat vihollisia. Kaduilla on levotonta. Jokaiseen huutoon ei voi reagoida, tai menettää järkensä.
Jaron on vielä hereillä. Olen vuosien varrella oppinut erottamaan, milloin hän hengittää syvään ja vetää unta sisäänsä. Joukkomme on hajaantunut useampaan porukkaan. Täällä olemme vain minä, Jaron, Olivia ja muutama Rossin tuttu valvomassa selustaamme. Emme voi olla kaikki samassa paikassa, riskit ovat liian suuret.
En erota kadun levottomuuksien ääniltä sitä, kun joku tulee sisään. Refleksini ovat hitaat, Jaron vieressäni kohottaa aseensa ennen minua. Tartun Jaronia vyötäisiltä, sillä tiedän, että istuma-asento sattuu häneen.
”AAAaaaa!!”
Räpytän silmiäni pimeässä. Ääni on tuttu. Joku Rossin tutuista.
”Mitä on tapahtunut?” henkäisen.
”Isku.”
”Isku?”
”En ehtinyt nähdä kunnolla…”
Ponnahdan pystyyn.
”Onko johonkuhun sattunut?”
”Rossiin ja Leaan.”
Lea.
”Millä tavalla? Vittu!”
”Se oli vain nopea hyökkäys.”
”Joo? Mitä tapahtui?”
”Joku vaan… Tuli sinne, missä piilottelimme, ja…”
”Ja mitä!”
”Hakkasi veitsellä. Tunsin sen kasvot. Täkäläisiä tuttuja.”
Sydämeni lyö niin kovaa, että rintaan sattuu.
”Joo? Mitä heille kävi?”
Ajattelen Leaa, joka on jo kokenut riittävän kovia. Rossia, jonka kokemista asioista minulla on vain aavistus.
”Rossia iskettiin rintaan… Lea sai vain kylkeensä piston, mutta se on melko syvä.”
”Helvetti. Meidän on päästävä sinne.”
”Yes, sua tarvitaan nyt.”
”Entä Jaron? Jäisitkö tänne hänen kanssaan?”
Käännyn Jaroniin päin. Jaron nyökkää.
”Minä pärjään kyllä.”
”En tahtoisi jättää sinua tänne.”
”Ei hätää. Sinä osaat auttaa haavojen kanssa. Mene vain.”
Kumarrun painamaan pikaisen suudelman Jaronin huulille ennen kuin juoksen yölliseen kaaokseen.
Rossin ja Lean haavat eivät osoittaudu tappaviksi. Pystyn antamaan heille molemmille helpotusta välittömästi. Se ei kuitenkaan ole päällimmäisin ongelmamme. Alva ja Ria ovat vaitonaisia kumpikin. Me kaikki tiedämme ongelman.
Meihin on alettu kohdistaa iskuja sellaisten ihmistenkin toimesta, joiden tulisi olla meidän puolellamme.
Meidän täytyisi toimia niin pian kuin mahdollista.
*
Kahden viikon päästä
Kahdessa viikossa ei synny sotaa. Me emme ole valmistautuneita. Tämä ei ole kapina. Kaikki kuudessa vuodessa oppimamme on silti tässä; me olemme katsoneet, kuinka rakennelmat sortuvat ja potkitut kääntyvät toisiaan vastaan. Vestan valtakausi on kääntynyt päälaelleen. Osa ihmisistä on kääntänyt hänelle selkänsä; osa arvostaa Vestan uutta, reilumpaa suuntaan. Osa pitää yhä siitä Vestasta, johon uskoi, ja kuuntelee tätä edelleen välittämättä siitä, mitä Vesta nykyään edustaa.
Tilanne on kaoottinen, mutta meillä ei ole muutakaan. Meidän pääasiallinen tarkoituksemme on murtaa muurien suojaus niin, että pääsemme etenemään kaupungin sisäosiin. Me haluamme kaikkien kuulevan, mitä Jaronilla on sanottavaa. Me emme voi voittaa pelkällä väkivallalla. Me emme halua voittaa pelkällä väkivallalla.
Toinen ryhmistä on Rossin, toinen Vestan. Minä olen ensimmäisessä ryhmässä, Rossin joukossa. Rossin tuntemat ammattilaiset osaavat järjestää meille mahdollisuuden livahtaa sisään porteista. Hänellä on kontakteja sillan toisella puolella.
”Pelottaako sinua?” Jaron kysyy, kun tiedämme lähdön koittavan. Seisomme roskalavojen takana ja odotamme, että Rossin ryhmäläinen antaa merkin.
”Ei”, minä huomaan kuiskaavani. Edellisellä kerralla, kun valtaa vastaan noustiin, minä olin linnassa ja kannoin Jaronin pois. Nyt olemme tietoisesti menossa takaisin. Vedän syvään henkeä.
”Jaron”, sanon hiljaa. ”Olet jaksanut niin hienosti.”
En tarkoita pelkästään fyysistä rasitusta. Jaron hymyilee minulle pehmeästi. Voisin katsella häntä aina. Minulle hän on aina kaunein.
”Minä tahdon tehdä tämän. Haluan, että koko kansa tietää minusta ja siitä, että valtio valehtelee heille. Ehkä sillä on jokin merkitys.”
”Tällä kertaa en anna kenenkään tehdä sinulle pahaa.”
”Rakastan sinua.”
”Minäkin rakastan sinua.”
Juuri silloin Rossin ryhmäläinen antaa merkin. Katson Jaronia vielä hetken. Hänen vihreissä silmissään on rauha. Jaron on täysin tyyni. Sitten me lähdemme liikkeelle. Kadut ja ihmiset vilisevät silmissä. Toiminta on niin nopeaa, etten pysy perässä.
”Nopeesti! Noi tyypit pysyy maksimissaan kymmenen minuuttia tajuttomina, nopeesti nyt!” huutaa Rossin kontakti muurilla. Erotan savua kauempana, jossain on jo räjähtänyt. Täysin väkivallaton isku ei onnistu koskaan.
Muutama muu auttaa nostamaan Jaronin pyörätuolin sillalle. Sitten me etenemme sellaisella vauhdilla, että raajani huutavat. Kaupungin siluetti erottuu kauempana jykevämpänä kuin koskaan. Kuudessa vuodessakaan en ole unohtanut, miltä tämä kaupunki tuntuu nielaistessaan sisäänsä.
Me olemme valmiita. Adrenaliini laulaa suonissa, koko keho huutaa. Olemme kaupungin puolella valmiita ottamaan sen tilan, joka on meille tarkoitettu. Medean hallintokausi päättyisi tänään.
Vasta silloin minä tajuan, että yksi meistä puuttuu.
En näe Oliviaa missään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti