Luku 12: Rock (Medea)
Minä en voi jäädä pakoilleni, kun tämä kaupunki tarvitsee minua kipeimmin. Ihmisten huudot ovat viimein laantuneet, aseistetut rivissä marssineet poliisit ovat hiljentäneet väkijoukon ja sulkeneet teitä tilanteen rauhoittamiseksi. Poliisipartioita päivystää siellä täällä. Suuri osa luotetuista kapinallisistani on kerääntynyt tukikohtaamme kanssani, ja voimme vain luottaa siihen, että tällaiseen paikkaan poliisit eivät eksy tämän kaaoksen keskellä.
”Minun täytyy saada mennä ihmisten keskelle. Nyt jos koskaan he tarvitsevat kapinaa. Tahdon kaikkien liittyvän minuun, tämä ei voi jatkua näin. Tämä on viimeinen niitti.”
”Sä et voi mennä sinne nyt”, Olivia huokaa.
”Minun täytyy! Tämä on täydellinen ajankohta saada ihmiset liittymään meihin.”
”Joo, mutta ei juuri tällä sekunnilla. Se on aivan helvetin huono idea. Ne ampuu sut. Sut on etsintäkuulutettu, idiootti, etkö tajua, mitä se meinaa? Sä olet kuninkaan pikkusisko, joka nousi kapinaan, sä et millään voi ruveta nyt laukalle.”
”En ehkä juuri tällä sekunnilla, mutta minä aion vielä.”
”Joo, tottakai. Sä ehdit suunnitella sen sataan kertaan. Ja sä tarvitset Helioksen tietoja linnasta.”
”Olen niin huolissani hänestä.”
”Se pärjää kyllä. Se ois sitä paitsi tullut jo takaisin, jos se ois jäänyt rajalla kiinni.”
Huokaan syvään. Tuijotan seinille kiinnitettyjä karttoja ja suunnitelmia. Kaupungin pohjapiirroksia ja kuninkaanlinnan arkirutiineja ylös listattuna. Ajattelen hetken elämääni nyt, keskellä vähäosaisten kokemaa sortoa, ja mietin, että vain hetki sitten eteeni tarjoiltiin useita eri alkupaloja ja mittava pääruoka suuressa salissa, jossa ei ollut lisäkseni muita kuin palvelijoita. Ymmärrän, miksi kansan on vaikeaa luottaa minuun.
”Sä olet ajatuksissasi.”
Hätkähdän.
”Anteeksi. Tällaisena hetkenä sitä ei oikein voi olla olematta.”
”Medea. Saanko kysyä ihan suoraan, mikä tarkka toimintasuunnitelma on?”
”Toki.”
Otan paremman asennon, kohtaan Olivian tummanruskeat silmät.
”Ensinnäkin, me tarvitsemme Heliokselta päivitettyä tietoa kuninkaanlinnasta. Mitä enemmän hän saa ongittua tietoa etenkin nyt, kun tilanne on riistäytynyt käsistä, sitä selkeämmin voimme tehdä etenemissuunnitelmamme. Meillä on pommeja ja aseita, mutta se ei riitä. Pitää verkostoitua syvemmälle näiden katujen sykkeeseen. Me tarvitsemme enemmän aseita ja ennen kaikkea enemmän vaikutusvaltaa. Kansa ei usko pelkkiä sanoja.”
”Sun pitää ruveta puhumaan täkäläisille sitä kieltä, mitä ne puhuu.”
”Olet oikeassa.” Huokaan. ”Kaikki selittämiseni kuulostaa ympäripyöreältä, anteeksi. Todellinen suunnitelma on massaisku kuninkaanlinnaan, kuten olet varmasti kuullut huhuttavan. Me syöksemme minun veljeni virasta.”
”Ja sitten?”
”Minä otan hänen paikkansa.”
Olivian silmät siristyvät. Hän mutristaa huuliaan.
”Tiedätkö, kaikki täällä ei tykkää ajatuksesta, että yksi yksinvaltias korvataan toisella. Nämä tyypit tahtovat anarkiaa. Ne ovat lopen kyllästyneitä nykyiseen järjestelmään, jossa niille ei ole sijaa.”
”Täällä vallitsee jo anarkia. Kuten näemme, asiat ovat menneet liian pitkälle, jotta se toimisi. Pitää olla jotain kestävämpää. Minä en tahdo olla hallitsija, joka päättää yksin ylhäisyydestään käsin, mitä kansalle tapahtuu. Minä tahdon kuulla kansaa ja olla heidän tukenaan.”
”Tuo on täkäläisille ihan yhtä sanahelinää. Sä et ikinä voita näitä ihmisiä puolellesi pelkällä puheella. Et ikinä.”
”Kerro sinä. Sinä olet elänyt täällä, luotan arvioosi. Helioskin yritti aina kertoa minulle, että täkäläiset kuuntelevat vain yhdenlaista kieltä, mutta minä en ole sellainen kuin te.”
”Eikä sun tarvitsekaan olla. Nää tyypit täällä haistaa hetkessä, jos sä esität niille jotain muuta kuin mitä sä olet.”
”Mutta kuinka minä voitan heidän luottamuksensa?”
Hiljaisuus seisoo hetken harteillamme. Olivia haroo paksua tukkaansa.
”Mulla ei tietenkään ole sulle mitään valmiita vastauksia, mutta verkostoidu. Sun on pakko saada ystäviä ja antaa niille näyttöä siitä, että niihin voi luottaa. Konkreettisia tekoja, ei pelkkiä nättejä sanoja. Ja mä tietysti puhun sun puolesta, osa täällä vielä tykkää musta ja antaa mun sanomisille arvoa.”
”’Osa täällä’? Mitä se tarkoittaa?”
”Sitä, että osa porukoista pitää sun sakkiin liittymistä selkäänpuukotuksena.”
”Kuten Alvan porukat?”
Olivian tummat kulmat kohoavat. Hän nyökkää vaisusti.
”Paljonko sä tiedät Ridgen historiasta?”
”Yllättävän vähän.”
”No, sun pitäs tietää enemmän. I’m here to tell.”
”Valaise minua.”
”Sitä aluetta valvoi joskus mies nimeltä Rock.”
”Kivi?”
”Älä kyseenalaista. Rockina se tunnettiin, ei kukaan tiennyt, oliko se sen oikea nimi. Alva oli osa tän tyypin porukkaa, se oli yksi niistä lapsista, joita se hyysäs.”
”Millainen ihminen tämä Rock sitten oli?”
”Kaikki täällä rakasti sitä. Rock ei ollut sellainen kuin moni alueiden valvoja nykyään on, se oli erittäin vastuuntuntoinen ja rakastava tyyppi.”
”Mitä, onko tämä joku nyyhkykertomus isämäisestä miehestä, joka huolehti alueestaan kuin lapsistaan?”
Tunnen Olivian nyrkin olassani.
”Koeta nyt keskittyä!” Olivia nauraa. ”Ei mikään tarina kuulosta hyvältä kerrottuna. Ne pitää elää. Hys hys nyt, anna mä kerron.”
”Kyllä, kyllä…”
”Joka tapauksessa, se tyyppi tunnettiin koko kaupungissa.”
”Miksi en ole kuullut hänestä?”
”Koska sä et hengaa oikeiden ihmisten seurassa.”
”Voi hemmetti.”
”Yeah, right! Mä yritän tässä sulle sitä kertoa.”
”Jatka toki.”
”Yritetään, prinsessa.”
Olivian äänessä on kujeilevaa pehmeyttä. Se saa minut vilkuilemaan hänen suuria, pehmeitä huuliaan. Tartun häntä leuasta ja painan huulille nopean suudelman ennen kuin hän jatkaa. Olivian katse on raukea, hän suukottaa minua uudelleen.
”Joka tapauksessa! Rockista pidettiin. Siis myös niillä alueilla, joissa se ei ollut remmissä.”
Tiedän, miten paljon siihen vaaditaan.
”Se oli vähän sellainen lone wolf. Se oli sen ikäinen, että sillä olisi voinut olla perhekin, mutta ei se koskaan sellaista hankkinut. Sille oli tärkeämpää pitää huolta siitä, että näillä kaduilla ei tukehduttu omaan paskaan ja oksennukseen.”
”Ymmärrettävä prioriteetti…”
”En tajua, miten se mies osasi keskustella sillä tavalla kuin se osasi. Se ratkoi monien alueiden ongelmia ja toimi monesti välikätenä, jos jossain välit tulehtui liian pahasti.”
Yritän piirtää mielessäni kuvan miehestä, jota alueella on kunnioitettu. Mitä sellaista hän teki, että hän sai ihmisten luottamuksen puolelleen? Syntyi täällä, ei kuninkaanlinnassa, alitajuntani yrittää kuiskia minulle.
Olivia ei ole vielä lopettanut, hän on vasta päässyt alkuun.
”Tietenkään Rock ei ollut mikään pyhimys tai täydellinen ihminen. Sekin sekoili kokoajan ja sen ansiosta moni heitti henkensä. Mutta sillä oli kultainen sydän, ja niin vähän kuin pehmeyttä yleensä arvostetaan tässä maailmassa, siinä miehessä se oli erittäin ilmiselvää.”
”Tämä kuulostaa erehdyttävästi nyyhkytarinalta minulle.”
”Hitto, Medea, sä et nyt keskity yhtään!”
”No, minusta ei syntyperäistä täkäläistä saa, eikä minulla ole vanhemman miehen rakastettavaa olemusta, ikävä kyllä.”
”Pliis äläkä sitten muutukaan vanhaksi äijäksi jonain yönä, mä en ehkä kestäisi.”
Olivia saa minut nauramaan.
”Medea… Ei sun tarvitse ruveta kenenkään muun paikkaa täyttämään. Sitä paitsi se paikka on jo Alvan harteille jätetty.”
”Siis, oikeastiko kaikki täällä rakastavat Alvaa?”
”No, eivät, mutta annahan mä kerron tän jutun loppuun.”
”Kerro, kerro…”
Hän pudistelee minulle päätään.
”Niin siis. Rock ja Alva olivat tosi läheisiä, se mieshän käytännössä kasvatti Alvan. Ne oli läheisiä myös Alvan aikuistuttua. Neljä vuotta sitten tilanne tällä alueella kuitenkin kiristyi. Tiedät varmaan, miksi.”
Kurtistan hetkeksi kulmiani. Sitten ymmärrys rävähtää vasten kasvojani.
”Jaron. Veljeni kruunattiin silloin kuninkaaksi isämme kuoltua.”
”Täsmälleen. Sä olit silloin… apua, neljätoista? No joo, oltiin molemmat pieniä silloin.”
Minua hirvittää ajatellakin aikaa, jolloin olin neljätoista. Muistot linnan puutarhasta ja taivaan välkkyvistä tähdistä tulevat joka kerta liian iholle.
”No, sun velihän oli hetkessä hirvein hallitsija ikinä, vaikka oli niin nuori. Vaikka vitustako se itse niitä ajatuksia päähänsä sai, neuvostohan siellä on läpimätä.”
”Nimenomaan. Emme voi sysätä virasta pelkästään Jaronia. Se kun ei vielä riitä. Rakenteet pitää purkaa juurineen.”
”Yeah, baby, ja sitä kohti ollaan menossa.” Olivian hymy saa vatsanpohjani muljahtamaan. Olenko todella näin ihastunut jo nyt? Se ei pelota minua, vaikka kuvittelin aina, että sellaiset tunteet olisivat minulle liikaa. Kaikki Oliviassa on kutsuvaa ja pehmeää ja saa sisimpäni läikehtimään.
”Hommat meni aika vituiksi täällä, varsinkin niiden keskuudessa, joilla oli jo ennestään paskaa. Sellaset perusduunarit selvis kyllä, mutta you know, paska valuu alaspäin. Se valuu sinne, missä on jo valmiiksi kaikki huonosti.”
Ajattelen rehottavia huumeongelmia, punertavia silmiä ja nälän ja sairauksien runtelemia ruumiita. Sitä, mitä ei High Townin puolella mainosteta.
”Ne ajat sitten lopulta kukisti Rockin. Se yritti ihan vitun kovaa pitää pakan kasassa, mutta siitä ei tullut yhtään mitään. Alueilla mellakoitiin, yhdessä paikassa ei kauaa pysynyt sama alueenvartija. Porukkaa kuoli joko sairauksiin ja nälkään tai puhtaasti siihen, että ne tappoi toisiaan pikkukiistoista. Ei kukaan saanut sitä pahinta mayhemia pysymään aisoissa, kaikki paska pääsi valloilleen.”
Samaan aikaan minä olen maannut punaisella sohvallani ja pohtinut, mitä ruokaa pyytäisin illalliselle valmistettavan. Värähdän. Ei. Se oli aika, jolloin isäni kuoli. Minä tuskin mietin silloin mitään muuta kuin sitä ja veljeni kruunausta.
”Rockin niitti sitten lopulta poliisiratsia sen omalla alueella. Se kuoli luoteihin. Täällä päin juoksee urbaanilegenda siitä, että Alva ois ollut sen kanssa sen viimeisinä hetkinä ja ne ois jakaneet jotain herkkiä yksityiskohtia, mutta kuka hitto tietää, ja kukaan ei kysy siitä Alvalta.”
”Onko se hänelle herkkä asia, vai?”
”Se ja Rock oli tosi läheiset.”
”Ahaa.” Minun on vaikeaa kuvitella Alvaa läheiseksi kenenkään kanssa sen perusteella, mitä hänestä tiedän. Vaikka enhän minä tiedä hänestä kuin ulkokuoren. Hän on aina vaikuttanut ihmiseltä, joka suojelee yksityisyyttään ja nauttii omasta tilastaan.
”Mutta joo, osittain tämän takia porukka luottaa Alvaan. Rock itse valitsi sen seuraajakseen. Eihän sellaisia saappaita voi täyttää, vaikka onhan Alvalla munaa siihen, se mun täytyy sanoa. Mutta, you get the point. Sille jäi aika iso homma.”
”Kieltämättä. Mihin oikein pyrit tällä?”
”Täällä on tietty nokkimisjärjestys. Kunnioitus ansaitaan. Mä väitän, että sun kannattaa kosiskella enemmän niitä tyyppejä, jotka pyörii Alvan kanssa.”
”He inhoavat minua.”
”Yes, for now. Mutta me saadaan ne tykkäämään susta. Olenhan mäkin pyörinyt ennen sen porukoissa ja olen nyt tässä. Ei sen tarvitse olla mikään dramaattinen puolen valinta.”
Huokaan syvään. Mietin edelleen, kuinka usean ihmisen elämä muuttui pysyvästi tänään. Rajat ovat kiinni. Kaikki on vielä niin kovin aristavaa ja kipeää.
”Tiedätkö, minusta tuntuu, että suhtautumiseeni Alvaan ja hänen joukkoihinsa vaikuttaa se, mitä tiedän Helioksen käyneen läpi.”
”Tarkoitatko sen siskoa?”
Nyökkään.
”Miten sä olet ymmärtänyt, että se tilanne meni?”
”Onko sinulla jotakin tarkkaa informaatiota siitä, vai?”
”Oikeastaan ei. Mulle ei koskaan kerrottu mitään.”
”Minä olen elänyt siinä uskomuksessa, että Helioksen sisko kuoli tapaturmaisesti räjähdyksessä, joka oli Alvan porukoiden aiheuttama. Tilanne oli jokin kahakka alueella, jonne kuninkaan miehet tekivät yllätysratsian.”
”Yeah, about noin.”
”Ja Helios jäi syyttämään Alvaa siitä.”
”Jep. Mä ymmärrän häntä kyllä. Mutta se koko juttu hämmentää mua tosi paljon. Alva ei yleensä ole tyyppi, joka tykkää vaan randomisti räjäytellä asioita.”
”Ehkä siinä oli tilanne päällä.”
”Niin… Niin mäkin aattelisin.”
Olivia tulee yllättäen lähemmäs. Hänen silmissään palaa.
”Kuule… Mun tekis mieli tehdä jotain muuta.”
”Mmh, mitähän se mahtaisi olla? Vai tahtooko neiti antaa vielä lisää neuvoja, kuinka olla kuten vanha mies, jota kaikki rakasti?”
”Idiootti, vihaan sua.”
”Tunne on molemminpuoleinen.”
”Medea… Sä oot niin beibe. Voi hitto. Oon ihan kusessa suhun.”
Tunnelma tekee äkkikäännöksen. Olivian kädet pysähtyvät reisilleni, jotka lyhyet shortsini jättävät paljaiksi. Meillä ei olisi mikään kiire. Ulkona maailma jatkaa luhistumistaan, ja Olivia on oikeassa, en voi vain rynnätä keskelle kaaosta. Olivia nousee ylös ja katsoo minuun pehmeästi. Hymyillen seuraan häntä pukukopeille. Kun ovi kolahtaa kiinni, Olivia vetää minut takamuksesta itseään vasten ja suutelee.
”Medea…”
”Mmh… niin?”
”Jos mä rakastun suhun tän kapinan aikana, niin onko se väärin?”
Hätkähdän. Tuijotan Olivian tummia kasvoja, joiden ilme ei värähdäkään. Hän vain pudottaa suuria sanoja räpytellen silmiään. Uskomatonta. Häkeltyneenä kosketan hänen poskeaan.
”Uskotko sinä, että niin käy?”
Olivian huulet kaartuvat hymyyn.
”Saattaahan niin vaikka ollakin.”
Painun tyttöä vasten ja suutelen häntä niin hellästi, kuin osaan.
”Ei”, minä kuiskaan suudelmien lomassa.
”Mitä ei?”
”Ei se ole väärin.”
Erotan Olivian innostuksen ja ilon hänen kosketuksissaan, jotka tihenevät tihenemistään ihoni pinnalla. Hän nostaa minut syliinsä ja painaa vasten penkkejä. Annan hänen lämpönsä sataa päälleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti