Luku 5: Olivia (Medea)
Käsissäni on verta. Tärisen vanhan varastorakennuksen takana kädet veressä. Liittolaistani haavoittaneet on nyt hoidettu. Liittolaiseni joutui pelkkään rajakahakkaan, mutta minä en ala katsella, kuinka liittolaisiani ja kumppaneitani vahingoitetaan periaatteesta. Tulisivat minun luokseni puhumaan asiansa eivätkä hakkaisi alaisiani.
Koko kehoni tärisee, adrenaliini juoksee suonissani. Korvissa suhisee. En pysty kokoamaan itseäni, en voi mennä sinne, missä Helios paikkaa revittyä miestä. En nyt, kun tiedän, mitä olen tehnyt niille, jotka satuttivat omiani. Hengitykseni rahisee, tunnen, kuinka paniikki tärisyttää koko kehoani. Yritän kiinnittää itseni ympäristööni.
Vilkuilen ympärilleni. Katu on hiljainen. Neonvioletit graffitit ovat haalistuneet, metallinen roskis kaatunut. Roskia lojuu ympäri katua, halkeillut asvaltti näyttää väsähtäneen. Kohotan katseeni taivaalle ja ajattelen, milloin viimeksi täällä on satanut. Taivas on rusehtavanharmaa ja kuiva, se ei lupaa minulle puhdistavaa sadetta, joka pyyhkisi kadut verestä ja kuonasta.
”Hei sä, onko kaikki hyvin?”
Aurinkoinen ääni halkoo tiensä tajuntaani. Säpsähdän, en ehdi piilottaa verisiä käsiäni. Tulija hätkähdyttää minua entisestään. Tumma iho, valtava musta tukka ja eloisat tummat silmät. Maastokuvioinen takki ja maiharit.
”Onko kaikki okei?”
Tunnistaako hän minut? Miltä mahtaa näyttää säälittävästi tärisevä kapinan keulakuva?
”On”, soperran, ”kiitos.”
Hän näkee kauas, ettei ole. Vilkuilen katua ympärilläni, tunnen, kuinka hikinen ja hengästynyt olen. Tyttö istuu alas viereeni ja ristii jalkansa, hänellä ei tunnu olevan mikään kiire.
”Olivia”, tyttö sanoo ja ojentaa rehdisti kämmentään. Tuijotan verta käsissäni ja katson sitten Oliviaa silmiin. Hän alkaa nauraa remakkaa, kuuluvaa naurua. Hän tarttuu käteeni tiukasti, vaikka se on verestä liukas.
”Medea.”
Tyttö hymyilee leveästi.
”Aivan, aivan.” Toisin kuin moni täällä, Olivia ei sano mitään ivallista minut tavatessani. ”Olet tosi sykkyrällä. Saako koskea?”
”A-… tuota.”
”Ah, sori. Mun moka, ei kaikki tykkää kosketuksesta. Se on ok.”
”Ei, kun minä vain…”
Hämmennyin? Säikähdin?
Ennen kuin huomaankaan, olen kietonut käteni Olivian ympärille. Hän tuoksuu sitrushedelmiltä ja joltakin tunnistamattomalta, hän on lämmin ja pehmeä ja kaikki hänessä on kuin lempeä, kultareunuksinen muisto. En ole koskaan tavannut tätä ihmistä, ja silti tunnen halua käpertyä häneen.
”Kiitos”, kuiskaan päästettyäni irti hänestä. Olivia virnistää.
”Olet sitten ryhtynyt kapinaan”, Olivia toteaa suoraan. ”Aikamoinen veto siniveriseltä nousta juuriaan vastaan.”
”Tämä hallinto on läpimätä.”
Olivia siristää tummanruskeita, miltei mustia silmiään aavistuksen.
”Mennäänkö jonnekin puhumaan?”
”Oletko kiinnostunut kapinasta?”
”Saatan olla.”
”Mennään.”
Lupasin Heliokselle, että palaan pian, joten ohjaan Olivian mukanani tämänhetkiseen tukikohtaan. Hän yrittää mennä pääväylää, mutta en minä voi näyttää naamaani siellä, missä perustuloinen porukka ajaa kalliilla kulkuvälineillään ja tunnistaa kuninkaan siskon hetkessä. Ohjaan Olivian kliseisen pimeälle sivukujalle, jonka lamppujen kelmeänvihreä sävy saa kadut näyttämään sairailta.
”Oi, no tämähän on pirteä reitti”, Olivia hymähtää.
”Sitä pitää opetella hieman soveltamaan.”
”Onko olosi jo parempi?”
Tuijotan Oliviaa pitkään. Hänen pyöreät kasvonsa ovat vilpittömät ja sievät. Ne tuovat mieleeni kesän ja puutarhan isäni linnassa. Värähdän ajatukselle. En voisi ajatella isää ja lapsuutta nyt. En ole enää siellä. Sille kaikelle olen julistanut sodan. Silti jokin Olivian lempeissä piirteissä ruokkii muistoa.
”Anteeksi”, soperran.
”Ei mitään hätää. Mä olen tottunut.”
Pidän siitä, ettei Olivia yritä udella liikoja tai selittää vointiani. Hän vain on, hyväksyy sen, että koen nyt jotakin, johon hän ei pääse käsiksi. Huomaan tuijottavani veristen käsieni sijaan Oliviaa. Tytöllä on hurjasti tukkaa ja maanläheisiä värejä vaatteissaan. Kaulalla riippuu sulkaa esittävä vihreä koru.
”Pohditko, kuka mä oikein olen?” Olivia kysyy hymyillen.
”No, sitäkin.”
”Siinä ei ikävä kyllä ole ihan kamalasti pohdittavaa.”
”Olen eri mieltä.”
”Mä olen lainsuojaton.”
Hätkähdän tahtomattanikin. Olivia nauraa, nauru kaikuu vihertävissä tiiliseinissä.
”Enkö näytä siltä?”
”Et”, sanon pudistellen päätäni. ”Kuvittelin, että olet perustyöläinen.”
Olivia nauraa niin, että silmät kapenevat ja valkoiset hampaat loistavat.
”Mä en ole eläessäni tehnyt töitä”, hän sanoo hiven ylpeyttä äänessään. ”Mua kiinnostaa tietää, mitä sä odotit. Miltä mä sun mielestä näytän?”
”Kauniilta.”
Hetken Olivian kasvot valtaa silkka pöyristys. Poskiani kuumottaa, en ole tällainen ihminen. En koskaan lähesty ketään näin. Mikään Oliviassa ei tunnu siltä, että tämä olisi oikea tapa nykiä hänet mukaan kapinaan.
”Okei no tätä mä en todellakaan odottanut susta”, Olivia sanoo äänessään sellaista aurinkoista yllättyneisyyttä, joka saa kehoni kipristelemään. ”Thanks, beibe.”
Minä vain hymyilen. Yhtäkkiä tuntuu kuin en olisi enää sama kapinan keulakuva ja nuori tyttö, joka yrittää kipeästi etsiä paikkaansa sykkivän kaupunkin väkivaltaisesta keskuksesta.
”Mut arvaa mikä on mussa parasta? Mä oon muutakin kuin kaunis.”
Olivian itsetunto hivelee jotakin minussa. Miten ihana. Hitto, keskittymiseni herpaantuu, huomaan jälleen tuijottavani hänen täyteläisiä huuliaan.
”Kerro lisää, sinulla on loistava mainospuhe menossa”, hymähdän.
”Eikö sun pitäis olla se, joka pitää mainospuheen?”
”Hmm, sinulla on hyvä vauhti päällä.”
”No, first of all, mä olen nopea ja mä olen liikkunut tän kaupungin eri tasoissa koko ikäni. Ketteryyttä siis löytyy, believe me, vaikka vanhat ukot baareissa aina nälvii mulle muuta. Mä myös tunnen tän kaupungin ulkoa, ja oon jokseenkin perillä sen sosiaalisista ympyröistä ja nokkimisjärjestyksestä.”
”Vaikuttavaa, kieltämättä. Kiinnostaisiko sinua todella olla osallinen kapinaa? Olen ymmärtänyt, että moni täkäläinen pitää ajatusta kuninkaan siskon kapinasta naivina ja idealistisena.”
”Ehkä, mutta se on myös mahdollisuus, jonka läpi moni katsoo. Sä olet todella karismaattinen ja mä ymmärrän, miksi porukka on päättänyt luottaa suhun. Lisäksi mä tiedän yhden jutun varmaksi.”
”No?”
”Nää tyypit täällä ovat passivoituneet viimevuosina. Mitä tiukemmaksi kuninkaan valta ja elintasokuilu käyvät, sitä vähemmän porukka konkreettisesti pystyy pitämään puoliaan. Moni on sairas, monen aika menee siihen, että huolehtii muista tai itsestään. Täällä on aivan hemmetisti lapsia, joilla ei ole ketään. Mellakoissa kuolee jatkuvasti sakkia. Mutta eivät mellakoitsijat ole niitä, jotka tahtovat sellaista kapinaa kuin sinä. Mellakoistijat ovat sitä sakkia, jonka voimat ovat ehtyneet jo kauan sitten.”
Jokin Olivian kuplivassa, energisessä olemuksessa tasoittuu.
”Mä uskon, että sä olet tismalleen sitä, mitä tässä kaupungissa tarvitaan. Sä olet elänyt tyrannian keskuksessa ja sä tiedät, millaista se konkreettisesti on. Sä osaat kertoa ketä tahansa muuta paremmin, millainen meidän hallinto on, koska sä olet kasvanut sen sisällä. Sä myös tiedät enemmän niiden käytänteistä ja järjestelyistä kuin kukaan. Sulla on täydellinen mahdollisuus murskata ne sisältä käsin. Moni täällä arvostelee sua siitä, ettet sä tiedä, miten kaduilla eletään. No, et ehkä tiedäkään, mutta sitä varten sulla on meidät.”
Mitä pitempään Oliviaa kuuntelen, sitä enemmän tiedän tarvitsevani hänet joukkoihimme. Kenties jopa eniten siksi, mitä hänen kuuntelemisensa aiheuttaa kehossani.
”Olivia, minä tarvitsen sinut joukkoihini.”
”You already have me.”
En muista koskaan olleeni tällä tavalla viehättynyt yhdestäkään ihmisestä. En koskaan näin lujaa, tällaisella palolla ja näin nopeasti. Tahtoisin riisua hänet tässä ja nyt. Mitä enemmän hän puhuu politiikasta, sitä viehättävämpi hän on. Hitto. Mitä ihmettä nyt, Medea? Keskity.
Kun pääsemme tukikohdalle ja livahdamme sisälle, vastustan halua painaa Olivia seinää vasten ja suudella häntä. Harrastan hyvin harvoin irtosuhteita, enkä yleensä ole tällä tavalla viehättynyt tuntemattomista ihmisistä.
Oliviaa huvittaa vanha kuntosali, joka näyttelee tukikohtaamme.
”Damn, tässä on käytetty jo ihan luovuutta. Kiva kuntosali, tykkäisin tällaisesta”, Olivia hymähtää. Hän kuljettaa kättään seinällä, jossa on haalistuneita julisteita tapahtumista, joita salilla on aikanaan pidetty.
Sisältä kuuluu kolinaa. Kävelemme itse saliin, jossa pahasti haavoittunut Ronnie makaa hytisevänä sohvalla ja Helios istuu lattialle tämän vieressä. Ronnie on ollut yksi ensimmäisistä minun puoleni valinneista entisistä jengiläisistä. Suuri mies on osoittanut lojaaliutensa minulle useaan kertaan, ja vähintä, mitä voin tehdä hänen eteensä, on veri käsissäni.
Olen aikeissa ilmoittaa Olivian tulosta, kun Helios hyppää pystyyn hämmennys kasvoillaan.
”Olivia?”
”Helios?”
”Ei hitto, olet se sinä.”
”Mitä ihmettä sä täällä teet!”
Tuijotan kumpaakin vuoron perään, mutta he putoavat omaan maailmaansa, tuijottavat toisiaan ihmettyneinä. Olivia kävelee lähemmäs, ensikertaa näen tytön askelissa epävarmuutta.
Mistä nämä kaksi tuntevat toisensa? Olen aina osannut lukea Helioksen elekieltä, mutta nyt en ymmärrä, mitä hän kokee. Kun hän kävelee kohti Oliviaa, minulla ei ole aavistustakaan, tahtooko hän halata vai lyödä tyttöä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti