Paperitaivas: luku 7

Luku 7: Luoti (Ria)

Herään kaoottiseen kopinaan ja huutoon. Uneni on sameaa ja tahmaista, erotan ystäväni lempeät ääriviivat vielä herätessänikin. Hän on tullut tervehtimään minua unessa, josta en muista mitään. Tuijotan harmaata, lohkeilevaa seinää ja virttynyttä patjaa allani. On kylmä. Jotkut huutavat käytävällä, ääni voimistuu. Nostan polveni niin, että saan pääni painettua niihin. Kuuntelen. En voi olla kuulemattakaan.

”Sä et vaan VOI mennä sinne yllättäen! Ei tuollaista tehdä! Ne repii sut vittu kahtia!” Alvan ääni. En ole kuullut sen kokoavan noin korkeaksi, en tiennyt, että se voi. Hän puhuu aina niin matalalta.

”Ne tarvii meitä nyt, etkö sä ymmärrä?” Tunnistan Rossin tumman äänen, joka sekin kiihtyy tavanomaista enemmän.

”Totta vitussa mä ymmärrän, mut jos siellä on joku mayhem käynnissä, niin ne ei mieti kahta sekuntia vaan räjäyttää joka vitun ikisen!”

”Otetaan tiivis pieni ryhmä ja mennään auttamaan, ennen kuin ne kaikki kuolee.”

”Ross, me ollaan heikoilla. Ja meillä on uus tyyppi porukoissa. Joskus on vaan ihan pakko vetäytyä.”

”Sä vaan mietit vielä sitä, mitä Cillalle kävi.”

”Mä en ikinä anna sitä itelleni anteeks. Sä tiiät kyllä.”

”Niin tiiän, anteeks. Se oli aivan perseestä. Mutta siellä ei oo kyttiä nyt. Ne vaan rymyää keskenään. Kyl sä Vestan sakin tiiät.”

”Mua vaan kyrvettää ajatus niiden auttamisesta, kun ne on tuollaisia. Vestan toimintamenetelmät eivät ole aikoihin olleet linjassa mun näkemyksieni kanssa. Mutta tottakai mä haluan auttaa sitä. Noni, vittu, hienosti ylipuhuit mut tähänkin. Oot sä Ross vaan ihan paska äijä joskus.”

”Ite oot.”

”Nii oonki.”

Saatan kuvitella, kuinka he taputtavat toisiaan selkään ja virnistelevät niin, että huulilävistykset kiiltävät. Käperryn entistä pienemmäksi, olen sykkyrällä hetken ennen kuin avaan oven käytävälle. Tuijotan Alvaa ja Rossia, jotka seisovat aivan lähekkäin. Alvan kasvoilta kaikkoavat kaikki tunteet, kun hän näkee minut. Hän vain tuijottaa silmät suurina.

”Ria? Onko kaikki hyvin?”

Nyökkään. En tiedä, onko. Onko koskaan ollutkaan.

”Me tässä just… keskusteltiin.” Ross virnistää Alvan sanoille.

”Mä meen eeltä, kerään avuks kaikki, jotka löydän. Tuu perässä, ok?”

Alva nyökkää. Ross kävelee käytävältä portaille ja poistuu kadulle. Alva tulee lähemmäs.

”Naapurialueen reviirillä on tullut jotain hämminkiä. Ne tappelee siellä ihan turhaan ja tarvii apua. En tarkalleen tiedä, mikä keissin nimi on, mutta eiköhän se selviä.”

”Kuka on Vesta?” kysyn.

Alva siristää silmiään ja hymyilee sitten.

”Sulla on tarkat korvat. Vesta on remmissä naapurialueella. Se on aika pahamaineinen, tykkää uhota ja tapella. Meillä palaa usein hermo toisiimme, koska Vesta on sitä mieltä, että meidän pitäis aktiivisemmin tapella hallintoa vastaan. Vestan ongelma on se, että se ei koskaan tiedä, milloin lopettaa.”

”Entä mitä sinä ajattelet?”

Alva hymyilee jälleen. Sitten hänen katseensa alkaa harhailla ja ilmeensä vakavoituu. Neonvalokyltti hänen takanaan välkkyy räikeän keltaisena.

”Mä en enää tiedä. Oon nähnyt niin paljon kuolemaa ja väkivaltaa elämäni aikana, etten yksinkertaisesti jaksaisi enää katsella, kuinka kaikki mun läheiset kuolee toinen toisensa jälkeen. Kunkku sen kun perseilee linnassaan kaukana meistä muista ja porukka tappaa sokeana toisiaan joka puolella kaupunkia. Oon alkanut pelätä, ettei ole mitään ratkasua. Että tää on vaan tätä paskannielentää koko elämä ja that’s it, oikeutta ei tule.”

Nyökyttelen. En tiedä, mitä sanoa.

”Sori, tää on tosi raskasta kuunneltavaa.”

Pudistan päätäni.

”Puhu vain. Haluan kuulla.”

”Sä oot merkillinen tyyppi, skidi. Mä tykkään susta.”

Hätkähdän voimakkaasti. Alva virnistää jälleen.

”Haluutsä tulla mukaan? Mä en mielelläni ottais sellaseen sekasortoon ketään, joka ei osaa kunnolla käyttää asetta, mut en voi jättää sekä sua että Cillaa tänne. Joku jää tänne vahtiin.”

”Minä… tuota…”

”En pakota sua mukaan. Siellä on vaarallista. Ne todennäköisemmin tappaa toisiaan ihan käsin kuin aseella, mutta me ei voida olla aivan varmoja. Ootas.”

Alvan suurissa, rennoissa housuissa on remmejä ja pieniä pusseja, joista yhdestä hän kiskaisee pienen mustan pistoolin. Tuijotan sitä silmät suurina.

”Okei. Tuus perässä.”

Alva kuljettaa minut Kaninkoloon ja painaa perimmäisen, julisteilla vuoratun seinän kylkeä. Seinä alkaa raskaasti laahaten peruuttaa taaksepäin ja paljastaa tumman, valaisemattoman käytävän.

”Meidän asevarasto ja harjoittelutila. Top secret, baby.”

Pimeän käytävän päässä on suuri, loisteputkivaloin valaistu tila, jossa on kymmenittäin maalitauluja, kiipeilyseinä ja joitakin kuntolaitteita. Toinen puoli seinästä on tiiltä.

”Aighty, otetaas nopee reenaus. Ross meni paikalle jo edeltä. Sun on hyvä oppia pari perusjuttua ennen kuin me mennään itse actioniin. Tää paikka on muuten aika hyvin äänieristetty, ollaan sen verran syvällä maan alla, ettei laukaukset kuulu täältä mihinkään.”

Ensin Alva esittelee minulle, kuinka asetta käytetään ja panoksia vaihdetaan. Hänestä näkee kauas, että hän on käsitellyt aseita jo pitkään. Hän tekee silti kaiken hitaasti, kunnioittaen sitä, etten ymmärrä tästä mitään. Alva kiertää maalitauluradan hetkessä, näen, kuinka hänen lihaksensa jännittyvät. Hän näyttää ampuessaan ja keskittyessään enemmän itseltään kuin koskaan. Sen katsominen on lähes hypnoottista. Kohoavat olat, kiristyvät lihakset, voimakas olemus. Kun hän lopettaa, hänen kasvoillaan on ilme, jota en ole nähnyt niillä aiemmin. On kuin hän olisi kotonaan tässä, mitä hän nyt tekee.

”Okei, skidi, sun vuoro. Mä näytän.”

Hän kääntelee minua oikeaan asentoon. En kavahda kosketusta enkä sitä, että hän neuvoo joka askeleen. Pieni ase tuntuu painavalta kädessäni, koska tiedän, mitä sillä voi tehdä. Suljen hetkeksi silmäni, muistelen ystäväni elotonta ruumista. Ei, Ria, ei nyt. Tähtään vapisevalla kädellä aseen kohti ihmisen muotoista maalitaulua ja laukaisen. Ohi.

”Seiso pikkasen tukevammassa asennossa. Kohota sun kättä vähän ylös.”

Seuraava laukaus osuu käteen.

”Hyvä, skidi! Pari kertaa vielä.”

Yritän olla säpsähtämättä kovasta äänestä ja aseen kevyestä potkaisusta. Jokin koko tilanteessa saa aistini huutamaan, joudun räpyttämään silmiäni ja pyörittelemään hartioitani, jotta ylikuormitus purkautuisi. Alva tuntuu huomaavan sen, mutta ei sano mitään.

”Tiedätkö, todellinen harjoitus tulee vasta kentällä. Jos mä voisin, mä neuvoisin sulle, miltä tuntuu, kun joka suunnalla pyörii ihmisiä ja ääniä ja valoja ja joku ampuu jossain. Se on helvetin kaoottista ja aisteille todella kuormittavaa.”

Hän siis näkee sen minusta.

”Voit vielä jäädä tänne, mä en syytä sua yhtään. Sut on yhtäkkiä napattu mukaan tällaiseen elämään, ansaitset pehmeän laskun.”

”Ei, kyllä minä haluan mukaan. Kuten sanoit. Kentällä oppii.”

”Mä turvaan sun selustan.”

”Kiitos.”

”Mennäänkö?”

Minä nyökkään.

*

Paikalla odottava kaaos ylittää kaiken, mitä siltä kuvittelin. Alvan mukaan Vestan vastuualue kaupungista on riitaisinta ja räjähdysalttiinta aluetta, ja jo pelkkä läpileikkaus kaduista antaa minulle riittävän kuvan. Ahtaita katuja, vihertävän kelmeitä lamppuja ja mustiksi sprayattuja ikkunoita. Viemärit vuotavat, saasteen haju on joillakin nurkilla sietämätön. En uskalla katsoa ihmisiä silmiin, en ikinä uskalla.

Alvalla on suuri musta takki ja löysät mustat housut ja niin loputtomiin erilaisia remmejä ja pieniä pussukoita, etten jaksa laskea niitä kaikkia. Hänen katseensa on niin tiukka, että uskon sen voivan läpäistä pintoja. On häkellyttävää kävellä tällaisessa paikassa kaksin hänen kanssaan. Tulen tahtomattanikin ajatelleeksi ystävääni, joka kuljetti minua kuninkaanlinnan läheisellä asuinalueella kartanosta toiseen. Merinäköalaikkunat ja pehmeät, räksyttävät hienostokoirat. Pudistan kaiken sen harteiltani, kun silmäni rekisteröivät tienkulmassa irti repeytyneen käden. Pelkkä käsi, josta roikkuu rihmoja kuin keskeneräisestä neuleesta lankoja.

Kaaoksen haistaa jo kaukaa. Savu ja veri. Kun huudot kuuluvat korttelin päähän ja likainen lapsi juoksee ohitsemme pois paikalta, Alva nappaa minua hetkeksi harteista ja katsoo silmiin.

”Pysyt mun vierellä, okei? Et lähe yhtään mihinkään. Muista, mitä näytin. Näytä mulle vielä, miten sä pitelet asetta.”

Otteeni on hutera, mutta Alva nyökkäilee minulle hyväksyvästi.

”Alva”, sanon ontolla äänellä, kun hän lähtee jo kävelemään eteenpäin. ”Entä, jos minä jäädyn? Olet nähnyt sen. Jäädyn tosi helposti.”

”It’s alright, meitä on monta. Muista, että tässä lähellä on monta tyhjää rakennusta, tää alue on yks hautausmaa. Meet sellaseen piiloon, jos tuntuu, että kaikki hajoaa käsiin. Ei voida olla varmoja, mitä tuolla odottaa, vaikka mulla on epäilykseni. Mä luotan suhun, skidi, sä oot kova tyyppi. Ready?”

Nyökkään, vaikka en ole. En ole koskaan valmis näkemään kuolemaa.

Kaduilla sinkoilee ihmisiä siellä täällä. Kuulen tasaista ujellusta, auto on ajanut tiilirakennuksen seinään ja rutistunut kasaan. Seinästä irtoilee palasia kadun puolelle. Ihmisiä lojuu siellä täällä, savua on ilmassa, vaikka räjähteitä ei ole räjäytetty. Auto posahtaisi hetkenä minä hyvänsä.

Juoksemme eteenpäin ja kuulen takaa räjähdyksen. Vilkaisen taaksepäin, auto on liekeissä ja savu kohoaa osaksi ruskeanharmaata taivaan kattoa. Ujellus yltyy. Juoksemme poispäin. Silloin näen ensimmäisen tutun ihmisen.

Ross hakkaa miltei yhtä pitkää henkilöä kuin hän itse on. Silmät ovat laajenneet hurjiksi, lujat, paksut lihakset pullistuvat, näen koko vahvat käsivarret niiden käyttäessä kaiken voimansa toisen iskemiseen. Verta lentää kaaressa, kuulen, kuinka jokin toisen ihmisen naamassa rusentuu. Ross ravistelee toista vielä pitkään ennen kuin sysää tämän kadulle kuin nuken. Vasta silloin hän erottaa meidät.

Alva sukeltaa sekaan kaaosta. Minä teen kuten oletinkin tekeväni. Jähmetyn kaaoksen edessä. Ihmisiä on liikaa, ääntä on liikaa. Kaikki hakkaavat toisiaan suoraan autotiellä, kolmen tien risteyksessä, enkä voi muuta kuin jäätyä paikoilleni ja katsoa, kuinka verta putoilee kuluneelle asvaltille.

Liikaa ärsykkeitä. En löydä kiintopistettä. Täällä eivät neonvalot välky, tämä alue on likainen ja pimeä. Yritän kelmeässä valossa löytää jotakin, jota katsoa. Alva. Katson automaattisesti Alvaa.

Hänen liikkeensä ovat nopeita ja rytmikkäitä. En ole koskaan nähnyt kenenkään liikkuvan yhtä sulavan notkeasti ja silti napakasti kuin luoti. Yhdessä hetkessä hän on alhaalla ja potkaisee maasta käsin vastustajaansa leukaan kovapohjaisilla kengillään, erotan kaaressa kaatuvan ihmisen ja veriryöpyn, joka sataa alas maahan. Toisessa hetkessä Alva roikkuu jonkun niskassa ja kuristaa. Hän ei tunnu samalla tavalla villiintyneeltä ja raivokkaalta kuin ihmiset näillä kaduilla, hänessä on jotakin systemaattista kuin koneessa. On kuin hän käynnistäisi ohjelman sisällään ja toimisi. Hän on nopea ja tehokas. Päätän keskittyä häneen. Vain häneen. Suljen pois taustatekijät, unohdan sen, etten edes tiedä, miksi olemme täällä. Katson vain Alvaa, joka tietää tismalleen, mitä tehdä.

Ja sitten.

Aivoni, jotka rekisteröivät kaikki äänet joka puolelta, erottavat jonkin tulevan. Seison tienristeyksessä kuin eksynyt ja luotan siihen, että näytän niin nuorelta ja pieneltä, ettei minua oteta hengiltä. Vaikka olen minä lasten ruumiita nähnyt ennenkin. Yritän keskittyä Alvaan, mutta ääni oikealla puolellani ei jätä minua rauhaan, se nykii minua suuntaansa.

Mies. Aivan tavallinen mies, normaaleissa vaatteissa. Roikkuvat housut ja lihaksikkaan ylävartalon ylle kiristyvä paita. Tatuointeja kaulaan saakka. Mies kyräilee kadunkulman takana, vilkuilee siihen suuntaan, missä tappelu on käynnissä. Kaikki näyttää tavanomaiselta, tämä on todennäköisesti vain verinen rajakahakka, jossa Alvan porukka on mukana auttamassa. Mutta tuo mies. Miksi hän katsoo noin? Yritän häivyttää muita aistiärsykkeitä kauemmas, saada ne lakkaamaan, ja keskittyä vain mieheen. Hänellä on ase kädessään. Pieni käsiase, josta erotan tutun kuvion. Se pistää silmiini heti. Sama kuin kuninkaan miesten univormuissa.

Ei luoja.

Hetkessä tapahtuu liian monta asiaa. Minä ymmärrän, mikä mies on ja miksi hän on täällä. Tappelu jatkaa kulkuaan, jalat ja kädet sekoittuvat toisiinsa, huuto on silmitön. Mies astuu askeleen eteenpäin, tähtää. Erotan hetkessä, että suunta on sinne, missä Alva hyppii ja potkii. Mies ei tähtää erityisesti Alvaa, erotan hänen katseestaan, että tähtäimessä on joku toinen, mutta Alva on lähellä, ihan liian lähellä.

Toimin ennen kuin ehdin ajatella mitään. Sekunteja on liian vähän. Mies osoittaa, siirtää sormeaan liipasimelle, näen kuin hidastettuna, kuinka hän painaisi sormen pohjaan ja ampuisi niin, että luoti lävistäisi Alvan pään, purskauttaisi tämän aivot ulos. Miltei säpsähdän ajatuksen voimakkuudelle, mutta sormeni on nopeampi. Pieni ase ei ole koskaan painanut näin paljoa.

Sekunti. Toinen. Kolmas.

Laukaus.