Luku 34: Allas (Ria)
Kolme päivää Helioksen ja kumppanien tapaamisen jälkeen menevät pelkässä sumussa. He tahtovat Alvan. ”Kuningas” on ollut pelkkä kaksoisolento. Kaikki valheet ovat syvempiä kuin koskaan. Minä olen harhaillut ympäriinsä, mutta kaikki ajatukset ovat juosseet minua pakoon. Hädin tuskin kykenen nukkumaan, kaduilla metelöidään joka yö ja pelkään, että jos nukun silmät kiinni, saan puukosta. Olen nuori ja pieni ja nainen. Se riittää. Olen jo nähnyt riittävästi väkivaltaa.
Avenuen ja Ridgen välissä on pieni vanha kivitalojen asuinalue, joka tuhoutui kapinan aikaan kuusi vuotta sitten. Viihdyn usein kivitalojen raunioiden suojissa. Siellä tuntuu kuin maailma olisi hetkeksi päättänyt levähtää. Pöly on laskeutunut, äänettömät kivet eivät kerro enää tarinoita eletystä elämästä.
Olen piiloutunut kahden puoliksi hajonneen seinän väliin. Kiskon liian suurta nahkatakkia tiukemmin ympärilleni. Yritän olla keskittymättä siihen, että raajojani paleltaa, kunnes erotan liikettä silmäkulmassani. Joku muukin astelee hiipien raunioissa, ja tunnistan askelten varovaisuudessa palasen itseäni. Noin liikkuu vain joku, joka ei kestä tulla nähdyksi päivänvalossa. Taivas on sumuinen kuten aina keskellä kaupunkia, saaste peittää tähdet. Epätoivoisimpina hetkinäni huomaan ajattelevani, että ne ovat silti siellä.
Nousen kyykkyyn ja odotan, tuleeko kulkija lähemmäs. Mitä selkeämmin erotan siluetin, sitä tutummaksi se käy. Kaikki sen liikkeissä on orastavan tuttua, vain varovaisuus on uutta. Sydämeni läpättää, pelko on hakata minusta jotain irti.
Ei se voi olla. Ei voi. Kaipuuni on käynyt niin kipeäksi, että näen hänet jokaisessa varjossa, joka näkökulmani laitamilla käväisee. Ja silti. Tuo uskomaton tuttuus jokaisessa pienimmässäkin liikkeessä.
Minä nousen. Olen aikeissa mennä lähemmäs, kunnes horjahdan ja maailma keinahtaa ympäri. Allani on pelkkää kivimurskaa, jomotus iskee tuskallisena alaselässäni ja ymmärrän, että olen kaatunut raunioihin, joissa kävelee lisäkseni joku muukin. Yritän kammeta itseäni ylös, vaikka päässäni tykyttää. Silloin erotan aseen suun vasten kasvojani.
”Odota”, henkäisen ennen kuin vieras ehtii tehdä elettäkään. ”Odota.”
Hän ei puhu mitään. On liian hämärää, jotta erottaisin hänen piirteitään kasvoille vedetyn huivin takaa. Hiukset ovat korkealle vedetyt rastat, vaatteet pelkkää mustaa. Ja sitten. Kivulias, maailman rakkain tuttuus. Suuret silmät. Tunnistaisin ne missä vain.
”Alva?”
Ääneni on pelkkä kaiku siitä lapsesta, joka rakasti tätä ihmistä yli kaiken. Vuosia sisälläni kaihertanut hellyys ja kaipuu huutavat nimeäni, vaativat minua viimein päästämään ne pois.
”Skidi?”
Vieras laskee aseensa alas ja kiskaisee tumman huivin kasvoiltaan. Kun erotan yön hämärässä maailman tutuimmat ja rakkaimmat piirteet, kaikki minussa toimii vailla ajatusta. En välitä aseesta hänen kädessään, en välitä siitä, etten ole enää lapsi vaan nuori aikuinen nainen.
Hän. Hän hän hän.
Hän nappaa minut tiukkaan syleilyyn, rutistaa minua kuuden erossa vietetyn vuoden voimalla ja vasta silloin ymmärrän, miten uskomattoman paljon häntä rakastan. Niin paljon, että koko kehoni menee rikki, en pysty tähän enää, millään ei ole merkitystä, vain hänellä. Me molemmat itkemme emmekä suostu päästämään irti. Alva vetäytyy vain sen verran kauemmas, että näkee kasvoni ja saattaa tunnustella niiden piirteitä. Kenties hän yhä tunnistaa suojelemansa tytön niistä.
”Luoja, skidi, ei vittu, mä… Mä olen sanonut sulle hyvästit jo niin monesti.” Hänen äänensä ei ole muuttunut vähääkään. ”Sano mulle, että sä olet todellinen.”
”Sano sinä, että itse olet.”
Alvasta pääsee itkunsekainen nauru.
”Sä kuulostat edelleen ihan iteltäs. Ei tää voi olla totta. Mä en kuvitellut näkeväni sua tai ketään muutakaan enää koskaan.”
”Alva, minä…”
”Ssshh anna mä vaan katon sua hetken. Vittu, että susta on tullut kaunis.”
Tunnen lämmön leviävän hitaasti koko kehooni. Alva vain tarkastelee minua kaikkialta häkeltyneen onnen vallassa ja saa koko kehoni leiskumaan. Tämä tuntuu unelta, enkä tahdo tämän koskaan loppuvan.
Hän on muuttunut. Ei pelkästään se, että hänellä on nyt rastat, vaan myös hänen ilmeensä ja olemuksensa. Alvaan on asettunut väsymys, joka saa hänet näyttämään aiempaa hauraalta. Hän ei koskaan ollut hauras. Ei ikinä, vähääkään. Surullinen ja vihainen, mutta ei koskaan hauras.
”Vittu skidi. Voi vittu. En pysty tähän nyt.”
Minä vain itken ja hymyilen, en pysty mihinkään. Katson Alvaa niin pitkään, että hädin tuskin ymmärrän enää hänen olevan todellinen.
”Missä ihmeessä sä olet ollut? Mä kuvittelin…” Alva pudistaa päätään. Miten upea hän on. Kaikin tavoin. Tahdon nyt suudella häntä enemmän kuin koskaan. Vihdoin ymmärrän sen. Tiedän, ettei minulla ole mitään menetettävää, minä voisin tehdä sen eikä se tuhoaisi elämääni. Olen nyt aikuinen nainen ja minä rakastan häntä koko tällä hirvittävällä palolla.
”Mä kuvittelin oikeesti, että sä kuolit sinä päivänä.”
”Niin minäkin pelkäsin, että sinä. En ole edes uskaltanut ajatella sitä vaihtoehtoa.”
”Missä ihmeessä sä olet ollut?”
”Kiven ja kannon alla, ilmeisesti.”
”No niin mäkin.”
”Tule, mennään tuonne juttelemaan.”
”Ei, mä tiiän yhen paikan maan alla.”
”Taidat tietää montakin paikkaa maan alla.”
”Ria, mä literally asuin siellä nää vuodet.”
”Sanoitko sinä juuri minun nimeni?”
Alva repeää nauruun.
”Oho, hups, sori skidi, ei toistu.”
”Olen nyt kaksikymmentä…”
”En totu siihen ikinä. Sä olit aina niin suojeltava ja hiton vahva ja luja ja ihana pieni sinnikäs olento.”
”Montako ’ja’-sanaa tuossa oli?”
”Turpa kiinni siinä, rupeaa vittuilemaan heti kättelyssä!”
Me molemmat nauramme koko matkan Alvan piiloon. Nauran ja itken, vaikka tiedän, että pitäisi olla hiljaa. Sillä ei ole nyt väliä. Maailmassa ei mitenkään voisi olla mitään niin tärkeää kuin tämä ihminen juuri tässä, elossa ja lähelläni. Raunioiden välissä on pieni rako, josta mahtuu livahtamaan sisälle. Ahtaudun Alvan perässä, hän vetää taskulampun laukkunsa uumenista. Olemme vanhan talon raunioiden sisällä, mutta tämä kivinen kammio ei mitenkään voi olla osa taloa. Sen täytyy olla alun alkaenkin salareitti. En tiedä, paljonko tälle alueelle on rakennettu sellaisia.
Alva löytää meille raskaan oven, joka vie täysin pimeään jyrkkään portaikkoon. Kaikkialla on pimeää ja pölyistä, portaikko muistuttaa menneiden vuosien kuluneita kauhuelokuvia.
”Siis, väitätkö sinä, että olen luuhannut näissä raunioissa kaikki nämä vuodet ja vasta nyt saan tietää, että täällä oli kaiken aikaa salaovi?”
Alva räkättää minulle.
”Sulla skidi leikkaa vähän hitaasti. Joo-o, täällä tää on ollut kaiken tän aikaa.”
”Minulla on tosi älykäs olo nyt…”
”Oot tosi hyvä, hys.”
Kompuroimme pitkään portaita alas ja pääsemme käytävälle, jossa on punainen tiiliseinä. Jokin siinä saa minut muistelemaan Kaninkoloa. Miten kivuliaalta se tuntuukaan nyt, kun olemme täällä. Kaukana siitä ajasta. Alva kuljettaa minua eteenpäin, kunnes pääsemme tilaan, jossa on suuri, yli puolet lattiasta peittävä uima-allas. Alva painaa valot päälle. Loisteputket syttyvät räpyttäen.
”Eikä! Tämä näyttää joltain rikkaiden paikalta”, henkäisen. ”Miten se on voinut säilyä, vaikka rakennus itse on myllätty lähes maan tasalle?”
”Tämä onkin varmaan ollut oma rakennuksensa. Ja ei muuten ole rikkaiden, katso näitä valmistusmaterialeja. Tuo maali kesii minkä kerkiää.”
Altaan reunan maalipinta lohkeilee ja pohja näyttää aavistuksen sotkuiselta. Ihmekös, kun se on seissyt täällä tyhjänä.
”Joku on käyttänyt tätä”, huomautan. ”Tästä näkee, että tätä on pidetty puhtaana. Käykö täällä joku muukin?”
”Niin siis, mä olen käyttänyt tätä.”
”Mitä!”
”Katsopas.”
Alva menee suurien hanojen luo ja vääntää ne tappiin. Vesi pulppuaa potkien ja yskien altaa pohjalle.
”Ei ole todellista! Vesihanat toimivat vielä!”
Alva virnistää niin, että minua ottaa vatsanpohjasta. Upea. Täydellinen. Tahdon tallettaa hänen piirteensä syvälle sisälleni, imeä ne itseeni ja hengittää niitä joka ikinen hetki, jonka elän.
Kun hiljaisuus pääsee laskeutumaan välillemme, tunnistan vain polttavaa kaipuuta. Tämä maailman rakkain ihminen on ollut vuosia poissa, samaan aikaan elossa ja kuollut, paradoksi. En tiennyt, voisinko luottaa siihen, että hän enää koskaan kävelisi minua vastaan näin todellisena ja elävänä.
Alva heittää takkinsa ja hupparinsa pois, riisuu kaikki vaikeat remmit ja vyöt ja laukut. Alla hänellä on vain suuret mustat housut ja vatsan paljaaksi jättävä minitoppi. Alvan vatsalihakset ovat yhä raudankovat ja ihonsa kuin valettua, lujaa terästä, mutta silti hänen olemuksensa tuntuu hauraammalta, pienemmältä. Silmien ympärillä on juonteita. Vain muutama, mutta ne ovat siellä silti muistuttamassa ajan kulumisesta. Neonkeltaiset rastat pukevat häntä, hän näyttää juuri niin hurjalta kuin aina ennenkin. Miten kaunis. Voisin vain tuijottaa häntä.
”Alva… Missä sinä olet ollut kaikki nämä vuodet?”
Kasvoilla häivähdys jostain, jota en tunne. Suru on liian yksinkertainen sana. Se, mitä Alvassa erotan, on jotakin suurempaa.
”Mä olen ollut… piilossa.” Kaikki aiempi leikkimielisyys on sekunneissa poissa. Alvan olemus pienenee entisestään. ”Sinä aamuna mä en löytänyt Rossia enää mistään. Enkä ketään teistä muistakaan. Mä heräsin yksin roskakatoksesta ja kävelin uuteen aamuun tajuten, että te kaikki menitte ja kuolitte. Mä löysin teistä vain muutamat, ja heidätkin onnistuin kadottamaan näinä menneinä vuosina. Etsin Rossia joka paikasta, etsin edelleen, mä en suostu uskomaan, että se on kuollut. Se ei olisi ikinä lähtenyt siihen kapinapaskaan, ei ikinä.”
Ajattelen Alvaa istumaan yksin maanalaisissa piilopaikoissaan. Käpertyneenä. Etsivänä. Alva on aina ulospäin kova kuin lyijy, mutta minä tiedän, että kaikista maailman ihmisistä hän välittää enemmän kuin kukaan.
”Minä lähdin Milon ja muiden perään sinä aamuna”, soperran. ”Minä puhuin hänelle ennen hänen kuolemaansa. Näin hänen ruumiinsa… se…”
Värähdän. Alvan katseessa käy kipu.
”Se oli ihan liian nuori kuolemaan. Niin ne kaikki oli. Ria…” Alvan ääni madaltuu entisestään. ”Mä en ole koskaan ollut riippuvainen muista. Mutta näinä vuosina…”
Alvan ääni hiipuu lähes kokonaan.
”Näinä vuosina, kun en ole voinut turvautua täysillä kehenkään, mä olen ollut enemmän peloissani kuin koskaan. Mä halusin kadota koko maailmalta. Mun sielunveli ja ystävät ja vittu saatana mun koko perhe oli poissa. Kyllä ihminen kestää paljon kaikkea. Oon nähnyt porukan selviävän pahemmastakin. Mutta kansanmurha, kollektiivinen trauma koko kansalle… Ja samaan aikaan kodin ja kaikkien menetys. Ei, Ria, mä en enää usko, että ihminen voi selvitä ihan kaikesta.”
”Alva, minä…”
Rakastan sinua.
Menen lähemmäs, en enää välitä, miten eleeni tulkitaan, niillä on vain yksi tarkoitus. Vain yksi ajatus, joka on ohjannut minua kaikki nämä vuodet. Kietoudun kiinni Alvaan, en suutele häntä vaikka tahtoisin, pitelen vain ja annan hänen kiinnittyä tiukasti minuun.
Vasta pitkän, pitkän ajan päästä ymmärrän, että hän itkee. Veden kohina peittää sen alleen, mutta erotan sen hänen tärisevistä hartioistaan. Miten lämpimältä hän tuntuukaan minua vasten. Alva on aina ollut se, joka pitelee muita. Nyt minä pidän kiinni hänestä, silitän hellästi hänen niskaansa.
”Ria…”
Hän kohtaa katseeni. En sano mitään hänen kyynelistään, silitän niitä vain.
”Menäänkö kylpyyn? Toi tulvii kohta yli.”
Nyökkään varoen.
”Haluatko sinä… tai siis. Riisunko minä. Apua. Äh…”
Alva alkaa jälleen nauraa.
”Joo. Kyllä mulla on ihan alasti tapana kylpeä. It’s okay. Ei mulla ole dysforiaa tai mitään, kyllä tyypit on mua alasti nähneet.”
”Okei, joo, ah, siis… Ajattelin vain. Että.”
”Ei hätää, babe.”
Babe. Ihoni alla juoksee jotain lämmintä.
Riisun nahkatakkini kepeästi, mutta kaikki muu tuntuu pelottavalta ja pistelevältä. En ole enää neljätoistavuotias teinityttö, miltei lapsi, joka saa olla paljaana kenen tahansa nähtävillä. Olen aikuinen nuori nainen ja minulla on pienet rinnat ja kapea lantio. Olen tietoisempi kehostani kuin koskaan, kun seison pelkissä rintaliiveissä ja housuissa Alvan edessä.
Alva riisuu lähestulkoon vaivatta. En voi olla tuijottamatta selän vahvaa kaarta. Erotan tatuoinnin, josta Ross minulle joskus sanoi. Tähtikartasto. Jokainen tähti on yksi menetetty ystävä. Miten paljon heitä onkaan. Minunkin täytyy olla yksi noista kauniista, risteilevistä pisteistä.
Hän on niin kaunis. Niin uskomattoman kaunis. Hän heittää binderinsä lattialle ja seisoo pelkissä boksereissa edessäni, enkä voi olla tuijottamatta tatuointeja, jotka kiertävät tummaa ihoa. Lihakset ovat kireät ja tiukat, hän näyttää nuorelta jumalalta. Molemmat nännit on lävistetty, enkä pysty katsomaan hänen paljasta ylävartaloaan tuntematta tykytystä jalkovälissäni. En käsitä, kuinka koskaan kuvittelin voivani tuntea hänestä mitään muuta kuin kaikkea tätä ihanaa, polttavan lämmintä.
En uskalla katsoa, kun hän riisuu bokserinsa, joten kiskon vaatteet yltäni nopein ottein ja humahdan veteen vilkaisematta enää häneen päin. Vesi ei peitä kaikkia kriittisimpiä paikkojani, allas on matalampi toisesta päästä. Tiedän Alvan näkevän nyt kaiken, myös palohaavan, joka kulkee yläselästä selkänikamaa pitkin alas.
Hetken on hiljaista. Kuulen takanani loisketta, en uskalla kääntyä.
”Skidi… mitä sulle on…” Alvan äänestä tihkuu silkka suru. Välitys, joka ei ole vanhennut päivääkään. Alva tulee altaan matalaan päähän ja asettaa kätensä olalleni, ei kosketa röpelöistä haavaa selässäni. ”Voi luoja, Ria…”
Mitään ajattelematta painan itseni vasten Alvaa, annan hänen syleillä minua takaa päin. Tunnen kylmän metallin, kun hänen huulensa hapuilevat kaulaani.
”Mitä sulle on oikein tehty?” hän kuiskaa vasten ihoani.
”Siellä räjähti.”
Alvasta pääsee hienoinen parahdus. Tunnen hänen voimakkaan kehonsa omaani vasten. Haaroissani sykkii, janoan häntä, tarvitsen häntä. Samaan aikaan tilanne on niin herkän intiimi, että voisin kuolla. En ole koskaan ollut näin lähellä toista ihmistä, eikä kyse ole pelkästään hänen kehostaan.
”Voi rakas…”
Rakas.
Minun kehoni on tulessa. Lempeässä, ihanassa tulessa. Käännyn ympäri ja luen Alvan kasvoilta kaiken sen hellyyden, jonka tunnistan omassa sydämessäni. Painaudun häntä vasten ja tunnen huulten pehmeän, lujan tunnun omillani. Alva vetää minut aivan kiinni itseensä ja kietoo kädet ympärilleni. Suudelma ei hukuta minua, se tekee minusta todellisen. Ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen olen tässä. En hajanaisissa muistoissa, en ystävän kanssa rikkaiden naisten satiinisohvilla. En siellä, missä ruumiinpalaset lentelivät vasten tulta.
Ainoastaan tässä. Rakastamani ihmisen iholla.
Alva painaa minut intohimoisesti suudellen vasten altaan reunaa.
”Ria… Mmm, Ria, saisinko mä…”
”Saat tehdä ihan mitä vain”, henkäisen, ”ihan mitä vain…”
Alvan suu hamuaa kaulaani, huomaan päästäväni keveitä huokauksia ja työntäväni lanteitani häntä vasten. Alvan sormet silittelevät vatsaani ja kylkeäni, ja ynähdän kuin kutsuakseni hänet lähemmäs, lähemmäs, vieläkin lähemmäs…
Kun Alvan sormet löytävät haaroihini, katson häntä hengästyneenä silmiin.
”Mm… joo… Jatka.”
Alva suutelee minua samalla, kun hyväilee minua kiihkeään rytmiin, enkä pysty ajattelemaan mitään, en mitään. On vain hän.
Ei kestä kauaakaan, että Alva saa minut käpertymään kiinni itseensä ja huohottamaan nautinnosta. En ole koskaan ajatellut kehoani tällaisena, se ei ole ikinä ollut näin lähellä minua. Lämmin kosteus täyttää minut ja saa minut hengittämään raskaasti Alvan kaulaan.
Janoan lisää. Kun Alva vetää sormensa sisältäni ja suutelee minua pitkään, saan jäädä hetkeksi vain katsomaan hänen upeaa, tatuoitua kehoaan. Kehoani polttelee edelleen.
”Saako sinuun koskea?” kuiskaan. En uskaltaisi viedä kättäni hänen haaroihinsa, en tiedä, mitä voisin tehdä ihmiselle, joka merkitsee minulle jotakin tällaista. En tiedä, kuinka reagoisin hänen nautintoonsa. En ole koskaan edes ajatellut, että Alvallakin on genitaalit ja paikkoja, joissa kosketus tuntuu hyvältä. Tietenkin hän on seksuaalinen, mutta silti hän on jotakin niin kaukaista ja uskomatonta, etten osaa vielä suhtautua häneen ihmisenä, jolla on vartalo.
”Tottakai”, Alva kuiskaa niin matalalta, että se lähettää sähköisen väristyksen kehoni halki. Kuljetan varoen käteni Alvan rintakehälle, sivelen ja puristan lävistettyä nänniä ja saan hänen ilmeensä niin helläksi, että värisen.
Lopulta olemme vain siinä, allasta vasten ja suutelemme ja sivelemme toisiamme kaikkialta, minne yletämme. Alva on kyltymätön kehollani, hänen suudelmansa etenevät alas kaulaltani. Huulet painavat pehmeitä suukkoja rinnoilleni, kunnes hän lopulta ottaa nännini suuhunsa ja saa minut voihkaisemaan ääneen.
Alva viipyilee kehollani vielä pitkään, ja kun lopulta olemme lopettaneet, hän lepuuttaa päätään olallani ja huohottaa. Kun hän nostaa päätään ja kohtaa katseeni, palaudun viimein takaisin tähän hetkeen ja ymmärrän, missä olemme ja mitä olemme tekemässä. Kuusi vuotta välillämme ovat kadonneet, Alva on viimein tässä. Häkeltyneenä painan suudelman hänen huulilleen, ja hän antaa minun tehdä niin, vaikka lumous alkaa hälvetä.
”Mä en taida voida kutsua sua enää skidiksi”, Alva naurahtaa. Pudistelen päätäni ja tökkään häntä poskeen.
”Kamalaa! Kutsu vain. Olen tottunut siihen.”
”Sä et todellakaan ole enää mikään skidi… jestas…” Alvan katse käväisee pienillä rinnoillani. Poskiani punottaa.
”Susta on tullut ihan helvetin kaunis.” Hän sipaisee poskeani. ”Ja toi vihreä tukka… Jumalauta.”
Katson hämilläni pois, sipaisen ohutta tukkaani korvan taakse. Se on ollut jo muutaman vuoden ajan kirkkaan vihreä, vaikka juurikasvu tekeekin jo kovasti tuloaan. Alvaa tukka tuntuu miellyttävän, hän pyörittelee pientä suortuvaa sormiensa välissä.
”Tämä oli vähän yksipuolista, anteeksi”, hymähdän. Alva pudistelee päätään.
”It’s okay, mä halusin vaan… jestas. Mun pitää varmaan vähän sulatella. Sä olet tosi ihana.” Alva nappaa minut vedessä syliinsä ja suukottaa poskeani. Tunnen itseni viimein ikäisekseni tytöksi, joka kikattaa rakastettunsa syleilyssä. Sellaisia asioita nuorten tässä maassa varmaankin pitäisi ajatella, ei tovereittensa ulos pursuavia aivoja.
”Alva.”
”Mmh?”
”Minä…”
Tartun hänen kasvoihin molemmilla käsilläni. Miksi kaikki tuntuu ääneen sanottuna niin erilaiselta? Minun sisälläni kaikki kaikuu ja lämmittää ja täyttää joka äären. Sanojen merkitys ei koskaan voisi tuntua samalta ääneen sanottuna.
Ja silti minä sanon sanat, joita olen ajatellut kaikki nämä vuodet.
”Minä rakastan sinua.”
Alvan ilme pehmenee. En ole koskaan nähnyt yhtä lempeää hymyä hänen huulillaan. Sän suukottaa minua ohimoon ja puristaa tiukemmin syliinsä.
”Mäkin rakastan sua, Ria”, hän sanoo suukottaen minua suulle. ”Oon aina rakastanut sua.”
Tunne on liian suuri kehooni, puristan silmäni kiinni, tärisen onnesta häntä vasten.
”Voi pieni…” Alva jatkaa suukotteluani. ”Mutta hei. Disclaimer. Mä en obviously ajatellut sua tällä tavalla, kun sä olit nuorempi.”
Kikatan.
”Joo. En odottanutkaan. Sinä olit aina tosi ammattimainen ja ohjasit minua hienosti.”
”Yritin olla sulle kuin isosisarus, mutta vitun hienostihan se meni, jos sä olit ihan kusessa muhun.”
”Tuota. Joo. Olin aina.”
”Apua, no, se meni vituiksi sitten! Ei mutta, olihan se vähän arvattavissa.”
”Oliko? Apua! En kuvitellut. En oikein tajunnut sitä itsekään. Tajusin sen vasta, kun…”
Kun menetin sinut. Raskas tunne täyttää minut, Alva näkee sen heti ja silittää poskeani.
”Mä olen nyt tässä. Ria, hey. Olen tässä. En mene pois. Meillä on nyt aikaa jutella läpi nämä kuusi vuotta. Ehditään puhua politiikasta ja kaikesta tuhansia kertoja.”
”Älä mene pois.”
”En mene enää pois.” Suudelma. Toinen. Alvan märät rastat kutittavat poskiani.
”Oon nyt tässä sun kanssa, eikä meillä ole mihinkään kiire.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti