Rikinkatkuinen taivas, punertava sumu ja ilmassa tanssivat punertavat kipinät. Lapsen suuret, siniset silmät kohdistettuna maassa räpistelevään aseistettuun mieheen. Ruuti peittää veren pistävän hajun alleen, lapsi tuijottaa kuiviin vuotavaa miestä. Kuninkaan hopeinen merkki rinnuksissa, ase kädessä. Kunniallinen, riippuen keneltä kysytään. Kenties jonkun isä. Pullantuoksuinen vaimo odottaa kotona, katsoo kalliin merenranta-asuntonsa parvekkeelta merelle ja toivoo, että tuuli vie hänen tervehdyksensä miehelle. Räjähdykset eivät kaiu siihen osaan kaupunkia.
Lasta oksettaa. Lapsi on nähnyt pahempaakin. Mies hänen edessään on pelkkä ruho. Sen voisi vain eliminoida. Lapsi vie kätensä vyölleen. Rauta painaa, mutta ei siksi, että se on rautaa. Lapsi tietää jo, miten raskaaksi ase voi käydä, kun sillä riistää toisen hengen. Syö tai tule syödyksi. Lapsi puree hammasta ja tähtää piipun kohti miestä.
”Et sinä minua ammu.”
Miehen silmät ovat auki. Äänessä on vielä eloa. Ase painaa lapsen kädessä enemmän kuin koskaan.
”Sä et tiedä mihin mä pystyn.”
”Sinähän olet… pelkkä penikka.”
”Ja sä kuollut mies.”
”Älähän… nyt.”
”Turpa kiinni!”
Entä, jos se tosiaan on perheellinen? Vaikka mitä väliä sillä on, kaikki täällä nielevät tomua. Sormet hikoavat. Pitää ampua pian. Jostain kuuluu räsähdys, jotain menee rikki, kenties ikkuna. Tällaista mellakkaa ei ole nähty viikkoihin, pitäisi juosta sudenpesään ja pian.
”Hei lapsi, onhan sinulla varmaan äiti vielä jossain? Tai isä? Mitä he sanoisivat, jos näkisivät sinut jossain?”
Mitä se siinä länkyttää, sillähän on ase? Lapsen silmäkulmassa nykii. Saatana. Nyt pitäisi päästä menemään. Lapsi tuijottaa miestä pitkään. Sen käsi on häiritsevässä kulmassa, lapsi huomaa sen vasta nyt. Piru vieköön, käsihän on katki. Ei se sillä mitään ampuisi.
”Mulla mitään perhettä ole.”
”Ai… jaa? Eikö kaikilla ole?”
”Sulla varmaan on. Vitun sika, teillä kaikilla on.”
”Onpa sinulla… terävä kieli.”
”Pitäiskö mun nyt tuntea empatiaa sua kohtaan? Jättää sut eloon koska joku sun vitun lapsi on jossain ja kaipaa isiä? Saatana tervetuloa maailmaan. Tekis sillekin varmaan hyvää kohdata pari elämän realiteettia.”
”Missä lapset oppivat puhumaan noin?”
”Siellä, mihin sun kaltaset ei koskaan toivo joutuvansa.”
Viimeinen katse. Miehellä on surulliset silmät, kai. Ehkä joku jää vielä kaipaamaan niiden katsetta. Lapsi muistelee, miltä näyttää, kun tämän miehen kaltaiset joukot täyttävät kadut ja ampuvat kaikki alas. Siinä ei paljon perhe pyöri mielessä, kun lahtaa toisia systemaattisesti. Tai ehkä pyöriikin, ei lapsella ole hajuakaan, mitä sellaiset ihmiset miettivät. Eivät ne tätä elämää elä. Lapsi toivoo, että ne näkevät niin pahoja painajaisia, että tukehtuvat niihin.
”Hei. Oikeasti. Et sinä minua ammu, olet ihan lapsi vasta.”
Kireä, lähes hysteerinen naurahdus lähtee lapsesta. Muistot välkkyvät luomien takana. Taivas on punainen, jossain räjähtää taas. Täytyisi jo juosta.
”Ja sä puhut liikaa.”
Laukaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti