Luku 36: Yö (Ria)
On kulunut viikko siitä, kun löysin Alvan. Tai kun hän löysi minut. Olen miettinyt, millä todennäköisellä juuri minä törmäsin häneen, vaikka hän on piileskellyt maailmalta kuusi vuotta milloin missäkin kolosessa. Minun rakkauteni häntä kohtaan on hajonnut minuun, täyttänyt jokaisen ääreni. En kykene sysäämään sitä hetkeksikään syrjään, se lämmittää minussa joka ikinen hetki. Kun kuljemme kaduilla ja välttelemme ihmisiä, rakkaus kulkee kanssani, ja kun kokoonnumme Helioksen pieneen piilopaikkaan, minä uskon meihin, koska Alva on rinnallani. Se saa minut tuntemaan itseni hivenen typeräksi. Olen nuori ja sietämättömän rakastunut, mutta tällä kertaa sallin sen itselleni, koska se on Alva, ja Alvasta kaikki alkaa ja häneen kaikki loppuu.
Alva on melko varma siitä, että Ross on se, joka silmäkuviota piirtää. Olemme yrittäneet ottaa asioista selvää ilman, että koko kaupungissa kuiskittaisiin Alvan olevan jälleen maisemissa. Hänen olemassaolostaan ei vielä kannata pitää liian suurta meteliä.
Tänä yönä olemme Helioksen tukikohdan lattioilla nukkumassa, koska täällä meidän ei tarvitse nukkua silmät auki. Alva nauraa, että hän on jo tottunut, mutta minä näen hänestä, ettei hän ole aikoihin saanut nukuttua kunnolla. Hän sanoo usein, ettei voi ottaa binderiä yöllä pois, ettei joku luule häntä naiseksi ja raiskaa. Se saa minut itkemään. En luulisi Alvaa naiseksi hänen ulkomuotonsa perusteella, ja minä vihaan sitä, että tämä maailma on sellainen kuin se on. Minun sylissäni hän saa nukkua rauhassa rento paita yllään ja aidosti ummistaa silmänsä. Alva nukkuu minun pilottitakki peittonaan ja omat vaatteet tyynynään lattialla ja näyttää niin levolliselta, että minuun sattuu. Tämä ihminen on tehnyt niin paljon ja mennyt läpi sellaisista asioista, joita kukaan ei koskaan saata ymmärtää, en edes minä. Juuri nyt haluan hänen vain nukkuvan rauhallista, suojattua unta.
”Hei. Psst, Ria, ootko sä hereillä?” kuulen Olivian kuiskauksen keittiön puolelta. ”Ehtisitkö sä tulla juttelemaan hetkeksi?”
Vilkaisen Alvaa. Rakkaani saa nukkua tämän yön rauhassa. Sipsutan sukkasillani keittiön halki käytävään, joka on riittävän kaukana, ettemme herätä herkkäunista Alvaa.
Olivialla on yllään pelkkä vaaleanpunainen napapaita ja matalavyötäröiset maastokuvioiset housut. Hänellä on kaunis keho, huomaan punastuvani hieman, kun hänellä on niin vähän yllään. Vaikka samanlaisissa vaatteissahan minäkin nykyään liikun omaksi ja muiden yllätykseksi.
”No?”
”Mä en oikeastaan halua jutella politiikasta, siitä jutellaan ihan tarpeeksi. Tai no. On tämä tavallaan sitäkin.”
”Oho, oikeasti?”
”Mä haluaisin puhua Medeasta jonkun sellaisen kanssa, joka on oikeastaan ulkopuolinen. Sä et tuntenut Medeaa, sä et kuulunut kapinaan. Jos et halua olla mun terapeuttina, – mikä on ihan ookoo – niin sano vaan. Oon puhunut Leallekin, mutta se on vielä niin nuori. Älä sano tota sille, pliis.”
Naurahdan.
”En sano. Kerro vain. Olen otettu, että haluat puhua minulle.”
”Mä taidan luottaa suhun jo nyt.” Olivian hymy hiipuu. ”Ja luotin Medeaankin.”
”Haha, auts, minä en toivon mukaan tule tuottamaan ihan sen tasoista pettymystä.”
”Sitä on aika vaikea ylittää, to be honest”, Olivia naurahtaa kuivasti.
Olivia valuu seinää pitkin risti-istuntaan lattialle.
”Istu säkin, tässä menee varmaan kauan. Mut hei pliis sano, jos et jaksa kuunnella randomin ihmisen rakkaushuolia.”
”Se kuulostaa itse asiassa tosi hyvältä tekemiseltä juuri nyt, olen kyllästynyt miettimään omaa olemistani.”
”Ootsä onnellinen, kun Alva löytyi?”
Taidan punastua hieman, kun käyn istumaan melkein Oliviaa vastapäätä.
”Joo. Olen.”
”Hyvä. En koskaan aatellut näkeväni Alvaa tollasena, mitä se on sun kanssa. Se on tosi ilahduttavaa, ihan kuin katselisi eri ihmistä. Teet sille hyvää. Se on aina tainnut tarvita tollasta sun kaltaista kumppania.”
Sanat saavat sydämeni läpättämään. En osaa sanoa mitään. Olivia vain virnistää. Hän on tosi kaunis, huomaan ajattelevani sitä jälleen.
”Mä rakastan Medeaa edelleen”, Olivia sanoo vakavoittaen kasvonsa. ”Ja mulla on sitä ihan kamala ikävä.”
Nielaisen. Kuvittelen, että Alva olisi tehnyt minulle jotakin vastaavaa, mutta en pysty kuvittelemaan sitä. En Alvasta. En todellakaan tiedä, miten reagoisin; kantaisinko minäkin ajatusta hänestä yhä sydämessäni?
”Tiedän, miltä se kuulostaa. Meidän pitäisi literally kaataa sen hallinto kokonaan ja purkaa tää koko paska systeemi, ja me kaikki tiedetään, ettei sellanen tapahdu yhdessä eikä kahdessakaan eliniässä. Mutta kun mä rakastan Medeaa. Mä kaipaan sitä, miltä se tuntuu mua vasten, mä kaipaan kaikkea siinä.”
Nyökkään.
”En tiedä, mitä mun pitäisi tehdä tän kanssa. Mä tahdon samaan aikaan kuristaa sen hengiltä ja napata sen mun syliin ja paeta hiton kauas täältä. Miten mä voin rakastaa sitä edelleen näin paljon, vaikka se petti ihan meidät kaikki?”
Muistan yhä, miltä linnan sisäpiha puutarhoineen näytti, kun ihmisiä kaatuili maahan hervottomina. Teurastamo. Värähdän. Kaikki se tapahtui vain Medean vuoksi. Medean ja hänen neuvostonsa, koko mädän valtion.
”Mä nään susta, mitä mieltä sä olet kaikesta siitä. Se on okei. Helios sanoi, että sä olit siellä paikalla. Mä olen helvetin pahoillani siitä.”
”Kiitos. Minä… minä menin etsimään Alvan ystäviä. Löysin heidän ruumiinsa.”
Olivia huokaa syvään.
”Oon pahoillani.”
Olemme pitkään hiljaa. Haistan tulen katkun pelkästään muistelemalla kaikkea sitä.
”Miten voi rakastaa, vaikka kaikki se on niin paljon mun moraalia vastaan? Mä en ikinä, IKINÄ pysty antamaan tuollaista anteeksi. Eihän tollaset teot ole edes yhden ihmisen anteeksi annettavissa. Ei se toimi silleen.”
”Haluaisitko sinä tavata Medean?”
Olivia on pitkään hiljaa.
”Haluaisin.”
”Tapaa hänet. Puhu hänen kanssaan.”
”Ootsä tosissasi? Me kaikki ollaan literally aikeissa kaataa sen hallinto.”
”Se ei silti sulje pois sitä, että sinulla on ollut intiimi ihmissuhde hänen kanssaan. Totta kai sellaiset asiat pitää selvittää.”
”Miten vitussa mä pääsen linnaan?”
”Uimalla?”
Olivia mutristaa huuliaan. Hän näyttää pohtivan.
”Ei mutta, oikeasti. Nää ei ole mitään kevyitä juttuja. Enhän mä edes tiedä, millaseen naiseen mä rakastuin. Ja samalla tiedän silti. Mä olen nähnyt sen kiduttamassa ihmistä. Kävelin suoraan paikalle. Ja silloinkin halusin vain ymmärtää sitä. En ymmärrä itseänikään. Miten kaiken sellaisen jälkeen voi vaan olla, että okei, tää on edelleen mun elämäni rakkaus?”
”Tapahtuiko se ennen kapinaa?” Kysymykseni on typerä. Tietysti tapahtui. Olivia nyökkää ja haroo massiivista tukkaansa.
”Se iski miestä veitsellä kulliin. Like, mitä vittua.”
Minusta lähtee epämääräinen älähdys.
”Joo, indeed! Ja mä olin vaan, että joo okei, puhutaanpa tämä läpi. Ja seuraavassa hötäkässä akka lahtauttaa varmaan puolet kaikista valtiota vastustavista. Joo-o. Voin sanoa, että oon mä vähän näitä juttuja päässäni kelaillut.”
Yritän kuvitella Olivian reaktio, kun tämä on löytänyt Medean kiduttamasta. Minulla ei ole sanoja. Tuijotan vain häkeltyneenä seinää edessäni ja yritän löytää mitä tahansa, mitä sanoa.
”Mä taidan tehdä susta nyt mun rikoskumppanin, mut…”
Tiedän jo, mitä Olivia aikoo minulta pyytää. En tiedä, mitä ajatella siitä.
”Haluat, että en puhu tästä vielä kenellekään? Siitä, että tahtoisit tavata hänet jollakin keinolla poliittisesta tilanteesta huolimatta – tai sen ulkopuolella?”
Kaikkien mielestä Medea ei ole henkilö, jonka voi riisua poliittisesta kontekstistaan. En silti tahdo kenenkään kantavan sydämessään jotakin, jos tilanteen voi ratkaista.
”Kyllä minä voin vaieta. Kunhan pysyt hengissä. Se on minun ainoa toiveeni.”
Olivia hymyilee pienesti.
”Mä yritän parhaani. Hei, kiitos, kun kuuntelit. Mee vaan nukkumaan. Mä valvon vielä ja… mietin.”
Olivian ilmeestä näkee, että hän tarvitsee tilaa omien ajatustensa kanssa. Nousen rauhassa ja nyökkään.
”Kiitos, kun uskouduit minulle. Nämä ovat isoja asioita, ja haluan vain, että löydät rauhan niiden kanssa.”
”Kiitos.” Olivialla on kaunis hymy.
Kun kävelen takaisin tavaraa pursuilevaan tilaan, löydän Alvan nukkumasta samalta paikalta. Miten kauniilta ja eri tavalla hauraalta hän näyttääkään nukkuessaan siinä kaikessa rauhassa. Kerrankin. Mietin kaikkea Olivian sanomaa ja tunnen orastavaa lämpöä lattialla nukkuvaa Alvaa kohtaan. Käperryn istumaan lattialle, painan pään polviin. Minä toivon, että tämä yö on lempeä niille, joiden sydämessä on murhetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti