Luku 40: Panttivanki (Ria)
Me emme Alvan kanssa jää odottelemaan, että loputkin uusista ystävistämme alkavat menettää raajojaan. Jätämme Helioksen ja Rossin kahdestaan sillä oletuksella, että Helios selittää tilannetta ja kertoo Jaronista. Alva on varma, että mitä ikinä Ross onkaan suunnitellut, saa täydellistä polttoainetta Jaronin olemassaolosta.
Meillä on kuitenkin kiire. Alvan katseesta näkee, ettei hän luota hetkeäkään siihen, että hänen entinen kumppaninsa pitäisi pienen Lean hengissä. Alvaan sattuu edelleen, mutta taas hän on menossa hammasta purren. Alva ei jää paikalleen, hän ei koskaan jää. Vanhempana ymmärrän, miten paljon noilla vahvoilla harteilla todella onkaan kannettu.
”Mikä meidän suunnitelmamme on?”
”Meillä ei ole suunnitelmaa.”
Nielaisen. Alvan olemus on kivenkova, mutta olen oppinut lukemaan häntä jo kauan sitten. Minä tiedän, että häntä jännittää. Hänestä on tullut huonompi peittämään sitä. Se saa surun puristamaan rintaani.
Mitä lähemmäs tulemme sovittua aluetta, sitä jännittyneemmäksi Alva käy. Emme tiedä, mikä on saanut kansan riehumaan päivällä. Tiedämme vain sen, että kulkiessamme Alva tunnistetaan. Nyt ihmisille on selvää, että hän on palannut pinnalle. Kukaan ei vain vielä tiedä, mitä se tarkoittaa, tuskin tiedämme sitä itsekään. Ihmiset ovat luvatta kuiskineet hänen nimeään ja odottaneet hänen ottavan vastuun. Minä katson uupunutta rakastani ja toivon, että hän ei murskaannu kaiken tämän alle. Jälleen kerran ihmishenkiä ojennetaan hänen käsiinsä kuin hän olisi jumala.
Aina, kun olen syvällä Avenuen puolella, muistan, miltä tuntui olla täällä ensimmäistä kertaa. Nyt Ridge on osittain kuten Avenuekin; tahrainen ja pimeä, mutta silti kaikki tässä alueessa saa minut käpertymään kokoon. Muistelen High Townin tyyliteltyjä parvekkeita, siistejä ojia, joissa vesi pääsi kulkemaan. Värähdän. Silti jokin Avenuessa tuntuu rehellisemmältä. Se on suoraan sitä, mitä se on. High Townissa kultakerros peittää loan alleen.
”Me aletaan olla perillä”, Alva ilmoittaa. ”Mä olen sitä mieltä, että mun pitäisi mennä yksin.”
”En mistään hinnasta anna sinun mennä yksin.”
”Sä tiedät, etten voi ikinä riskeerata sua.”
”Tässä ei ole kyse nyt siitä. Minä olen sinun mukanasi suojaamassa selustaasi. Et todellakaan mene tuonne yksin. Ne ovat irroittaneet Lean käden ja lähettäneet sen meille muovipussissa. Ne tietävät, missä pidämme majaa. Me olemme kaikin tavoin altavastaavina tässä tilanteessa.”
Näen, kuinka Alvan ajatukset juoksevat. Hän vetää syvään henkeä ja keskittyy. Me molemmat tiedämme, että olemme ruokaympyrän väärällä puolella. Täältä pitäisi nousta omin jaloin.
”Mennään”, Alva ilmoittaa. Hänen äänensä madaltuu, tunnistan silkan raudanlujan tahdonvoiman sen soinnista. Tätä ihmistä seuraisin minne tahansa, ymmärrän sen kulkiessani hänen perässään vanhaan varastorakennukseen.
Tila kaikuu tyhjyyttään. Kukaan ei ole vartioimassa sitä. Jossain kauempana putkisto ulvoo ja katon rakenteet naksuvat, mutta ihmisiä ei ole täällä pitämässä ääntä. Lattialla on satunnaisia maaliroiskeita. Tila on suuri ja korkea, kuulemme askeltemme kaiut kävellessämme.
Alvalla on suurempi ase kuin minulla. Hän räpyttää tuskin kertaakaan. Hän skannaa tilaa kaikilla aisteillaan. Tila on liian suuri, sen kaikkia ääriä on vaikea hahmottaa. Kunnes minä kuulen sen. Jokin rahiseva ja vaikea.
Tökkään Alvaa käsivarteen ja nyökkään ylös. Metalliset tikapuut johtavat ylätasanteelle. Olen kuulevinani hengitystä. Jotain, joka ei kuulosta normaalilta. Alva kuulostelee hetken ja nyökkää. Sanaakaan vaihtamatta kipuamme tikapuut ylös.
Ase osoittaa suoraan Alvan otsaan.
Refleksi saa minut osoittamaan Alvan uhkaajaa aseella, mutta joku on jo takanani painamassa käden suulleni ja pitämässä minua aloillani. Vedän syvään henkeä. Vesta istuu hajareisin tynnyrin päällä ja osoittaa Alvaa pienellä käsiaseella. Toisessa kädessään hän pyörittelee jotakin, jonka tunnistan kauhukseni vaaleaksi hiustupoksi.
Vesta nousee kaikessa rauhassa ylös ja hymyilee tummilla huulillaan. Hänen kasvoissaan on aiempaa enemmän tatuointeja ja hänen lettinsä yltää jo miltei polviin saakka. Silmät verestävät ja kiiltävät, enkä uskalla arvata, millä kaikella hän on terästänyt oloaan tällä kertaa.
”Sä näytät kamalalta”, Vesta sanoo virnistäen Alvalle.
”Thanks, niin säkin. Mitä voidetta käytät sun silmiis, sul taitaa olla tulehdus, beibe.”
”Very funny.”
”Mennäänkö asiaan eikä jauheta paskaa?”
”Tiedätkö sä, miksi sä olet täällä nyt?”
”Sulla on hallussasi joku, jonka ei kuuluisi olla.”
”Funny, koska sä et taida edes tuntea tätä randomia teiniä. Aika pitkälle olet valmis menemään sellaisen vuoksi. Speaking of teinit, kuka tämä sun uusi kaveri on? En muista nähneeni tätä pikkulintua ennen.”
”Anna Rian olla. Hän ei ole tehnyt mitään väärää.”
”Oh, onko hän sun uus rakki? Söpöä.”
”Mun ihmissuhteet ei liene relevantteja nyt. Sulla on panttivanki ja sä halusit mut tänne. En ajatellut olla täällä koko yötä.”
Hiuskiehkuraa pyöritellen Vesta tulee lähemmäs ja laittaa aseensa aivan vasten Alvan ohimoa. Hän hymyilee pitkään ja silittää Alvan poskea hiuskiehkuralla. Saan väristyksiä.
”Otit uuden kivan lelun kuitenkin mukaan. Söpöä, ihan kuten lapset. Aina pitää olla uusin lelu matkassa”, Vesta hymähtää.
”Asiaan, Vesta. Sä olet aina jaaritellut ihan liikaa.”
”Sä tykkäsit siitä ennen. Paljonkin.” Vesta tulee aivan lähelle Alvaa, vilkaisee minua hymyillen ja nuolaisee Alvan poskea pitkästi. Hänen kielensä on kaksihaarainen. Saan lisää väristyksiä. Se, joka pitelee minua tiukasti aloillani, naurahtaa.
”Mene asiaan.” Alvan äänessä ei ole enää rahtustakaan kärsivällisyyttä.
Vesta astuu askeleen kauemmas Alvasta.
”Alva, beibini, sä olet aivan liian vaarallinen olla olemassa. Tiedätkö sä, kenen nämä kadut ovat nykyään? Aivan, taidat tietää. Sun olemassaolo on herättänyt osassa porukassa valtavaa kiinnostusta. Tyypit ylläpitää sitä söpöä juttua, jota ne taitavat kutsua toivoksi. Ne luulevat, että sulla on joku plääni Medean hallinnon kaatamiseksi. Mutta tiedätkö sä, miksi Medean hallintoa ei yksinkertaisesti saa kaataa?”
”Noi mömmöt on sekoittaneet sun päätä entisestään, jos sä todella luulet, että joku rikas penikka jaksaa kauaa pitää sut hengissä. Se antaa sun hallita katuja niin kauan, kun sä et ole sille vaaraksi. Jossain kohdassa se saa tarpeekseen teidän yhteistyöstä ja heivaa sut vittuun. Trust me.”
”Ellen mä ehdi ensin. Toistaiseksi kuningatarpenikasta on hyötyä.”
”Tuo on saatanan vaarallista.”
”Tell me about it.”
Vesta pyörittelee hiussuortuvaa aivan Alvan kasvojen edessä. Näen Alvan kiristyvistä leukaperistä, että provosointi tuottaa tulosta, vaikka Alva pyrkiikin peittämään sen hienosti.
”Te kaks tulitte tänne hakemaan sitä skidiä. Saatte skidin, jos mä saan diilin.”
”Mä en tee sun kanssa diilejä. Luulis sun sen tietävän.”
”Teet tän diilin.”
”Ja miksi sä niin kuvittelet?”
”Sä et tahdo tuottaa pettymystä sille tyypille, joka joutuu näkemään pikku kaverinsa ruumiin.”
”Elämässä ei voi välttyä uhrauksilta.”
”Sä et olisi tullut tänne, jos sä olisit valmis uhraamaan sen lapsen.”
Me kaikki tiedämme, miten asia on. Alva ei ikinä antaisi viattoman kuolla. Lea on saatava täältä turvaan. Alva hengittää raskaasti. Tahtoisin vain ampua Vestan silläkin uhalla, että se saisi minua pitelevän apurin todennäköisesti ampumaan minut. Helvetti. En vihaa ihmisiä, joita en tunne, mutta kaikki Vestassa on täydellisen luotaantyöntävää. En voi uskoa, että Alva on joskus ollut tämän ihmisen kanssa. Voin kuvitella heidät istumaan sylitysten, Vesta käsi Alvan takamuksella ja rööki huulessa.
”Mitä sä haluat multa? Että en aloita mitään? Ethän sä edes tiedä, mitä mä olen tällä hetkellä tekemässä!”
”Mun ei ole vielä relevanttia tietää sitä. Mun täytyy vain saada varmistua siitä, että sä et ikinä myöskään tee mitään.”
”Ja miten siinä ajattelit onnistua, katkotko multa raajat tai jotain?”
”Kiitti ideasta.”
”Funny.”
Oma kyvyttömyyteni tehdä mitään saa minut suunniltani. Voin vain tuijottaa, kuinka tämä ihminen tekee mielivaltaisuuksissaan mitä ikinä häntä huvittaakaan tehdä. Pulssini on kohollaan, adrenaliini värisee kehossani.
”Okei. Antaa kuulua sit, meillä ei ole koko päivää aikaa.”
”Jännä, että sulla on nyt kiire, vaikka et ole kuuteen vuoteen näyttänyt pärstääsi yhtään missään. Mutta joku random teini sua nyt sitten kiinnostaa? Onko se tärkeä panttivanki, mitä? Sun teinipanolistassa seuraavana, huh?”
Minun tekisi mieli sanoa, että olen aikuinen, mutta se ei auttaisi mitään ja kättä pidetään yhä suuni edessä. Tämä on pelkkää provosointia. Se kuhisee ihoni alla kuin hyönteiset.
”Tee mun kanssa verivala.”
”Vesta, ei. Me ollaan kasvettu niistä ajoista.”
”Vanno mulle, että sä et kaada Medean hallintoa ennen kuin mä annan siihen luvan. By all means riehukaa sun söpön teinilauman kanssa sitten, kun saatte, mutta sitä ennen pysytte ruodussa.”
”Mä en vanno sulle valoja enää koskaan.”
Näen heti, että kyseessä on jotakin, joka on vellonut näiden kahden välillä jo pitempään. Alva tuntuu ehdottomalta. Ase ohimollakin hänen katseensa kipunoi. Jos olisimme missä tahansa muualla, vetäisin hänet päälleni ja suutelisin.
”Sä tiedät, mitä tapahtuu, jos sä et suostu.”
”Et voi kiristää mua tällä.”
”Vaan kun voin.”
”Mitä sä hyödyt tästä? Saat myydä sun kamaa vapaasti High Towniin ja sotkea kivojen hienostorouvien päät. Siellä ne voi sitten osallistua ihmiskauppaan ja tehdä mitä niitä huvittaa. Oot korruptoinut täällä jo tarpeeksi. Mä rakastin sua joskus, sä olit mulle ihan helvetin kallis. Mutta mä tajusin ajan kanssa, että se kiihko ja uhma jota mä sussa rakastin, oli vitun vaarallista eikä se ois koskaan tehnyt mulle hyvää. Mä kasvoin ulos meistä ja siitä, millaisia kakaroita me oltiin. Ja mua surettaa nähdä, että sä olet yhä tollanen. Toi tappaa sut vielä. Mä näen, että se tappaa, jos sä et lopeta ajoissa. Oot ollut aina huono lopettaan ajoissa.”
Alvan sanat tulevat suoraan sydämestä, hänen äänensä on matala ja täynnä kipua. Minä tiedän, että tämä ihmissuhde on joskus merkinnyt hänelle jotakin. Alva kantaa aina kaikkea sydämessään, vaikka hänen ei tarvitsisi.
Vesta on aina tuntunut eläimeltä, jonka seuraavaa liikettä on mahdoton ennustaa. Jokin hänen läpäisemättömässä kuoressaan tuntuu liikehtivän, kun Alva puhuu hänelle suoraan. Tiedän, että Vesta tuskin koskaan myöntäisi sitä, mutta näen hänen hienoisista eleistään, että Alvan sanat läpäisevät kuoren.
”Nytkö sitä sit heittäydytään nostalgiseksi? Ajatteletko sä, että saat parilla säälipisteellä haluamasi?”
”Ethän sä edes tiedä, mitä mä haluan.”
”Sen tytön takaisin?”
”Pitkässä juoksussa, siis.”
”Valaise mua sitten.”
”Sustapa on tullut vitsikäs.”
Alva ei ikinä kertoisi mitään. Eihän meistä kukaan vielä tiedä, mitä me aiomme. Olemme vasta tavanneet Rossinkin. Hän ja Helios todennäköisesti keskustelevat kaikesta sillä välin. Ajattelen Helioksen reaktiota Lean irrotettuun käteen. Meidän on pakko saada tyttö takaisin.
Minua pitävän henkilön hengitys rahisee. Vai onko se omani? En pysty keskittymään. Paniikki laulaa suonissa. Katseeni eksyy Vestan karuille piirteille. Tässä ihmisessä ei ole enää mitään pehmeää jäljellä. En löydä ulospääsyä tilanteesta.
”Mä tarjoan tätä mahdollisuutta sulle vain tän yhden kerran. Toista ei tule.”
”Sä tiedät kokemuksesta, miksi mä en enää koskaan ryhdy sun kanssa minkään sortin valoihin. Sun verivalat tunnetaan. Ei tule kauppoja. Meinaatko nyt laittaa ton söpön kuulan mun kalloon, mitä?”
”Alva kulta, sä olet ihan sykkyrällä ja sen huomaa. Susta on tullut yhä vain pehmompi vuosien varrella.”
”Se tekee yllättävän hyvää.” Alvan äänessä ei ole ivaa. ”Olen onnellinen.”
Alvan rehellisyys saa kerta toisensa jälkeen Vestan hiljaiseksi. Minusta tuntuu pelkältä nukelta, joka ei voi tehdä mitään pelastaakseen tilanteen.
”Sä et siis aio tarttua tilaisuuteen?”
”Mä en ole kyennyt luottamaan suhun enää vuosiin.”
”Eli sä olet valmis uhraamaan sen skidin?”
”Me ei tarvita viattomia sivullisia tähän sotkuun. Me voidaan hoitaa tää sun kanssa ihan kahdestaankin, eihän tässä ole siitä nuoresta eikä Helioksesta kyse. Tää on vaan sitä, että tahdot pitää sun leikkikentän itselläsi.”
”Totta helvetissä haluan. Me voitaisiin ihan hyvin tehdä yhteistyötä. Mä en ole mikään Medea rakki, en tietenkään tanssi ikuisesti sen pilliin. Sekin varmaan aikoo puukottaa mua ajan kanssa.”
”Mikä mahtava mainospuhe, kyllä tämän jälkeen kieltämättä tekee mieli tehdä sun kanssa yhteistyötä.”
En pysty ajattelemaan muuta kuin sitä, että Vestan ansiosta Kaninkoloa ei enää ole. Alva ei koskaan unohda sellaista selkäänpuukotusta, en itsekään unohda.
”Alva”, minä mumisen. Vesta kääntyy minua kohti kuin ärhäkkä käärme. Hänen silmänsä eivät ole räpyttäneet kertaakaan koko visiittimme aikana.
”Kas, pikkulintu osaa puhua. Kukas sä oikein olet?”
”Minun nimeni on Ria, ja sinä tuhosit Kaninkolon kuusi vuotta sitten ja houkuttelit Alvan porukan suoraan kuolemaan. Minä en rehellisesti ymmärrä, miten kuvittelet, että me voisimme koskaan tehdä kanssasi diilin.”
Vestan toinen suupieli nousee kuin eläimellä. Hänellä ei ole kulmakarvoja, mutta erotan kulmien liikkeestä hänen hämmästyksensä.
”Katos, katos. Sähän tiedätkin jotain.” Vesta siristää silmiään ja kääntää katseensa Alvaan. ”Säkin siis tiedät siitä.”
”Sä vittu tiesit kyllä, mitä se mulle merkitsi.”
”Honestly, en tiennyt, että pikku prinsessa aikoi posauttaa teidät kaikki hengiltä.”
”Mutta sä tuhosit silti Kaninkolon.”
Vestan kasvot ovat tyhjät.
”Niin pääsi käymään.”
Alva kohottaa uhkaavasti leukaansa vaikka tiedän, että häntä pelottaa. Näen sen hänestä. Ei siksi, että hän pelkäisi Vestaa, vaan pikemminkin sitä, millainen tästä maailmasta on tullut.
”Sä tiedät, että on asioita, joita mä en yksinkertaisesti voi antaa anteeksi. Me voitaisiin hoitaa tää kuten kypsät aikuiset ihmiset. En jaksa enää mitään koston kierteitä ja selkäänpuukotuksia, me ei olle enää teini-ikäisiä eikä tää maailman tilanne ole sellainen, että jaksan jotain sun helvetin valtapelejä. Jos tahdot mut panttivangiksi, jotta voidaan leikkiä kissaa ja hiirtä sun kanssa vielä vähän aikaa, niin go ahead. Mutta anna sen lapsen mennä.”
Vestan ilmeet käyvät jatkuvasti kireämmiksi. Hänen pitkät kyntensä naputtavat aseen pintaa ja suunsa mutristuu.
”Sä olet muuttunut, Alva”, Vesta sanoo ensimmäistä kertaa äänessään sellaista pehmeyttä, jota en osaa häneen yhdistää. Hänen verestävät silmänsä räpyttelevät hiljaa. Sen täytyy olla ensimmäinen kerta koskaan, kun näen hänen räpyttävän.
”Se ei aina ole huono asia”, Alva sanoo hiljaa, vailla vähäistäkään ivaa äänessään. Olen rakkaastani niin ylpeä, että koko kehossani kihelmöi.
”Menkää.”
”En lähde täältä ennen kuin Lea vapautetaan.”
Vesta sulkee silmänsä hetkeksi. Hänen koukeroisessa silmämeikissään on helmiäisensinistä ja mustaa. Vesta heittää irrottamansa vaalean kiehkuran lattialle ja vie toisen kätensä taskuunsa. Asetta puristava käteni hikoaa, sydämeni syke kohoaa niin hurjaksi, että en ole saada happea.
”Niin”, Vesta sanoo aivan hiljaa, ”siitä pitikin sanomani.”
En erota heti, mitä Vesta ottaa taskustaan.
”Ojenna sun käsi.”
Alva katsoo Vestaa kuin eläin, joka on pakotettu ahtaalle. Hän ojentaa hammasta purren kätensä. Kun Vesta pudottaa sille jotakin, olen miltei pyörtyä.
Verinen sormi.
En saa happea. Silmissä kipunoi. Alva vetäisee kätensä sekunneissa pois, sormi putoaa lattialle. Päässä jyskyttää. Alva alkaa huutaa. Edellinen kerta, kun kuulin hänen huutavan näin, oli silloin, kun se pieni mykkä tyttö kuoli valtion vuoksi. Alva on täysin pitelemätön vajotessaan polvilleen ja karjuessaan.
”Alva, me…”
”Saattaa olla, että tuossa on kaikki, mitä siitä pikkulinnusta on jäljellä.”
Alvan silmissä leiskuu tuli. Hän vain huutaa ja haroo rastojaan. Se, joka pitää minua kiinni, puristaa minut yhä tiukemmin itseään vasten, jotta en vahingossakaan pääse karkuun.
”Vittu! VITTU!”
”Ei diiliä. Sähän et halunnut sitä. Voitte viedä nämä kaksi pois.”
Vesta heilauttaa kättään, pitkät kynnet kiiltävät yössä. Paikalla on joku kolmaskin Vestan ja minua pitelevän lisäksi, joku, joka tarttuu tiukasti Alvaan. Alva potkii ja huutaa, hänet riisutaan aseista ja laitetaan pakettiin, minun rakkaani, joka on aina jaksanut ja pysynyt kovana.
Meidät kiskotaan alas tikapuita, päässäni jyskyttää, maailma pyörii. Kun meidät heitetään keskelle Avenueta, Alva tärisee niin hallitsemattomasti, etten ole saada häntä ylös. Haava hänen käsivarressaan on auennut. Se ei silti järkytä minua eniten.
Jähmetyn aloilleni, kun näen, että katse Alvan silmissä on täydellisen lasittunut. Kuin hän olisi jo luovuttanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti