Luku 22: Liekit (Ria)
Milon haava on parantunut ajan kanssa riittävästi, jotta hän jaksaa liikkua paikasta toiseen. Kun hän eräänä päivänä tuo tietoomme uutta informaatiota, me kaikki kokoonnumme Kaninkoloon lempipaikoillemme. Minulla ei virallisesti ole sellaista, joten kyhjötän Alvan vieressä nahkaisella sohvalla.
”Mä puhuin yhen Vestan tyypin kanssa”, Milo ilmoittaa tyytyväinen ilme lävistetyillä kasvoillaan.
”Hei, mitä me puhuttiin siitä, että et mene nyt riehumaan kenenkään kanssa?” seinää vasten nojaava Ross murahtaa.
”Anna mä nyt selitän!”
Ross pudistelee tummaa päätään.
”Se tiesi kertoa, että Medea on suunnitellut vallankaappausta kirjaimellisesti viikon päähän.”
”Viikon!”
”Siis mitä!”
Viikko? Vaikka rajat ovat yhä kiinni? En pysty käsittämään entisen kuninkaallisen ajatuksenjuoksua.
”Siis, miten toi on mahdollista? Miksei siitä kuiskita enemmän?” Ross kyseenalaistaa. ”Tarkalleen ottaen minkälaisilla aseilla se meinasi mennä uudesta rajasta läpi? Bro, siellä on legit vittu muuri.”
”Yeah, right, niillä on varmaan semisti pommeja”, Milo sanoo. ”Ainakin se Vestan tyyppi tiesi kertoa, että ne on nyt suunnitelleet aika paljon kaikkea.”
”’Aika paljon kaikkea’ ei tarkoita yhtään mitään”, Ross tokaisee.
”Joo, joo, mutta siis. Niillä on pommeja. Ja aseita. Kyllä te Vestan tiedätte. Se vaan odottaa, että pääsee räiskimään. Ja sen tyypit myös.”
En voi olla ajattelematta sitä, että sellaisen ihmisen kanssa Alva vietti kerran elämäänsä. Yritän miettiä, mitkä olivat ne asiat, joihin Alva ihastui Vestassa ensimmäisenä. Hänen hurja ulkonäkönsä vai kovat sanansa?
Ei minun pitäisi edes miettiä sellaista tällaisena hetkenä.
”Joka tapauksessa, miltä tää teistä kuulostaa?” Milon äänessä on outoa innostusta, vaikka hän on vastikään saanut turpaansa Vestan sakilta. Milossa on jotakin samaa kuin Vestan joukkiossakin; päätöntä vimmaa juosta päin tulta.
”Viikko on ihan saatanan lyhyt aika johonkin niin suureen kuin vallankaappaus”, Ross sanoo. ”Tässä on jotain mätää.”
”Onhan se varmaan aika kauan sitä tässä valmistellut.”
”Vastahan ne Vestan kanssa löysivät yhteisen tien. Ei tämä kuulosta nyt yhtään hyvältä.”
”No onhan se voinut saada Vestalta jotain boostia!”
”Oletko sä Milo nyt ihan innoissasi kapinasta, vai mitä tää on? Mä en anna sun mennä telomaan itseäsi”, Ross sanoo. Äänessä on samaa isällisyyttä kuin silloin, kun Ross vei minut rauhoittumaan.
Tajuan, että Alva on ollut kaiken aikaa hiljaa. Hänen ruskeat silmät eivät räpytä lainkaan. Alvan kasvoilta ei voi lukea mitään. Hän on ristinyt tatuoidut kätensä.
”Se on huijaus”, Alva sanoo kesken kiivaimman keskustelun. Kaikki hiljenevät hänen äänensä kuullessaan.
”Miksi sä niin ajattelet?” Milo haastaa.
”Olen alusta ollut melko varma siitä, että tämän koko kapinahomman todellin tarkoitus on jokin ihan muu kuin se, mitä ulospäin näkyy. Tämä vahvistaa sen. Viikko on erittäin lyhyt aika.”
”Onhan se voinut aikaisemmin suunnitella.”
”Milo”, Ross sanoo matalalta.
”Mä en anna yhdenkään teistä mennä mukaan tuohon. Vestankaan ei kannattaisi.”
Alvan äänessä on jäätä. En uskaltaisi sanoa vastaan, jos olisin Milo. Poika mutristaa suutaan ja tuijottaa Alvaa pitkään. Saatan tuntea, kuinka jännite rätisee ilmassa.
”Miten sä voit olla varma, että toi on jokin ansa? Ehkä se likka oikeesti tahtoo muutosta asioihin.”
”Milo. Mä olen elänyt tässä kaupungissa vain kaksikymmentäviisi vuotta, mutta mä tunnen tän paikan paremmin kuin oman mieleni. Trust me. Rockin aikoina sitä oppi, miten tämä maailma oikeasti pyöri.”
Kaikki hiljenevät Alvan mainitessa Rockin nimen. Ross vaihtaa Alvan kanssa katseen, jonka voisin tulkita varoittavaksi, jos haluaisin. Jännite tuntuu yhä ilmassa, enkä kuollaksenikaan osaa lukea, mitä energioita huoneessa on valloillaan.
Yhtäkkiä kuulen äänen. Olen varma, että se tulee kadulta. Jännityn, kohotan pääni pitkäksi. Alva huomaa reaktioni heti.
”Hei, skidi? Mikä tuli?”
”Kuulin jotain.”
Kaikki hiljenevät. Mitään ei kuulu enää.
Kun räjähdys tulee, meistä kukaan ei osaa odottaa sitä. Maanalainen piilopaikkamme tärähtää rajusti, kaadun vasten Alvaa ja painun kippuralle paineen ja äänen voimasta. Erotan liekit, jotka valtaavat ulko-oven puoleisen käytävän. Katson paniikissa Alvaan päin. Liekit heijastuvat hänen tummista, kauhun suurentamista silmistään.
”U-ulko-ovi… se on tulessa”, saan sanotuksi, vaikka suuni tuntuu vahalta. Liekkien rätinä peittää kaiken toivon alleen. Meidät savustetaan hengiltä.
”Ross, avaa käytävä”, Alva sanoo tyynen rauhallisesti. Ilmekään ei värähdä. Huomaan hänen kietoneen molemmat kätensä ympärilleni. Muutkin syleilevät toisiaan, vanhemmat pitelevät nuorempia suojissaan.
Hetkessä Ross on siirtynyt vanhan välkkyvän pelikonsolin luo, tarttunut siihen molemmilla käsillä ja repäissyt sen yhdellä nopealla riuhtaisulla seinästä. Ei vaijereita, ei mitään sähköistä. Vain töpseli, joka repsottaa laitteesta. Laitteen takana on suuri aukko.
Tietysti. Ei tämä olisi piilopaikka, jos sieltä ei olisi salaista reittiä ulos.
”Yksi kerrallaan, te tiedätte miten mennä! Nuorimmat ensin!”
Kaninkolon joukkio alkaa pakkautua ihmisenmentävään tunneliin. Osalla on taskulamppuja, osa käyttää puhelimen ruutua. Liekit nuolevat jo toista Kaninkolon olohuoneen seinää. Tiiliseinä peittyy liekkien taa. Sydämeni hakkaa. Näen, miten Alva katsoo turvapaikkaa, jota liekit nuolevat. Katse kiertää palavia seiniä vielä hetken, muistelee. Neonvalokyltti oven päällä on pudonnut liekkimereen ja rätisee sen keskellä. Alva sulkee silmänsä hetkeksi. Aivan pieneksi hetkeksi. Siitä tiedän, että tämä on hänen tapansa jättää hyvästit.
Sitten Alva nousee ylös ja alkaa ohjata kaikkia eteenpäin. Mitään ei saa ottaa mukaan. Pitää olla nopea.
”Skidi, sä meet seuraavaksi”, Alva sanoo.
”En jätä sinua. En ikinä lähde ennen sinua.”
”Mä tulen Rossin kanssa perästä.”
”Ei! Alva! En jätä sinua!”
”Skidi, nyt ei ole vaihtoehtoja. Sun on mentävä. Meet Milon perässä, tää tunneli johtaa vastakkaisen kadun puolelle. Oot turvassa, muut kattoo sun perään. Me tullaan ihan just.”
”Alva en halua menettää sinua, en voi, Alva…”
Huomaan itkeväni. Alvan kulmat kaartuvat suruun, hän halaa minua tiukkaan ja silittää poskeani.
”No niin. Mene vain.”
”Alva…” minä nyyhkytän. En välitä lainkaan siitä, että muutkin näkevät sen.
”Mä tuun perässä. En hylkää sua. Sun täytyy luottaa muhun.”
Nyökkään niiskuttaen. Alva taputtaa mua olalle.
”Oot vahva, skidi. Tiedät sen itsekin.”
Nykivä hymy kiipeää huulilleni. Jossain Alvan takana räsähtää. Säpsähdän, nyökkään Alvalle ja Rossille ja sukellan pimeään. Milo menee jossain edelläni, kuulen hänen ähinänsä. Muuten on pelkkää pimeää. Ahtaassa paikassa kaikki hahmotukseni kuolee. Kuulen oman hengitykseni, kun se rahisee käytävässä. On pölyä. Likaa. Kaikkea, mistä en saa otetta. Hengitys rahisee. Pitää rauhoittua. Pimeys kestää ikuisuuden, tunnen jonkun kulkevan takanani, hengittävän myös raskaasti. Sydämen sykkeet kaikuvat kosteassa pimeydessä. En ole enää varma, mistä alan ja mihin lopun, liekkien leimuava tanssi kieppuu yhä verkkokalvoillani.
Jostain taaempaa kuuluu huutoa. Yritän ryömiä nopeammin eteenpäin, huudot takanani voimistuvat. Ainoa ajatukseni on Alva, joka lupasi tulla perässä. En kestä menettää häntä. En voi. En yksinkertaisesti voi. En sen jälkeen, kun menetin ystävän.
Haluan kääntyä takaisin, mutta tila on liian ahdas, ainoa suunta on ylöspäin. Huuto voimistuu, kunnes katkeaa keskeltä. Sitten on jälleen pelkkä hengitykseni rahina. Kauhu on lamauttaa minut suunniltani, mutta menen nopeammin eteenpäin. Kyynärpääni ovat tulessa, polviini sattuu, mutta pakotan itseni jatkamaan. Sydämeni ei ole koskaan lyönyt yhtä kovaa. Ei edes silloin, kun ammuin ihmisen.
Kun viimein erotan himmeää valoa edessä, tiedän itkeväni. Kasvot kyynelistä ja liasta sotkuisina rämmin eteenpäin. Porukka on ottamassa minua vastaan, mutta en kykene koskemaan kehenkään, menen kippuraksi kiviseen maahan ja tärisen. Joka raajaa kolottaa, en pysty ajattelemaan mitään, itken ja tärisen vain.
Alva. Alva ole kiltti ja tule jo.
Tuijotan maanisesti koloa. Muut yrittävät ohjautua eteenpäin, Milo ja muutama muu jää kanssani odottamaan loppuja.
”Tulkaa jo. Tulkaa vittu jo”, Milo manaa vieressäni tuijottaen yhtä jäätynein silmin koloa seinässä. Tärisen niin kovaa, että se sattuu. En voi lakata ajattelemasta huutoja.
Kun Rossin tumma pää pilkistää kolosta, ensireaktioni on vain rynnätä tämän syliin. Ross nappaa minut toiseen kainaloon ja Milon toiseen.
”Hei, penskat, kaikki ookoo”, hän kuiskaa. ”Me vain… me…”
”Alva, missä Alva on?” minä huudan itkuni läpi. ”Missä hän on?!”
”Mä olen täällä”, kuulen tutun äänen kauempaa. Alva on nokinen ja likainen, mutta yhä oma itsensä. Hänen silmissään on kyyneliä. Mitään ajattelematta säntään halaamaan häntä tiukasti. Alva puristaa minut rintaansa vasten.
”Heippa, skidi… Mähän sanoin, etten hylkää sua.”
”Alva… äää…” En kykene muuhun kuin itkemään hysteerisesti häntä vasten.
”Hei. Kaikki. Me menetimme Milesin.”
En tiedä, kuka on Miles. Se tuntuu pistona rinnassani. En vieläkään tunne kaikkia Alvan joukkoon kuuluvia. Sitten muistan Alvan ja Rossin kanssa Kaninkoloon jääneen sinitukkaisen, yli kolmekymppisen henkilön. En ollut koskaan puhunut hänelle sanaakaan.
”Liekit vei Milesin”, Ross toistaa. Erotan Milon kasvoilta silkan järkytyksen ja surun. Me kaikki tiedämme, mitä tämä merkitsee. Joku on vienyt meiltä turvapaikan ja yhden meistä. Painaudun tiiviimmin liki Alvaan. Tiedän, millainen merkitys kaikella tällä on hänelle. Hänen vaivalla rakentamansa maailma. Turvapaikka. Suoja. Koti.
Kaikki se, jonka liekit meiltä veivät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti