Luku 4: Kaninkolo (Ria)
Yö on sakea ja savuinen, räjähdysten katku löytää tänne asti. Olemme syvällä kaupungin risaisimman osan sykkeessä, siellä, missä neonvalot eivät vilku. Kadut ovat vihertävän harmaita ja likaisia. Minä ja ystäväni emme juuri käyneet tässä osassa kaupunkia, nämä pimeää sykkivät kadut tuntuvat hengittävän omaan tahtiinsa. Ystäväni sanoi aina, että jos tähän maailmaan uppoaa, pintaa ei niin vain näekään uudelleen.
Alva pysähtyy kälyisten metalliportaiden kohdalla. Ne vievät katutason alle. Seiniin on piirretty graffiteja, joidenkin kadun laattojen välistä kasvaa ruohoa.
”Menemmekö tuonne?”
”Yeah. Pystytsä käveleen noi portaat yksin? Voin tukea, tietty.”
”Pystyn.”
Jalat tärisevät yhä hurjasti, Alva nappaa minua oitis olasta kiinni. Rämmimme ruosteiset portaat alas. Alva vilkuilee ylöspäin, katutasolla liikkuu jokunen ihminen, mutta kukaan ei kiinnitä meihin mitään huomiota. Alva koputtaa merkillisen rytmin oveen. Henkilö, joka avaa graffiteilla koristellun oven, saa minut säpsähtämään. Tatuoinnit risteävät vahvalta rintakehältä aina silmäkulmiin saakka. Iho on tumma ja rastat mustat ja hurjat. Ihmiset täällä ovat kuten kaupunkikin, vahvoja ja pitelemättömiä.
”Ja kukas tää on?” rastapäinen kysyy katsoen minuun kirkkaanvalkoisilla piilolinsseillään. Hän on hurjan pitkä.
”Löysin tän skidin Ridgen mellakasta, en voinut jättää sinne kiskomaan keuhkoja täyteen savua. Tyyppi, mikä sun nimi on?”
”Ria.”
”Heja, Ria. Tää tässä on Ross”, Alva osoittaa peukalollaan kohti rastapäätä.
”Alva tekee taas Alvajuttuja. Pelastit jonku lapsen kysymättä ees sen nimeä. Aaalright, tulkaas sisälle.”
Ross kiskoo meidät sisälle. Mitä tahansa odotinkin, en tätä. Sisällä on hämärää, vain ledlamput kiertävät pitkää tiilisävyistä käytävää. Sisällä on useita oviaukkoja, joista suurimmassa ei ole ovea lainkaan. Suurimman oven yllä riippuu vinosti neonpinkki valokyltti. Rabbit’s Hole.
”Tervetuloa Kaninkoloon, Ria”, Alva sanoo hymy huulillaan.
Kaninkolossa on tilava huone, joka täytetty nahkasohvin ja vintage-tuolein. Seinillä on julisteita ja suuri taulu, johon on kiinnitetty erilaisia lappuja ja kuvia. Erotan muutaman etsintäkuulutettu-leimoitetun kasvokuvan. Erotan Alvan kasvot yhdestä, mutta tässä kuvassa Alvalla on korkea rastakampaus eikä lyhyttä siiliä.
Tummassa tilassa on nopealla vilkaisulla kahdeksan ihmistä me mukaan lukien. Kaikki yhtä värikkäitä ja tatuoituja. Heidän joukossaan on jopa vain vähän minua vanhemmalta näyttävä irokeesipäinen nuori. Hän ei millään voi olla vielä täysi-ikäinen. Erotan ihmisten korvissa hakaneuloja ja kehoilla kierteleviä tatuointeja. Tämä maailma on kaukana siitä, jossa ystäväni minua kuljetti. Ystäväni kontaktit kaupungin rikkaisiin kuljettivat minut salongista toiseen. Iltapäiväteetä, leivonnaisia ja hienostuneita tuoksuja. Täällä aistini täyttää makean savuinen tuoksu.
”Heyy, kuka tää beibe on?”
Kaikkien uteliaat katseet kääntyvät kohti minua. Tunnen piilolinssien terävöittämät katseet ihollani. Jalat tärisevät yhä, joku työntää alleni tavallisen penkin. Kun istun alas, huomaan, miten keuhkojani puristaa. Yskin hetken. Kaikki tuijottavat minua edelleen.
”Dudes, ette te voi vaan tuijottaa toista tuolla tavalla”, Alva naurahtaa. ”Tää tässä on Ria, löysin sen keskeltä mellakkaa. Ei sitä voinut sinne jättää. Ria, haluutsä esittäytyä vai annetaanko me sulle tilaa? Täällä on useita eri huoneita, voin viedä sut jonnekin rauhottumaan, jos tahdot. Tää huone on niin ikään meidän ’olkkari’, jos sellaista tahtoo ajatella.”
”K-keitä te olette?” Vihaan sopertavaa ääntäni, mutta en voi sille mitään. ”Tai siis…”
En erota katseissa pilkkaa. Ross tulee lähemmäs. Huomaan vasta nyt, että hänen toinen kätensä on metallia. Hänellä on pitkähihainen paita, joten en erota, mistä metalli alkaa ja mihin iho loppuu.
”Me ollaan sitä sakkia, jota kuningas porukoineen lahtaa tosi mielellään”, Ross hymähtää. ”Paljonko sä Ria tiedät jengeistä?”
”No… Olen minä jotain kuullut.”
”Sä puhut niin muodollisesti, ettet voi kuulua mihkään jengiin, right?”
Pudistan päätäni. Jo toinen, joka huomauttaa puheestani. Ajattelen jälleen iltapäiväteen pehmeän kermaista tuoksua ja hienostorouvien häntiä heiluttavia koiria.
”Ross, miten kellekään voi selittää jengejä noin vaan, eihän tätä elämää vaan voi selittää millään?” irokeesipäinen huikkaa. Hänellä on alkava äänenmurros.
”Toki minä tiedän, mitä jengit itsessään ovat.”
”Ei me sitä epäiltykään. Kuinka paljon sä tiedät siitä, miten tää kaupunki jakautuu?”
”Vähän.”
Ross nojaa tiiliseinään ja virnistää.
”Pääasiassa pitää muistaa, että suurin osa ei halua kuulua mihinkään ’jengiin’. Se on vaan meidän paikallisten tapa hahmottaa juttuja. Tosi moni lyöttäytyy kimppaan ihan siksi, että se on turvallisempaa niin.”
Minulla oli aina ystävä. Ei ollut mitään, mitä hän ei osannut tehdä. Huomaan taas tuijottavani käsiäni.
”Alva on käytännössä hoidellut tän piirin asioita jo hyvän aikaa.”
”Oletteko te jakaneet tämän kaupungin… osiin?”
”Tavallaan. On tiettyjä alueita, jotka kuuluvat toisten piiriin ja tiettyjä, jotka toisten.”
”Entä kuninkaanlinna ja sen ympärykset? High Town?” kysyn.
Moni säpsähtää nimen kuullessaan. Alva siristää tummia silmiään.
”High Town ei ole kenenkään aluetta”, Alva sanoo madaltaen ääntään. ”Eikä meistä kukaan mitään omista. Vaikka mä valvon näillä kulmilla, ei nää kadut ole mun, ei kukaan voi omistaa maailmaa.”
”Paitsi kuningas.”
Alvan suuret silmät siristyvät viiruiksi.
”Mitä mieltä sä Ria olet kunkusta?”
”En ole tavannut.”
Tämä saattaa olla testi. Kaikki ovat aivan hiljaa, kunnes korkea, käkättävä nauru täyttää tunkkaisen tilan.
”Mahtava vastaus, you got me”, Alva nauraa. ”Eli siis, joo, High Townissa me ei juuri vaikuteta. Siellä on pelkkiä porvaritaloja, eihän ne saatanan kotivaimot merenrantahuviloissaan pystyis elään jos tällaset räkäperseet ravais niiden ikkunoiden alla. Besides, siellä on aika paljon sikoja.”
”Sikoja?”
”Kyttiä. Kuninkaan miehiä.”
”Aivan.”
Alvan koko olemus terävöityy. Hän nojaa Rossin vierellä seinään, ja he molemmat näyttävät lujilta ja voimakkailta. Teräksisiltä.
”Tiesiks, Ria, että kytät pyörii enemmän High Townissa ja sen liepeillä kuin täällä? Ei niitä kiinnosta, jos jotku lainsuojattomat paperittomat paskiaiset hukkuu omaan kuseensa täällä. Ne käy täällä vaan ennaltaehkäisemässä mellakoita. Eli lahtaamassa sakkia. Ja tietty silloin, kun kunnon väki kärsii meidän meiningeistä, ne käy täällä tappamassa kaikki ja menee sitten vaimojensa viereen nauttimaan iltapäiväteestä.”
Sävähdän niin voimakkaasti, että kaikki näkevät sen. Nousen tuolilta ylös.
”Mihin sä oot menossa?” irokeesipäinen kysyy kurtistaen lävistettyjä kulmiaan.
”Ria. Haluuksä mennä hetkeks lepään?” Alva kysyy. Hänen äänensä pehmenee taas.
”Tuota. Joo.”
”Tuu mun perässä.”
Tuijotan vielä hetken Kaninkolon neonvaloja ja värikkäitä ihmisiä ennen kuin seuraan vapisten Alvaa tiiliseinäkäytävälle. Alva ei tule lähemmäs, hän ei riko omaa tilaani. Arvostan sitä, sillä tunnen, kuinka alan jälleen irrota itsestäni. En kestäisi kosketusta tässä tilassa.
”Kaikki ok? Sori, jos tuossa tuli liikaa infoa tai se teki sut muuten vaan epämukavaks. Se shit josta mä sut noukin, oli traumaattista, enkä mä tiedä, millasta elämää sä olet ennen sitä elänyt. Saat nyt levätä ihan itseksesi, taidat tarvita sitä. Haluutsä jotain tiettyä ruokaa?”
”Tuota…”
”Tai haluutko ylipäätään ruokaa?”
”Kyllä, kiitos.”
Alva virnistää.
”Sun puheenparsi on tosi symppis. Mä haen sulle safkaa. Etitään eka rauhallinen huone. Esittelen sut kunnolla tälle rymysakille sit myöhemmin. Oon pahoillani, nää osaa olla aika kärkkäitä.”
Alva avaa järjestyksessä kolmannen oven oikealta ja nyökkää minua käymään peremmälle. Hämärässä huoneessa on vain yöpöytä, pölyinen lamppu ja sänky, jossa on pelkkä patja. Patjan päällä istuu risti-istunnossa valkeatukkainen nuori, jonka säikähtäneet suuret silmät katsovat minua kuin vihollista. Hän kyyristyy pieneen kasaan ja vie kätensä päänsä suojaksi ja pudistelee rajusti päätään. Peräännyn oitis. Hän ei päästä ääntäkään, mutta sanaton kauhu täyttää hänen koko olemuksensa.
”Hei, Cilla, kaikki on kunnossa”, Alva sanoo pehmeimmällä äänellä, jolla olen kuullut hänen puhuvan. ”Tää tässä on Ria. Se on ystävä. Se on sua kaksi vuotta vanhempi. Sori, me ei tiedetty sun olevan täällä. Ole rauhassa. Cilla, hei…”
Alva istuutuu sängylle eikä koske Cillaksi kutsumaansa lapseen, taputtaa vain sänkyä hänen vieressään.
”Kaikki on hyvin.”
Mitä pitempään katson, sitä nuoremmalta Cilla näyttää. Hänellä on resuinen neule ja polvisukat. Paljon pisamia lapsenpehmeillä kasvoillaan. Cilla tuijottaa suurin, hätääntynein silmin Alvaa ennen kuin kiepsahtaa tämän kaulaan. Alva kietoo kätensä lapsen ympärille ja silitää. Jokin sisälläni tuntuu kovalta ja kipeältä. En muista, milloin joku on viimeksi tehnyt noin minulle.
”Shh pieni, Alva on tässä… Joo. Ei mitään hätää.”
Cilla ei vieläkään sano mitään. Alva pysyttelee lapsessa kiinni niin kauan, kunnes tämä itse irrottautuu kosketuksesta. Cilla nyökkää. Alva pörröttää hänen päätään.
”Noni, ole rauhassa. Me mennään Rian kanssa muualle.”
Alva ohjaa minut takaisin käytävään ja sulkee oven perässään. Käytävän toisessa päässä on samanlainen askeettinen huone. Sen sängylle istuutuessamme Alva avaa suunsa jälleen.
”Mä löysin Cillan samalla tavalla kuin sut nyt. Oli mellakka ja vitunmoinen paniikki, ja se istui yksin kadunkulmassa ja puri sen neuleen hihaa. Se kammosi kosketusta kuin vimmattu. Oli melkoinen duuni saada se suojaan räjähdyksiltä.”
”Onko Cillalla perhettä?”
”Me vain.”
Nyökkään. Tässä maailmassa on paljon hänen kaltaisiaan lapsia.
”Cilla jäi kerran kiinni meidän osuessa vahingossa keskelle mellakkaa.” Alvan kasvoille leviää tumma varjo. ”Ne otti sen kiinni.”
”Ne?”
”Kuninkaan tyypit.”
Alva sulkee hetkeksi silmänsä. Tuijotan häntä herkeämättä, kun hän ei näe. Alvalla on neljä lävistystä kasvoissa. Huulissa, kulmassa ja kaksi nenässä. Hänen kasvonsa tulevat hyvin esiin neonkeltaisen siilin kanssa. Ajatukseni harhautuvat vain tuijottamaan häntä, ja vasta, kun hän jatkaa puhumista, muistan, missä olemme.
”Ne olevinaan kuulusteli sitä. Antoi sille jotain vitun mehua, en tiedä, jokin sellainen kirottu lähestyttävä ele se oli. Cilla oli niin pieni, ettei se tajunnut, että ei sellaisilta tyypeiltä saa ottaa mitään vastaan. Siinä sen juotavassa oli lasinsiruja.”
Alva sulkee jälleen silmänsä kuin kaiken sen ajatteleminen sattuisi fyysisesti.
”Siitä tuli mykkä. Ei ne halunneet Cillaa siksi, että ne olisivat ajatelleet lapsen osaavan kertoa niille mitään. Eihän me olla mikään kapinallisryhmä, me ollaan vaan porukka, joka pitää toisistaan huolta. Mut ei ne siellä sitä tiedä. Ne päätti napata lapsen ja tuhota siltä aistin osoittaakseen meille ylivaltaansa. Se oli suora varoitus.”
Vasta, kun Alva lopettaa puhumisen, huomaan, etten ole hengittänyt kunnolla hänen puhuessaan. Ajatus lasinsiruja sylkevästä Cillasta on sietämätön. Värähdän rajusti. Alva on hiljaa.
”Tervetuloa meidän elämään, Ria. Noita tuolla ei kiinnosta paskaakaan, onko kyseessä lapsi vai aikuinen, kunhan ne saa litistää meidät yksi kerrallaan kuin torakat. Ihan vain siksi, että me ollaan synnytty katurotiksi ja ne palatsiin.”
Alva ristii voimakkaat kätensä.
”Kaikkein irvokkainta on se uus kapinan keulakuva, se vitun Medea, kuninkaan sisko. Saatanan prinsessa. Tiedätkö sä, kestä mä puhun?”
Nyökkään. Sana kiiri minunkin korviini. Silloin ystäväni oli jo poissa.
”Voidaan puhua siitä joskus toiste. Mutta sano mun sanoneen, mä en katsele tollasta paskaa yhdeltäkään siniveriseltä. Kuinka se kehtaa tulla meidän keskuuteen ja esittää olevansa joku kapinan symboli, kun se ei ole elänyt vittu päivääkään tässä samassa ryönässä, jossa me rämmitään joka päivä?”
Alvan raivo saa ihoni kihelmöimään. Olen nähnyt paljon vihaa ja raivoa, mutta harvoin sellaista, joka kumpuaisi noin syvältä ytimestä. Se ei saa minua kavahtamaan, se herättää minussa hämmentävää kunnioitusta.
”Mä menen nyt kuitenkin etsimään sulle safkaa. Onko sulla erikoisruokavaliota tai allergioita?”
Pudistan päätäni.
”Kasvis vai liha mieluummin?”
”Kaikki käy. Kiitos.” Rykäisen kurkkuani. ”Tuota… Paljonko se maksaa? Minulla ei ole rahaa.”
Alvan kasvot vääntyvät irveen.
”Ei mitään. Mä vihaan rahaa.”
Alva nyökkää minulle ja sulkee oven perässään. Käperryn sykkyrälle kovaa patjaa vasten ja ajattelen pientä Cillaa, vain kaksi vuotta minua nuorempaa, joka istuu mykkänä huoneessa käytävän päässä. Olen nähnyt kuolleita ihmisiä, olen nähnyt kun äidit menettävät lapsensa ja lapset äitinsä. Silti jokin siinä, että minut on riuhtaistu ystävän viereltä tänne, missä lapsia mykistetään varoitukseksi aikuisille, tuntuu kovalta ja kylmältä sisälläni. Tuijotan eleetöntä, ajan nakertamaa betoniseinää ja ajattelen tapaa, jolla Alva halasi käpertynyttä Cillaa. Annan ajatuksen tuudittaa minut levottomaan, nykivään lepoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti