Luku 48: En kadu (Medea)
Hän tulee ennen kuin muurilta alkaa nousta savua. Hän tulee ennen kuin tuntemani maailma lähestyy loppuaan. Minä odotan lamaantuneena makuukammarissani ja tiedän, että kun hän tulee, minä olen valmis.
Olivialla on hymy kasvoillaan.
”Mä olen päättänyt”, hän kuiskaa. ”Oletko sä?”
Tuijotan huonetta, joka on aivan hiljaa. Kaikki nämä ohi juosseet muistot, tämä elämä, johon en enää kuulu.
”Olen.”
Odotus välillämme. Suljen hetkeksi silmäni ja ajattelen kaikkia ohi lipuneita hetkiä. Ajattelen veljeäni ja tämän ilmettä, kun aloitin hänen kidutuksensa. Sitten ajattelen ensimmäistä kertaa, kun Olivia suuteli minua.
Tällä paikalla ei ole minulle enää mitään annettavaa. Minussa velloo sama tyhjyys kuin aina tähänkin saakka. Nämä raskaat koristukset ja kaikki tämä, jolla olen itseni kuorruttanut, ei ole pitkään aikaan enää ollut minä.
”Minä tulen”, sanon avatessani silmäni. Olivia virnistää.
”Tiesin sen. Itse asiassa laiva on ollut valmiina jo eilisestä lähtien. Meidän pitää vaan astella siihen.”
”Mihin se menee?” kysyn ja hymähdän tytön itsevarmuudelle.
”Minne vain”, Olivia sanoo hellästi.
”Optimistista. Tämähän on kuin sadusta. Pakenemme merelle.”
”Me tuskin tullaan tänne enää koskaan takaisin.”
”Pystytkö antamaan sen itsellesi anteeksi? Sinun ystäväsi… Ja kaikki nuo ihmiset.”
”Jos musta jää tänne elämään jokin petturinarratiivi, so it be. Mä tiedän, että edes jotkut ymmärtävät tämän valinnan, ja se riittää. Mä rakastan sua ja mä tiedän, että kaikki nuo tuolla eivät ole yhtä innokkaita pitämään sua hengissä.”
”Tämä on sinulle sellainen… double kill.”
Olivia alkaa nauraa.
”Niin. Voisihan sen niin sanoa”, hän hymähtää. ”Saan samalla sut vittuun täältä että annan noille kaikille mahdollisuuden täyttää aukon miten niitä sattuu huvittamaan. Mietipä sitä.”
”Olen miettinyt. Sitä minä nimenomaan olen miettinyt.”
”Huolettaako se sua? Susta tehtiin kaikella sillä vaivalla johtaja…”
”Nämä kuusi vuotta ovat olleet pitkät.” Huokaan syvään. ”Olivia… Jutellaanko lisää siellä, minne ikinä menemmekin?”
”Oh, totta. Kello käy. He ovat varmasti jo tulossa. Kohta alkaa paukkua.”
Luon vielä viimeiset silmäykset huoneeseen, joka on aina ollut minun. Me joudumme pakenemaan parvekkeen ja meren kautta. En pelkää enää. Tiedän, että tämä on oikein. Kansa saa sen, mitä haluaa. Sama kansa, jonka olen halunnut liiskata yksi muurahainen kerrallaan. Sama kansa, jota vastaan olen vain muutama viikko sitten käskenyt iskeä varjoissa. Kaikki se hajoaa Olivian tummanruskeisiin silmiin.
Olen valmis. Annan Olivian ottaa minua kädestä ja viedä minut mukanaan.
*
Tämä kaikki on kuin sadusta. Sadusta, jossa tutusta taakse jäävästä rannasta kohoaa korkeat savupilvet ja kaukaa kaikuvat ensimmäiset huudot. Puristan käteni nyrkkiin ja vedän syvään henkeä. Minä jätän taakseni kaiken tutun.
Myös itseni.
Ennen kaikkea itseni.
Sitä Medeaa en tahdo mukaani. En mitään siitä. Tahdon säilyttää vain sen lempeän lepatuksen rinnassa, kun Olivia katsoo minuun ja vetää minut lähemmäs. Minä voin olla se tyttö, joksi tulin rakastuessani häneen valheellisen kapinan aikana. Nyt kansa saa oikean kapinansa.
”Uskotko, että tulemme koskaan palaamaan tänne?” kysyn enemmän tuulelta kuin Olivialta. Olivia nappaa sanoistani kiinni ja tulee halaamaan minua takaa päin tiukasti.
”Ei sitä voi vielä tietää. Mietitään sitä sitten. Juuri nyt me olemme tässä ja kaikki tulee olemaan paremmin näin. Annetaan pölyn laskeutua. Me pärjäämme hyvin jossain muualla kahdestaan.”
Olivia painaa suudelman niskaani.
”En voi uskoa, että digitalisaation aikana me pakenemme täältä laivalla”, Olivia nauraa.
”Oikein. Kuin sadussa.”
”Ainakin melkein.” Olivia on hetken hiljaa ja suukottelee päälakeani. ”Kadutko sä?”
”En.”
Yllätyn vastauksestani.
En kadu. Minne ikinä tämä valinta minut johdattaakin, olen valmis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti