“Pitäisikö mun kuitenkin laittaa se pitempi hame?” Hän pyörähtää kerran ympäri. Musta hame on lyhyt eikä ylety peittämään polvia. Näen, kuinka hän tarkkailee jokaista senttiä ja pelkää.
“Tuo näyttää ihanalta sulla”, vastaan hymyillen. Se saa hetkeksi hänen hymynsä jäämään, mutta varjo hiipii hänen piirteisiinsä. “Mikä hätänä? Mietitkö sä…”
Hänen suunsa piirtyy viivaksi.
“Jos mutsi tuleekin vastaan. Se ei ole koskaan nähnyt mua hameessa.”
Tartun häntä käsistä. Toiseen peukalonkynteeni olen maalannut sateenkaaren, toiseen pinkkiä, valkoista ja sinistä. Hän ei uskalla vielä liputtaa, vaikka menemmekin ulos ensimmäistä kertaa käsi kädessä. Minä liputan hänenkin puolestaan. Minä voisin huutaa koko maailmalle, että rakastan häntä.
“Ei sun tarvitse miettiä sun äitiä nyt. Mä olen tässä”, kuiskaan ja vedän hänet pitkään halaukseen. Hänen hartiansa vapisevat aavistuksen, mutta hän pitää silti tiukasti minusta kiinni. Hänen parfyyminsa hedelmäinen tuoksu leijaile eteisessä ja sekoittuu omaani. Hän on niin kaunis omana itsenään, kaikki hänessä tuntuu oikealta, kun näen hänet kimalletta huulissaan ja hame yllään. Pian kaikki näkisivät, kuka hän todella on.
“Oletko valmis?” kysyn ovella. Hän vetää syvään henkeä, katsoo itseään peilistä vielä kerran. Avaan oven ja tartun hänestä. Minä en päästäisi irti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti