Perhonen: luku 1

Luku 1 (Julius)

Erotan hänet ruuhkaisesen ruokalan takaloosista välittömästi. Vaaleat kiharat, pitsikaluksinen paita. Kädet täynnä koruja. Kaikin tavoin tyylitelty ulkomuoto. Veera, joka yrittää kaikessa hiljaisuudessa siirtää tavaroitani mahtuakseni viereeni sohvalle, huomaa tuijotukseni ja hymyilee.

”Älä luulekaan”, Veera hymähtää ja nyökkää katseeni suuntaan. ”Tämä on nyt mun oman elämäni Twilight-hetki, mutta mun on pakko sanoa, että älä edes haaveile.”

”Näytinkö haaveilevalta?” nauran. Katseeni viipyilee miehen vaaleissa kiharoissa vielä hetken ennen kuin palautan katseeni kasvispulliin lautasellani. ”Kunhan pohdin. Melkoisen erottuva tyyli.”

Veeran kasvoille syttyy sädehtivä hymy, joka hajoaa tutuksi kaoottiseksi räkätykseksi.

”Ai, sä katsoit vain Wilhelmiä? Vai sillä lailla. Olet käynyt kirjaimellisesti orientaatioviikon läpi, ja sä täällä koet jo jotain seksuaalista heräämistä.”

”Tsiisus, Veera, et sä voi olettaa tuollaisia asioita yhden katseen perusteella! Mä vain observoin asioita.”

”Kunhan kiusaan sua.”

Syömme hetken keskustellen aamun suomen kielen kurssista, kun kumarrun eteenpäin. Veera ymmärtää, että seuraavaksi tulisi jotakin arkaluontoisempaa ja kumartuu hihitellen lähemmäs.

”Tiesit sen kiharapään nimen.” Wilhelm. ”Tunnetko sen jostain?”

”Hah, arvasin, että sulla oli joku ajatus siitä!” Ilme Veeran kasvoilla on voitonriemuisempi kuin niinä baariöinä, kun hän voittaa minut kerta toisensa jälkeen korttipeleissä.

”Sen kaverit ovat tuolla vielä, ole hiljempaa. Olen utelias. Kerro lisää.”

Veeran ilme kertoo kaiken, tiesinpäs.

”Opit kyllä nopeasti tuntemaan sen, jos pyörit humanistipiireissä”, Veera kertoo. ”Se opiskelee kirjallisuutta ja psykaa kolmatta vuotta. Sillä on ilmeisesti aika kirjava ihmissuhdehistoria.”

Minulla on tapana kerätä ihmisiä kaikkialta, missä kuljen. Kiinnitän huomiota hedelmäkorvakoruihin, puromaisiin nauruihin ja sävy sävyyn valittuihin meikkeihin. Kaikissa ihmisissä on minulle jotain mielenkiintoista. He jäävät talteen mieleeni.

Veeralla on paljon kerrottavaa kaikista. Olen viikon aikana ollut täydellisen vaikuttunut siitä, kuinka voin nyökätä ketä tahansa kohti ja hän osaa heti kertoa minulle vähintään heidän pääaineensa, mutta useimmiten myös seurusteludatansa ja kotipaikkakuntansa. Veeralla on sellainen vaikutus ihmisiin; hänelle kerrotaan asioita ja hän ottaa kaiken hymyillen vastaan. Hänessä on harvinaista vilpittömyyttä, joka saa ihmiset jäämään.

”Oliko sulla se suomen kurssi tänään?” Veera kysyy.

Pudistan päätäni.

”Ei, mulla ei ole iltapäivällä mitään. Illalla taisi olla fuksiryhmän järjestämä baari-ilta, mutta en oikein tiedä, mikä fiilis mulla on siitä tänään.”

Veeran kulmat kurtistuvat.

”Etkö mene sinne, vaikka siellä olisivat kaikki uudet tyypit? Julius! Mitä mä sanoin sulle viimeviikolla siitä, että menet joka paikkaan, vaikka olisit kuinka väsynyt! Et sä muuten tutustu kehenkään!”

”Sä alat kuulostaa ihan Fridalta…”

”Sun sisko on oikeassa, siskot aina on.”

Pyörittelen silmiäni, mutta en onnistu peittämään huvittunutta hymyä, joka huulilleni kipuaa. Tiedän itsekin, että minun olisi viisainta vain puskea päin ja änkeä itseni jokaiseen mahdolliseen opiskelutapahtumaan ja illanistujaiseen. Olen nojannut liikaa Veeran raudanlujaan tietämykseen alamme opiskelijoista ja perinteistä ja luottanut, että se riittää.

”Älä nyt sano mitään, äläkä missään nimessä katso nyt sinne, mutta joku muukin taitaa tuijottaa sua ihan yhtä paljon kuin sä äsken”, Veera sanoo nojaten lähemmäs minua. Hänen kasvoillaan on samanlainen ilme kuin aina silloin, kun hän tietää huijanneensa korttipelissä. Teen työtä käskettyä ja katson juuri sinne, minne en saisi.

Wilhelmin silmät ovat mustat.

Se on ensimmäinen ajatukseni. Hän istuu niin kaukana minusta, että tummien silmien katse on petolinnunmusta. Pohjaton. Me katsomme toisiimme vain häviävän hetken, kunnes hän seurueineen nousee ylös ja siirtyy palauttamaan astioita, mutta ehdin yhden katseen ajan kuvitella kokonaisen syksyn verran asioita; kuiskauksia ja nauruja, iltoja kuppiloissa.

”Julius, haloo, älä nyt teidän häitä jo suunnittele”, Veera nauraa. ”Tyyppi on ollut yliopistossa viikon ja kokee jo nyt jotain upeaa gay awakeningia.”

”Mä olen biseksuaali”, hymähdän tuijottaen yhä pöytää, johon seuraava joukkio on jo asettunut.

”Kaveri hei, mä tiedän. Ehkä sulla ja mulla ei klikannut neljää kuukautta pitempään siksi, että sun perimmäinen ihmistyyppisi on tuollaiset kauniit miehet.”

Vilkaisen Veeraan. Hän on aina osannut puhua seurusteluhistoriastamme minua mutkattomammin. Hän ottaa sen puheeksi joukossa ja nauraa oikuilleni: sille, etten koskaan halunnut katsoa hänen kanssaan Titanicia tai sille, että nukuin lähes aina sukat jalassa. Kaikki Veerassa tuntuu minulle usein täysin samalta kuin lapsena. Olemme yhä samat tyttö ja poika, jotka kiipeilivät yhdessä puissa ja katsoivat aamunelosen lastenohjelmia.

En ehdi kommentoida puheenaihetta ennen kuin Veera on jo jatkanut seuraavaan. Hänen kertoessaan vivahteikkaasti realitysarjan uusimmista kuvioista minä huomaan yhä tuijottavani pöytää, jossa Wilhelm seurueineen hetki sitten istui. Ajattelen mustien silmien tiukkaa katsetta. Sen läpäisemättömyyttä.