Luku 10 (Julius)
Minä opin nopeasti, että Wilhelm on kaunein ihminen, jonka tiedän. Jokainen hänen tekemänsä asia säkenöi minulle. Hänen tapansa purskahtaa nauruun epäolennaisissa, kaikkein vähiten hauskoissa kohdissa sarjoja. Hänen punaisiksi lakatut pitkät kyntensä. Kaikki ne tunnit, joita hän käyttää hiustenlaittoon ja kasvojensa ehostamiseen, vaikka minä suutelen hänen huulipunansa aina pitkin poskia.
Sillä tavalla minä jään häneen asumaan. Vähitellen, huomaamatta. Me emme puhu seurustelusta, ihmissuhteemme jää nimeämättä. Se ei oikeastaan haittaa minua. Hän sallii minun olla vierellään ja meidän yhteiselostamme tulee saumatonta. Opimme toistemme rytmin, opimme puhumaan toisillemme, vaikka Wilhelm jättääkin minulta paljon pimentoon. Havaitsen nopeasti, että minä en ole se, joka saa esittää kysymykset. Wilhelm on kuin kissa – joskus hän ilmestyy syliini vaatimaan huomiota ja antaa minulle kaikkensa, joskus hän vetäytyy omiin oloihinsa eikä tahdo puhua mistään.
Menee joulu, menee uusivuosi. Opinnot ja Wilhelm kulkevat käsi kädessä, minä keskityn kumpaankin yhtä paljon ja saan alituisesti kuulla siitä niin Veeralta kuin siskoltanikin. Vanhemmille en ole kertonut mitään, enhän sentään seurustele. Tunnen itseni ujoksi uuden asian äärellä, suhteeni miehiin on vielä epävarma ja tarvitsen paljon omaa tilaa ymmärtääkseni, mitä todella on meneillään. Silti olen vääjäämättä rakastumassa Wilhelmiin niin syvästi ja niin nopeasti, että päässäni humisee.
Wilhelm ei pidä talvesta, vaikka vielä vähemmän hän pitää kesästä ja kaikkein vähiten syksystä. Opin nopeasti, että on oikeastaan kovin vähän asioita, joista Wilhelm todella pitää. Hän istuu leveällä ikkunalaudallaan ja tuijottaa lumisadetta kuin se yrittäisi kertoa hänelle jotakin.
”Mitä mietit?” keskeytän hänet. Hän katsoo minuun kuin olisi vielä unessa, vaikka olemme olleet hereillä monta tuntia. On hiljainen sunnuntai, tänään emme tee mitään.
Wilhelm kohauttaa harteitaan ja asettaa päänsä polviinsa. Hän näyttää pieneltä linnulta, joka kyhjöttää lämmittelemässä. Silitän hänen tukkaansa, upotan sormeni kiharoihin, mutta hän ei reagoi kosketukseen tänään juuri lainkaan.
”Laurilta tuli aiemmin viesti. Se kyseli, olisinko halunnut lähteä illalla vielä kävelylle”, pohjustan. Wilhelm ei sano mitään. ”Oliko sulla ajatusta tästä illasta?”
”Menisitkö sen jälkeen kotiin?”
”Huomenna on se tentti, eli varmaan joo. Mun pitäisi saada nukuttua.” Hänen kanssaan siitä ei tulisi mitään.
En osaa tulkita Wilhelmin ilmettä. Tummissa silmissä kytee usein jokin, josta en saa koskaan otetta. Hän voisi sanoa ei ja pyytää minua jäämään, mutta sen sijaan hän vain katsoo minuun pitkään ja odottaa, että osaan antaa hänelle oikeanlaisen vastauksen.
”Entä, jos menisin sinne lenkille ja tulisin takaisin tänne?”
Ei vastausta. Huokaan ja siirryn täyttämään tiskikonetta. Wilhelm ei tee elettäkään tullakseen auttamaan. Tällaisina hetkinä hänessä on jotakin lähes katatonista.
”Julius.”
Kallistan päätäni.
”Älä mene.” Käskyksi naamioitu pyyntö. Hänen äänessään on jotain niin haurasta, että tärisen. Menen hänen luokseen, tartun häntä käsistä. Ne ovat jääkylmät. Hän tuijotta minua kuin pieni lapsi.
”Et halua, että menen lenkille Laurin kanssa?”
Wilhelm painaa päänsä rintaani vasten ja kietoo kätensä ympärilleni. Hän vain pysyy siinä sanomatta mitään. Rapsutan hänen kiharoitaan. En koskaan tiedä, mikä häneen tulee näinä hetkinä. Minä kerron Laurille, että en pääse, ja vaikka kyse ei ole isosta asiasta, sydämeni hakkaa.
”Mä jään sun kanssa illaksi”, sanon Wilhelmille ja hän kohtaa viimein katseeni ja hymyilee. En saa ensimmäistäkään kiitosta, mutta hän hymyilee ja liikkuu jälleen, joten minä voin olla rauhassa. Wilhelm tulee laittamaan tiskikoneen päälle ja ryhtyy höpöttämään niitä näitä.
Jokin kalvaa sisälläni, mutta en tunnista, mikä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti