Perhonen: luku 5

Luku 5 (Julius)

En ole kuullut siskostani muutamaa kissakuvaa ja satunnaista arkista päivitystä lukuun ottamatta useampaan viikkoon. Illat ovat alkaneet viiletä, aamuaurinko piirtää puille punertavat reunat, vaikka ruskan aika ei ole vielä alkanut. Frida soittaa minulle seisoessani liikennevaloissa.

”Hellou.”

”Julius, moro! Sori, mun ei pitänyt soittaa ilmoittamatta, mutta mun piti nyt nopsaan vain ilmoittaa, että mä tulen sitten niihin Veeran bileisiin ensi viikonloppuna. Se kutsui mut. Onko sun sohvalla tilaa, vai joko olet löytänyt jonkun ihanan kirjastotytön sinne?”

”Lopeta! Mutta siis… Mitä? Ai niihin bileisiin, joihin tulee kaikkia eri vuosien opiskelijoita? No siis mikäs siinä.”

Frida nauraa puhelimeen. Ilmassa tuoksuu syksy, tajuan sen vasta nyt.

”Etkö halua, että sun kaksonen tulee nolaamaan sut sun uusien kaverien edessä?”

Tunnistan kujeilun Fridan äänessä, mutta pudistan silti päätäni kuin hän voisi nähdä sen. Siskoni ei koskaan olisi minulle rasite.

”Mun sohva on aina vapaana. Tule vain.”

Linja on pitkään hiljaa.

”Onko sulla just nyt kiire? Ehtisitkö vaihtaa pari sanaa?”

”No… Ei.”

”Great. Kerro mulle kaikki.”

Kolmen ja puolen tunnin puhelun jälkeen minun päässäni ei liiku enää mitään. Tuijotan asuntoni harmaata kattoa ja mietin, mihin ihmiset kiinnittyvät, kun kaikki elämät ovat vielä kesken. Välivuosia tuli kaksi, vanhan kotikyläni kaupan vakioasiakkaat tulevat uniini edelleen. Lukioaikaisten ystävien kanssa tulee yhä läheteltyä viikoittain viestejä ryhmään, mutta me kaikki tiedämme, että olemme välivaiheessa; emme vielä aikuisia, mutta emme enää koskaan niitä lapsia, jotka tekivät yhdessä hyppytunneilla matematiikan läksyjä.

En ole kahden välivuodenkaan jälkeen vielä lähelläkään aikuista, en koe oppineeni maailmasta mitään, vaikka olen nauranut humalaisena yössä, opiskellut kahvilan nurkassa yksin ja yhdessä ja suudellut ihmisiä, joita olen rakastanut.

Opiskeluelämä ei käynnisty kahdessa viikossa eikä varmasti vielä kuukaudessakaan. Tuijotan kattoa kaikessa hiljaisuudessa ja huomaan, että en tiedä, mitä opiskelultani haluan. En tiedä, haluanko edes ammattia; kirjallisuuden puolelta ei valmistu edes mihinkään niin tarkkaan, että jaksaisin murehtia sitä tässä vaiheessa. Pyöritän mielessäni ihmisten kasvoja, pienimpiäkin kohtaamisia käytävillä ja baareissa. Olen päättänyt tehdä tästä kaiken arvoista.

Kausivalot ja pienet sienilamput ovat synnyttäneet satumaisen tunnelman Veeran asuntoon, jossa on tuplasti minun asuntoni verran neliöitä. Lämminhenkinen sisustus runsaine yksityiskohtineen ja seinäryijyineen saa sen näyttämään ahtaammalta kuin omani. Ihmisiä on kerääntynyt nurkkiin, erotan siskoni lyhyen mustan tukan sohvankulmasta. Upotan käteni Fridan tukkaan saaden siskon säpsähtämään.

”Julius, voi vittu, melkein lensi juomat syliin!”

Minä vain nauran ja ojennan hänelle ananaslonkeroa.

”Ota uusi. Moro vaan.”

Fridan suu mutristuu.

”Sä tiedät, että mä vihaan tuota litkua. Pidä hyvänäsi.”

Lysähdän Fridan vierelle sohvalle. Hän huomauttaa, että vien ainakin kahden ihmisen verran tilaa valtaamalla sohvan selkämyksestä niin ison lohkon itselleni. Emme ehdi puhua mistään, kun opiskelukaverit parveilevat jo ympärillämme ja haluavat tietää lisää kaksosesta, jota olen kuulemma pitänyt hihassani. Unohdan aina, miten käsittämätön asia kaksosuus on suurelle osalle ihmisistä.

Porukkaa lainehtii sisään ja ulos, huomaan alitajuntaisesti etsiväni kiharapilveä ja punaisia huulia ihmisten joukosta. Veeran kasvoille ilmestyy tietäväinen hymy, kun hän huomaa levottomuuteni.

”Looking for someone?”

”En erityisemmin, kunhan ihmettelen.”

”Juliuksella on ollut villi syksyn aloitus”, Veera nauraa Fridaan päin. Siskoni katsoo Veeraa pitempään kuin minua.

”Ai tuollako? En usko.”

”Se huijaa sua, älä kuuntele sitä… Ihan normaali syksy on ollut”, sanon ja tiedän, että ääneni antaa minut ilmi. Katseeni harhailee yhä, mutta tunnistan vain oman vuosiluokkani opiskelijoita ja satunnaisia vanhempia. Tutun tuttuja. Keskittymiseni herpaantuu jälleen.

Kuumottavia kysymyksiä, tanssimista ryhmässä. Epämääräistä tutustumista ihmisten kanssa, joita ei vo vielä sanoa ystävikseen, mutta jotka ovat jo enemmän kuin hyvänpäiväntuttuja, joille nyökätään ruokalan jonossa. En tiedä, olenko se minä, joka lopulta laittaa ilmoille ehdotuksen lähteä baarikierrokselle. Joukko on kuitenkin ulkona nopeammin kuin ehdin juoda juomani loppuun.

Pakkanen ritisee ilmassa, alkoholista kuumottavia poskiani kipristelee. Veera roikkuu kaulassani hetken, hän on päässyt illassa siihen vaiheeseen, että kaikki aina katutolpista minun nauruuni hihityttää häntä.

Lähin baari on tukossa, porukkaa parveilee ulos ja sisään. Minun rintaani puristaa, kun tajuan, etten löydä etsimääni täältäkään. Minusta on tullut yksi niistä ihmisistä, joille naureskelin nuorempana. Tilaan kaksi mustikkashottia ja saan Fridalta tiukan katseen tummien kulmien alta.

”Varovasti noiden kanssa, sun viinapää ei ole aiemminkaan kestänyt.”

”Kuulostat ihan meidän äidiltä.”

”Meidän äiti ei tiedä sun viinapäästä yhtään mitään.” Frida virnistää ja tilaa itselleen saman satsin. ”Ei sillä, että sä mitenkään erikoisemmin vetäisit perseitä. Olet niin kuuliainen näissäkin asioissa…”

Olen aikeissa aloittaa perheavautumisen siskolleni, kun erotan kadulla tutun siluetin. Suuni saattaa loksahtaa teatraalisesti auki. Hänellä on pitkä valkoinen feikkiturkki ja punainen baskeri. Olen erottavinani hameen ja korkokengät. Olen juonut riittävän paljon noustakseni tiskiltä kohti ulko-ovea.

”Julius? Haloo? Mikä tuli?”

Olen erottavinani Veeran vastaavan Fridalle, mutta minä olen jo ulkona. Näen Wilhelmin turkkeineen kauempana tupakalla kahden minulle vieraan miehen kanssa. Hän puhaltelee savua kuin Hollywood-tähdet vanhoissa elokuvissa. Tällainen eleganssi ei tunnu mahtuvan tämän kokoiseen opiskelukaupunkiin.

”Mitä sä vielä odotat? Mene puhumaan sille.” En tiedä, kauanko Lauri on seissyt siinä. En muista nähneeni hänet kuin vilaukselta koko iltana. Niinkö vähän olen kiinnittänyt asioihin huomiota? Laurin katse on kirkas, tiedän, että hän ei juo koskaan liikaa.

”Häh?”

”Että mene nyt herraisä juttelemaan sille, kun haluat”, Lauri huokaa. ”Kukaan ei kestä enää katsella tuota sun haikailemistasi.”

Sen voi siis nähdä. Katseet, kaiken sen epämääräisen ja tahraisen, jota en osaa vielä asettaa paikalleen. Uskon, että suupieleni nykivät. En keksi sujuvaa vastausta, juna meni jo, seison takki auki syysyössä ja mietin, mitä unelmointi tarkoittaa.