Luku 17 (Wilhelm)
Minä luulin, että hän olisi poikkeus.
Minä toivoin.
Hän ei ollut. Kukaan ei koskaan ole. En tiedä, olenko typerä, kun elättelen toivoa lempeistä katseista ja yhdessä vietetyistä illoista. Kenties se olen sittenkin minä, joka olen pohjimmiltani naiivi hölmö. Julius lähtee luotani ripeästi. Emme sano koko aamupäivänä sanaakaan mistään oikeasta. Kysyn häneltä, ottaako hän leipää keiton kanssa. Sanoimme toisillemme heit hänen poistuessaan.
Minä tärisen eteisen lattialla hänen lähdettyään enkä pysty nousemaan. Näinä hetkinä toivoisin, että olisin oppinut itsetuhoiseksi nuorena. Miten paljon helpommalla pääsisin, jos olisin aina vain purkanut tämän kaiken omaan ihooni. Maistan sapen kieleni päällä. Kaikki on tänään täysin sietämätöntä. Jopa se hellyys, jolla Julius minua piteli meidän herätessämme. Etenkin se.
Selaan somea, mutta se ei saa ajatuksiani mihinkään suuntaan. Siskoni on postannut miehensä kanssa kuvia Kreetalta. Muistan asiasta puhuttaneen perheryhmässä. Perheryhmä, mikä sana, minua ryhtyy saman tien kuvottamaan aiempaakin enemmän. Sellainen ei tarkoita mitään. Meitä sitoo toisiimme vain sama veri, mutta se ei ole tae mistään. Postatut kuvat saavat minut tärisemään niin, että etsin ensimmäisen edes siedettävän miehen numeron ja laitan hänelle viestiä.
Mies on ovellani alle tunnissa. Sille on syynsä, miksi säilytän vain tietyt yhteystiedot. Tällaisille ihmisille on aina käyttöä. Hän ei kysy, miksi minulla ei ole meikkiä tai miksi vessassa haisee veri. Hän antaa minulle sen, mitä haluan ja poistuu saman tien.
Kunpa se auttaisi. Tänään mikään ei tule minun ja pimeyden välille, se parveilee ympärilläni eikä anna minulle tilaa hengittää. Haluan soittaa Juliukselle, mutta olen jo tehnyt meistä jotain, mitä meistä ei koskaan pitänyt tulla. Minun oli tarkoitus vain leikkiä hänen kanssaan hetki ja siinä se. Nyt olemme polviamme myöten pimeässä enkä minä tiedä, miten kulkea eteen päin.
Käteni painaa luuria ennen kuin sallin itseni ajatella asiaa pitempään. Linja on pitkään hiljaa.
”Onko kaikki hyvin?”
Nieleskelen. Vielä eilisen jälkeenkin hän ajattelee ensimmäisenä minua. Tämän täytyy olla maailman rangaistus minulle. Saan viereeni jonkun aidosti hyvän ja lempeän, sellaisen, jota en ymmärrä ja jollaiseksi en voi koskaan tulla.
Minä onnistun vain itkemään puhelimeen.
”Voi, kulta…” Hän on hetken hiljaa. Hän on alkanut kutsua minua lempeillä, herttaisilla nimillä usein vasta sen jälkeen, kun löin häntä. Se saa minut taittumaan kaksin kerroin lattialle. ”Haluatko, että mä tulen sinne?”
Ynisen hänelle vastauksen, josta hän tuskin saa selvää, mutta jonka hän tulkitsee silti myönteisenä.
”Olen siellä ihan kohta. Ei ole hätää.”
Juliuksen täytyy olla valmiiksi lähellä, sillä hän on ovellani alle kahdessakymmenessä minuutissa. Julius kahmaisee minut syliinsä jo ovella. Minun on vaikeaa pitää itseäni kasassa, en pysty näyttelemään tätä roolia hyvin. Se on alkanut rakoilla joka suunnasta. En tiedä, johtuuko se hänestä ja hänen lempeydestään. Hän tekee tämän minulle. Minä pelkään sitä niin, etten saa henkeä.
Julius nostaa minut syliinsä. Kiedon käteni hänen kaulalleen. Istuudumme sohvalle, hän pitää minusta tiukasti kiinni. Kysyn, mitä hän tekee puhelimellaan, ja hän vastaa tilaavansa meille ruokaa. Onnistun hymyilemään. Juliuksen käsi unohtuu silittelemään poskeani.
Uskallan vasta nyt katsoa hänen runnottuja kasvojaan. Ensi kerralla pitää iskeä vain sellaisiin paikkoihin, jotka eivät näy. Säpsähdän ajatusta. Hän huomaa sen heti. Minä katson hänen auennutta huultaan ja ajattelen, että hakkaisin hänen poikamaisen komeat kasvonsa vielä niin monta kertaa, että ne hajoaisivat lopullisesti. Minä tekisin sen, koska en osaa muutakaan. Kun kerran aloitan, en voi enää lopettaa, tiedän sen täysin varmaksi.
Silti sallin itseni jäädä hänen lämpöönsä. Kiedon sen ympärilleni kuin kuoren, joka suojaa minua maailmalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti