Perhonen: luku 6

Luku 6 (Julius)

Juhlista ja baarikierroksista toiseen huomaan jääväni tyhjän päälle. Minä odotan jotain tapahtuvaksi, jännite ritisee joka illassa, mutta minä en saa tartuttua mihinkään. Käyn iltaisin juoksemassa järveä ympäri, laitan kuulokkeet niin kovalle, että basson jyske on ainoa asia, johon pystyn keskittymään. Opiskelemme päivittäin yhdessä milloin kenenkin kanssa. Lukupiirikursseja, ryhmätöitä; minulta ei lopu tekeminen kesken, ja silti jokin tykyttää rinnassani ja vaatii huomiotani.

Veera onnistuu juonimaan meidät vanhempien opiskelijoiden lauantaipippaloihin. Kolmannen vuoden opiskelijana hänellä on liuta kontakteja, joista minulla ei ole vielä tietoakaan. Veera on ihminen, jolle kaikki hymyilevät, ja minusta se on oikein. Hän on aina kaatanut aurinkoa kaikkien niskaan.

Pirskeet järjestetään opiskelijakerrostalojen rykelmässä sijaitsevassa valtavassa kolmiossa, joka on niin korkealla, että sieltä näkee koko keskustan. Minulla ei ole aavistustakaan, kenen bileet ne ovat, olen kuullut nimet useasti ja unohtanut ne yhtä monta kertaa.

Musiikki on kovemmalla kuin ensimmäisen vuoden opiskelijoilla. Se nostaa hymyn suupielilleni. Tervehdimme kaikkia puikkelehtiessamme syvemmälle. Jyskeeseen on helppo unohtaa itsensä. Minä en koskaan juo enempää kuin sen, mitä kestän. Haluan pysyä tajuissani ja muistaa aamulla, millaisissa nurkissa olen yöni pyörinyt.

Katseeni ei etsi mitään, mutta kun se pysähtyy tuttuun kiharapilveen parvekkeella, kehoni reagoi ennen minua. Ponnahdan ylös sohvanreunalta. Minun ei tarvitse selittää Veeralle, minne olen menossa. Wilhelm seisoo korkeavyötäröisissä housuissa ja muhkeahihaisessa pitsikauluspaidassa nojaten parvekkeen kaiteeseen. Hän noteeraa minut hymyllä ja nyökkäyksellä. Ohuet sormet etsivät pienestä laukusta jotakin, jonka erotan tupakaksi.

”Onko sulla tulta?” hän kysyy.

Täällä ei tietenkään saa polttaa. Minulla on Ollin vanha sytkäri aina mukana tällaisia tapauksia varten. Virnistäen vedän sen taskustani. Minua hävettää, miten helposti jokainen ilme löytää kasvoilleni tällaisina hetkinä. Kadun viimeisintä juomaani, se saa eleeni lipsumaan.

”Sytytä mut”, Wilhelm sanoo ojentaen tupakkaa. Hänen kyntensä ovat samaa punaista kuin huulensakin, ja hänen sanojensa tumma sametti saa poskeni kuumottamaan, vaikka lupasin itselleni käyttäytyä normaalisti. Hänen äänensä on matalampi kuin kuvittelin, se valuu tummana syliini, ja minua värisyttää.

Onnistun sytyttämään Wilhelmin tupakan kerralla, vaikka olen varma, että käteni tärisevät. Wilhelm vetää syvään henkeä, ja minä huomaan eksyväni yksityiskohtiin hänen kasvoillaan. Terävään nenänpäähän. Poskille varisseeseen tummaan silmämeikkiin. Silmiin, jotka todella ovat niin tummat, että ne ovat jo miltei mustat.

”No, sä taidatkin jo tietää mun nimen”, hän sanoo hymyä tummassa äänessään. Nyökkään. Katseeni on antanut minut jo kymmenesti ilmi.

”Tiedänhän mä.”

”Sä olet Julius, eikö vain?”

Hätkähdän. Hänen on täytynyt odottaa juuri sitä. Hän hymyilee niin, että valkeat hampaat paljastuvat.

”Mistä sä…”

”Pikkulinnut lauloivat.”

”Melkoisia lintuja täällä päin.”

Wilhelm puhaltelee savukettaan kaikessa rauhassa. Välillä hän suo minulle viipyileviä katseita kulmiensa alta. Hänen luomensa ovat tumman meikin peitossa.

”Minkä ikäinen sä olet, Julius?”

”Kaksikymmentäyksi.” Hymähdän. ”Kaksi välivuotta.”

”Kaksikymmentäneljä. Yksi välivuosi.”

Wilhelmin ikää on mahdoton arvioida, vaikka hän kertoo sen. Hän ei näytä kaksikymppiseltä, mutta ei kolmekymppiseltäkään. Hänen piirteissään on ajatonta kovuutta. Tiukat leukaperät, korkeat, herkät poskipäät. Jokin hänen olemuksessaan ei istu kaksikymmentävuotiaalle ihmiselle.

”Sulla on intensiivinen katse, tiesitkö sitä?” Wilhelmin huulilla on pehmeä hymy. Minua miltei punastuttaa, mutta humala minussa antaa minulle rohkeutta astua lähemmäs.

”Niin, sen on varmaan… huomannut.” En tarkoita sitä niin vihjailevaksi kuin se minusta tulee, mutta Wilhelm on jo polviaan myöten vedessä, häntä ei tarvitse nykiä syvemmälle.

”Sä varmaan tiedät jo, mutta Lauralla ja Malvalla on toinenkin makkari täällä.”

Minulla ei ole aavistustakaan, keitä Laura ja Malva ovat, ja Wilhelm näkee sen. En osaa peittää typeriä virneitäni humalassa, hädin tuskin muutenkaan. Olen yllättynyt siitä, miten suora hän on. Jos hän on humalassa, sitä ei erota sulavilta eleiltä ja samettisilta sanoilta. Olen jälleen pikkupoika koulun keskipenkissä tuijottamassa eturivin tyttöjen vaaleita ponnareita ja lakattuja kynsiä. Katson kaukaa kaikkea sitä, jota en osaa vielä koskettaa.

”Ai… Öö. Joo.” Minun tekisi mieli lyödä itseäni. Wilhelm hymyilee ja kävelee ohitseni parvekkeen ohelle. Hänen kätensä sipaisee omaani ohimennen, minkä otan merkkinä, tarkoittaa hän sen sellaisena tai ei. Seuraan häntä virran mukana, hukumme tanssivien ihmisten keskelle, mutta pysyn hänen perässään, hänen kiharansa eivät hetkeksikään katoa minulta.

En kiinnitä huomiota huoneeseen. Oven sulkeutuessa painan Wilhelmin seinää vasten ja tunnen, kuinka hän huokaa minuun. Wilhem on pieni ja silti niin luja minua vasten. Olen erottavinani häivähdyksen yllättyneisyyttä, kun upotan käteni hänen täydellisiin kiharoihinsa ja painan huuleni hänen omilleen. Ovi ei ole lukossa, mutta minua ei haittaa, minä tulin hakemaan täältä vain yhtä.

Wilhelmin huulipuna maistuu kalliilta. Hän kietoo kätensä ympärilleni ja sulaa kosketukseeni. En tiedä, mitä olen tekemässä, kun hivutan käteni hänen lantiolleen ja painan sen lähemmäs omaani. Käteni liikkuvat ujosti, mutta silti saumattomasti hänen kapealla varrellaan. Into minussa voittaa orastavan häpeän, kun nostan Wilhelmin syliini sängylle. Hän tuntuu saavan lisää kierroksia siitä, miten kepeästi nostan hänet ilmaan ja annan hänen sulaa ylleni.

Wilhelm jää tärisevänä syliini. Vasta, kun kehoni alkaa toipua sen täyttäneestä valosta, ymmärrän, miten pieni Wilhelm on. Linnunluinen ja raihnaisempi kuin ikäisemme nuoret aikuiset. Huomaan tuijottavani häntä häpeilemättä.

”Sä olit niin innokas, että mun tekisi mieli pyytää sut mun luokse jatkoille”, Wilhelm nauraa. Hän silittää poskeani. ”Olet ihan huulipunassa. Onnea vain kunniakierrokseen, kun lähdetään pois täältä…”

”Hitto, en miettinyt tuota, kun…”

Wilhelm hymyilee niin, että hampaat näkyvät.

”Sulla riitti intoa. Ihanaa… pidin siitä”, hän sanoo.

Tunnen kuumotuksen poskillani.

”Mä en yleensä… tai siis. Tämä ei ollut nyt ollenkaan mun tapainen juttu.”

”Miehen kanssa oleminen vai tällainen irrallinen juttu?” Wilhelm tuntuu täysin itsevarmalta jokaisella sanallaan. Jos hän epäröi vähääkään, se ei huou hänestä lainkaan. Minä en pysty kohtaamaan häntä vastaavalla varmuudella, vaikka hänen ilmeensä kielii, ettei hän sellaista odotakaan.

”No, oikeastaan molemmat”, naurahdan. Olen aikeissa lisätä jotakin biseksuaalisuudestani, mutta Wilhelm on jälleen ihollani. Hän painaa ahnaan suudelman huulilleni. Suudelma syvenee, se lupaa lisää, mutta minä olen liian hereillä ja melu oven ulkopuolella kovenee jälleen. Wilhelm irrottautuu suudelmasta ja vilkaisee hymyillen ovelle.

”Hermostuttaako tämä ympäristö sua?”

”Hiukan joo.”

Wilhelm nousee saman tien.

”Selvä, jatketaan mun luona.”

Se käy häneltä niin helposti. Pukeminen, kaiken sen haltuunotto. Hänen ei tarvitse peitellä sotkeutunutta huulipunaansa, hän kävelee tiukka, tarkoin harkittu hymy huulillaan väkijoukon sekaan. Tunnen oloni näkyvämmäksi ja samalla näkymättömämmäksi kuin koskaan, kun kävelen hänen perässään keskelle tanssivien ihmisten jatkumoa.