Luku 2 (Wilhelm)
Kliimaksi on aivan lähellä, kun ovikello soi. Olen puristanut kynteni valkoiseen koristetyynyyn ja kallistanut pääni taakse. Poika, jonka sukunimeä en tiedä, perääntyy hätääntyneenä matolle. Hänen katseensa on vauhkon pienen eläimen. Mutristan suutani, keskeneräisen tyydytyksen rippeet tanssivat kehoni joka laidassa ja tekevät minut pelkästään vihaiseksi. Yhdellä ranteen liikkeellä kerron pojalle, että hänen pitäisi pukeutua. Pojan vaalea tukka on pörrössä ja kaulapanta niin tiukalla, että kaula punottaa sen ympäriltä. Silti se ei ole riittävän tiukalla.
Vedän vetoketjun kiinni ja kävelen ovelle.
”Hei? Minne sä yhtäkkiä…”
Avaan oven ja hymyilen miehelle, jota en muista kutsuneeni. Oven takana minua odottavat hymyilevät, parrakkaat kasvot ja siistitty tumma kuontalo. Mies on ajatuksissani vain M, sillä en koskaan kutsu häntä hänen etunimellään emmekä me kohtaa toisiamme muuten kuin ruumiin tasolla. Hän ei tarvitse nimeä.
”Sulla näyttäisi olevan jo vieraita”, M sanoo, eikä hymy kuole hänen kasvoiltaan, ”tulinko huonoon aikaan?”
”Et, hän oli juuri lähdössä.”
Punasteleva poika, joka on alkanut jo suututtaa minua, kerää itsensä nurkistani sanomatta mitään. Hän yrittää kohdata katsettani, mutta minä en suo hänelle enää merkkiäkään siitä, että tämä hetki olisi merkinnyt minulle mitään.
”Wilhelm, senkin huora”, M nauraa minulle ja tarttuu minua vyötäisistä heti pojan lähdettyä. ”Näyttipä tuo säälittävältä, älä roikota tuollaisia parikymppisiä lieassa. Särjet niiden sydämet.”
”Sunko sitten en?”
”Et, koska mä en elättele mitään omia kuvitelmiani tästä jutusta.”
M suutelee minua kylpyhuoneen ovea vasten. Keskeneräinen tyydytys kutittelee ruumiini laidoilla, en jaksa enää odottaa. Haluan hänen ottavan minut tässä, välittömästi, eikä hänelle ole ongelma ymmärtää, mitä tahdon.
Makaan sohvalla pelkässä aamutakissa ja katson vastapäisen kerrostalon valoja. Yö on levittäytynyt kaupungin ylle ja minun on kylmä. Keittiöön on jäänyt valo, mutta en jaksa nousta sammuttamaan sitä, vaikka koko muu asunto on pimeänä. Käyn läpi Instagram-viestieni listaa ja etsin ketä tahansa, jonka seuraa sietäisin vielä tähän aikaan yöstä. Pimeys on levittäytynyt kaikkialle, en erota itseäni sen reunoilta. Kun se alkaa tukehduttaa, minä lamaannun enkä tiedä, minne mennä. Selaan kontaktejani, mutta heissä kaikissa on jotain vikaa. Tämä on liian clingy. Tuo haluaa aina jäädä yöksi. Tällä on pahanhajuinen hengitys.
Ei ole olemassakaan ihmisiä, joita minä en vihaisi. En tarvitse pehmeitä ystäviä, en nyt, kun hengitän yötä sisääni enkä tiedä miten päin olla. Jos he tarvitsevat minua, suon sen heille, he saavat katsoa minua kaukaa ja hymyillä muovista hymyään, mutta he eivät koskaan saa nähdä tätä. Tätä minä en näytä kenellekään.
Painan pään polviini ja yritän laskea, montako orgasmia vielä tarvittaisiin, että tuntisin edes jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti