Kiittämätön

Odile

Kiittämätön lapsi. Mikä siihen on tullut, kun se ei enää soittele edes viikonloppuisin? Vaikka me aina kannustimme sen harrastuksia ja maksoimme sen matkat. Voisi sitä edes kerran kuussa soittaa.

Minä en syö kädestäsi, en silloin enkä nyt. Edes yksi puhelu, mutta mitä sinä sillä tekisit? Sinä et haluaisi kuulla niitä asioita, joita sinulle kertoisin. Jos puhuisin Henrin kissasta ja viikonloppuna pitämästämme elokuvaillasta, sinä vastaisit  mm-hhm ja kertoisit viikostasi töissä. Puhuisit ihmisistä, joista en ole koskaan kuullutkaan, mutta joista minun tulisi olla äärettömän kiinnostunut vain siksi, että ne liittyvät sinuun.

Sinä rakastit minua näennäisesti, koska minä osasin tanssia kauniisti. Et ymmärtänyt, kun suljin huoneeni oven, et ymmärtänyt, kun istuin ruokapöydässä enkä voinut syödä samaa ruokaa kuin muut. Sinä katsoit kaikkea minussa ja yritit löytää sille nimeä, mutta kun niin ei käynyt, sinä sivuutit minut ja jatkoit mielikuvasi kiillottamista. Siitähän sinä pidit. Lapsesta, joka mahtui idylliisi, kun oikein yritit.

Et koskaan kysynyt mistään, mitä et olisi voinut ymmärtää. Halusit pitää sellaiset asiat kaukana luomastasi mielikuvasta, ja sopihan se. Minä en halunnut antaa etkä sinä ottaa; me pysyimme kaukana toisistamme ja sinä sait jatkaa idylliäsi.

Ehkä minä olen kiittämätön. Ehkä en osannut ottaa rakkauttasi sellaisena kuin sen halusit antaa. Tai sitten minä tiedän, kuka olen enkä halua antaa siitä palastakaan sinulle. En ennen kuin olet itse valmis ymmärtämään, että kiillottamasi kuvan takana on jotain muutakin.