Äidin uusi mies muuttaa kanssamme asumaan kesänä ennen minun viimeistä vuottani yläasteella. Harri on äidin ikäluokkaa, nelissäkymmenissä ja taiteilija. Sen jopa minä näen hänestä. Boheemi ja tyylikäs, juuri sen tyylinen mies, jonka äiti sai istumaan seuraansa hifistelevään pikkubaariin, jossa soitetaan musiikkia, jota vain siellä käyvät kuuntelevat.
Minä en aluksi juuri osaa suhtautua Harrin tuloon. Kolmio tuntui ahtaalta jo minulle ja äidille. Harri ei ole ihminen, joka veisi paljon tilaa omalla persoonallaan, mutta yhtäkkiä kaikki, mitä rekisteröin, ovat hänen villapaitansa ja lierihattunsa ja kylpyhuoneen lattialle jätetyt sukkapinonsa. Äiti on juuri niin innoissaan kuten aina, kun on löytänyt uuden egoaan pönkittävän komistuksen käsikynkkäänsä. Harri on taiteilija ainakin äidin silmissä - mies tekee kokeilevia maalauksia. On niissä ideaakin, kaunista värinkäyttöä ja tyyliteltyjä asetelmia, en vain itse ymmärrä sellaisesta mitään. Mies vaikuttaa lempeältä ja huomaavaiselta, mutta hän on silti vieras kodissani.
Kesä on kuuma, mutta Harri ja äiti jaksavat olla tiukasti kiinni toisissaan. Halailevat ja suutelevat sellaiseen tahtiin, etten siedä olla samassa huoneessa. Harri tahtoo meidän menevän ”koko perheen voimin” jäätelölle, ja vaikka suhtaudun ilmaukseen varauksella. Harri on liittänyt itsensä osaksi perhettämme, vaikka minulla on vielä isä. Hyvä isä, joka haluaa edelleen katsoa lauantaisin James Bondeja ja juoda kokista ja käydä kerran kesässä Särkänniemessä.
Harri maksaa meille kaikille pehmikset.
”Otitko sä Nina sekoitusta?”
”Joo.”
”Suklaa on parasta”, Harri hymähtää.
”Ainoa oikea pehmis on vanilja”, äitini nauraa.
”Niinpä tietysti.”
Äiti ja Harri katsovat toisiaan niin imelästi, että edes jäätelö purkissani ei enää tunnu yhtä makealta. Tekisi mieleni yökätä, mutta en kehtaa pahoittaa äidin mieltä. Hän pitää tästä miehestä, eikä Harri ole periaatteessa tehnyt mitään väärää. Hän on kunnioitettava aikuinen mies, ja ymmärrän sen karisman päälle, jonka äitini hänestä tavoittaa.
”Harrilla on yleisesti ottaen paras maku kaikessa, mutta herkkujen suhteen olis vielä kehittymisen varaa”, äiti nauraa.
”Sinä tässä olet vanilja vähän kaikessa.”
”Noh! Harri!” Äiti vie käden suulleen.
Miehen kommentti saa minut tyrskähtämään tahtomattanikin. Harri varmasti luulee, etten koskaan ajattele äitiäni intiimissä kanssakäymisessä hänen kanssaan, sillä hänen poskensa lehahtavat heti punaiseksi. Äitini tietää paremmin. Mielessäni vilisevät kaikki ne miehet, joita hän on roudannut kotiin yön pikkutunneilla. Useat eri silmät, jotka olen kohdannut aamiaispöydässä. Äiti ei ole ajatellut, haluaako hänen esiteini-ikäinen tyttärensä nähdä kaikki ne sankarit, jotka saivat hymyn hänen kasvoilleen. Äiti on vain toiminut.
”No Nina, milläs ajatuksella sä Nina lähdet vikaan vuoteesi peruskoulussa?”
”En oikein millään.”
”Mitenkäs nyt sillä tavalla?”
”En mä tiiä.”
”Meidän Nina on aina yhtä tunnollinen koulussa”, äiti sanoo tekopirteää hymyä äänessään. ”Kerros nyt Harrille.”
”Ei mulla ole mitään kerrottavaa siitä. Käyn koulua, that’s it.”
”No kun Harri sulta varta vasten kysyi.”
”Koulu on ihan kivaa. Helppoa.”
”Haetko sä sitten lukioon tänne vai suunnittelitko jossain muualla käyväsi?”
”Ihan täällä vaan.”
”Nina haluaisi kauppatieteitä opiskelemaan sitten lukion jälkeen”, äiti julistaa.
Harrin kasvoille leviää häkellys. Sitten mies hymyilee leveästi ja taputtaa minua harteille niin yllättäen, että miltei pudotan jäätelöni.
”Ihanaa, että sulla on jo tuollainenkin suunniteltuna. Mä en koskaan suunnitellut mitään, ja tässä sitä ollaan sutimassa pensseleillä ympäriinsä”, Harri nauraa.
”Olethan sä kulta myös floristi", äiti huikkaa väliin.
”No toki, muun muassa. Mutta taidetta mä tekisin kaikki päiväni, jos voisin. Voisinpa kannustaa kaikkia nuoriakin siihen. Elämään miten haluavat. Elä sä Nina opiskeluista huolimatta miten sä haluat.”
Olen aikeissa kysyä, miten se on mahdollista, mutta äiti ohjaa keskustelun toiselle raiteelle. Aikuisten keskustelu pulppuaa ja pirskahtelee, annan sanojen lipua ohitse. Jäätelöä sulaa niin, että sitä valuu ranteelleni. En pyyhi sitä heti pois.
*
Isän rappukäytävässä on tuttu aavistuksen ummehtunut haju. Vanhan kerrostalon jo hivenen eltaantunut tuoksu. Isä on avaamassa ovea Kalle jaloissaan haukkuen. Mäyräkoira hyppii jalkojani vasten. Miltei kaadun, kun isä kaappaa minut halaukseen samalla, kun Kalle touhottaa jaloissani.
”Mitä iskän kulta tietää!”
”No hyvää, kiitti! Moi! Ja moi sullekin, Kalle, joo, tajuan, että oot täällä…”
Kumarrun ennen ulkovaatteiden riisumista rapsuttamaan Kallea, joka kellistelee lattialla paljastaen vatsansa. Isää naurattaa.
”Tänne on varmaan aina kiva tulla, kun kaikki perheen miehet vaan rivissä kaipaavat sua.”
Nauran. Vieno pizzantuoksu leijuu kauempaa.
”Ootsä iskä tehnyt pizzaa?”
”Saatoin tilata sitä ennen kuin sä tulit.”
”Oot paras!”
Siirrän tavarani tuttuun tapan isän makuuhuoneeseen, hän itse majoittuu vierailujeni aikaan aina sohvalle. Nauramme aina, että siitä on joka tapauksessa lyhyempi matka vessaan ja jääkaapille.
Ilta kuluu nopeasti pizzan äärellä, ulkona hämärtää jo. Kesäyö on utuinen jopa keskellä kaupunkia. Isältä kestää monta tuntia päästä aiheeseen, joka selkeästi polttelee hänen kielellään jo valmiina.
”No tuota, mites teillä siellä… tai siis. Niin. Miten kotona menee? Se Arjan uusi mies ja kaikki, mitenkä te ootte eloon sopeutuneet?”
Isäni tahtoisi tietää kaiken, tiedän sen. Hän ei pidä Harrista. Hän on kertonut alusta asti melko reippain sanankääntein, millaisena hän näkee taiteelliset miehet, joilla on letkeä elämäntyyli ja ylikasvanut tukka.
Vedän syvään henkeä. Erolapsen paikka on kahden tien välissä. Ei edes risteyksessä, sillä ne tiet eivät kohtaa, tuskin ovat koskaan kohdanneetkaan.
”On se ihan jees.”
Isä on pitkään hiljaa. Näen kevyestä rypystä silmien välissä, että saarna alkaisi taas.
”Nuo Arjan statusmiehet eivät koskaan kestä”, putoaa huulilta jo ennen kuin ehdin valmistautua. ”Se on ehkä eka mies, joka muuttaa sen kanssa asumaan, mutta ei vika. Tuollaiset tietää aina. Se haluaa hetken pröystäillä sen vapaalla hifistelyelämäntyylillä ja käydä ilmajoogassa ja leipoa raakakakkuja, mutta ei Arjalla kestä kauaa kyllästyä sellaiseen.”
En sano mitään. Ei ole mitään, mitä voin sanoa asettumatta seisomaan vain jommalle kummalle teistä.
”Mun veikkaus on, että tuo on ohi ennen kuin sä pääset peruskoulusta.”
Kun pysyttelen yhä hiljaa, isä hymyilee surumielisesti. Hän saa kiinni ilmeestäni ja pudistelee päätään.
”Sori. Kerro rakas mitä sulla on ollut tänä kesänä. Mulla on hei kans meille kokista!”
Keskustelu syttyy uudelleen. En enää tuijota ulos ikkunasta utuisena alkavaan kesäyöhön ja toivo, että maailmassa olisi valmiita vastauksia.
*
Kesän loppuessa Harri ostaa minulle uuden polkupyörän. Ostos on iso enkä koskaan pyytänyt sitä.
”Täytyyhän sulla nyt uusi olla, meet niin pitkän matkan muuten jalan. Ja se vanha taisi olla jo niin mäsä.”
”Katso nyt Nina, miten hieno se on! Noin monta vaihdetta!” äiti sanoo. Hänen katseensa ei ole pyörän lumoissa, siitä heijastuu kaikki se uutuudenviehätys, jota äiti tuntee tätä miestä kohtaan. Nyökkäilen kiitollisena. Olen kiitollinen. Pelko lamaannuttaa minut aloilleen, olen nöyrä, minä osaan kyllä. Olen kiitollinen, vaikken ymmärrä, miksei tämä näytelmä jo lopu.
Syksy juoksee kovaa vauhtia eteen päin, tulee joululoma ja joulun tuskainen odotus. Pyörä toimii ennen pakkasia, mutta jokainen polkaisu tuntuu syyllisyydeltä. En minä ole siinä asemassa, että voisin ottaa vastaan lahjoja vieraalta mieheltä, joka asuu kanssani samassa asunnossa. En vain ole.
Lapsena joulu pelotti, koska isä ja äiti saattoivat riidellä tuntikausia oikeista mausteista ja siitä, että isä oli ostanut vääränlaisen kinkun. Rosolli puuttui, serkkujen lahjat oli vielä hankkimatta. Etukäteen harjoiteltu, kiitollinen hymy, vaikka paketista paljastuisi mitä. Eivät aikuiset koskaan tajunneet sitä, ettei materia ollut se, jolla oli merkitystä.
Ennen joulua tunnelma kotona on hilpeähkö. Äiti on pahimman luokan jouluttaja ja hän on saanut aavistuksen vastahakoisen Harrin intoiluunsa mukaan. Miehellä on jopa tummanvihreä joulukuusipaita ja poroläpsyttimet jalassa. Hänen täytyy rakastaa äitiäni tosi paljon, tai ainakin kuvitella rakastavansa. En ole nähnyt todellista äitiäni kuukausiin. En sen jälkeen, kun Harri muutti meille. Se nainen, joka häärää liian korkea nuotti puheessaan joulutavaroita, ei ole sama nainen, joka passitti minut huoneeseeni lapsena voidakseen riidellä isän kanssa rauhassa.
Viikkoa ennen joulua saan isältäni viestin.
Ei kai se äitis gigolo luule, että sä joulun siellä lusit?
Tunnekuohu valtaa minut täysin yllättäen. Pamautan huoneeni oven kiinni. Kyyneleet seuraavat. Isä ei ole koko vuonna esittänyt toivetta siitä, että olisin joulun tänäkin vuonna hänen kanssaan. Ja nyt tämä. Kyyneleet tuntuvat pelkästään kuumilta ja kirpeiltä.
Hädin tuskin huomaan, että huoneeni ovi käy ennen kuin Harri seisoo jo edessäni. Hätkähdän ja pyyhin vaistonomaisesti silmiäni, en tahdo tämän miehen todistavan tätä. Enkä äidin enkä isän, en kenenkään; nämä tunteet ovat vain minun omiani.
”Ninni, onko kaikki hyvin?”
Äidin ikivanha lempinimi. Se tuntuu irvokkaalta Harrin suusta, mutta juuri nyt se saa minut käpertymään kippuraan ja itkemään entistä kovemmin.
”Saanko tulla siihen sun viereen?”
Nyökkään itkuni lomasta ja täydeksi yllätyksekseni käperryn miehen kylkeen kiinni. Harri osaa heti ottaa minut syleilyynsä ja silittää päätäni.
”Sssh, Ninni pieni… Oo siinä vaan. Itke vain. Itku on hyvä.”
Kerrankin joku sanoo, että saa itkeä. Ei ainaista mantraa siitä, että olet vahva tyttö, kyllä sinä jaksat, ei hätää, älä itke. Harri vain pitelee ja silittää. Hän ei kysy mitään, hän tietää, että sanon itse, jos tahdon. Hänen minulle suomansa tila tuntuu hetkessä niin turvalliselta, että kiedon molemmat käteni miehen ympärille. Olen itkenyt jonkun sylissä viimeksi lapsena. Isä otti aina syliin. Tiedän, että hän ottaisi yhä, mutta se ei ole sama asia, sillä isä ei ymmärtäisi, miksi itken. Isä ei osaisi enää tarjota sitä täyttä hiljaisuutta ja rauhaa, jossa saa vain olla hajalla toista vasten.
”Kiitti”, kuiskaan mönkiessäni kauemmas miehestä. ”Kiitti tosi paljon. Ja… anteeksi.”
”Mistä?”
”Kun oon sulle aina niin tökerö.”
Harrin kasvoille leviää hellä ilme. Tämä on ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun katson miestä kunnolla. Terävähkö nenä, kapeat leukaperät. Kasvava parransänki. Miehessä on kenties sittenkin jotakin lempeän isällistä, vaikka sen myöntäminen maistuu sapelta suussani.
”Se on ihan normaalia. Onhan tämä vaikea tilanne. En mä oleta, että sä hyväksyt vieraan miehen sun kotona ihan noin vain. Saa hämmentyä, saa olla ihmeissään ja vastustaakin. Ei mun läsnäolon täällä tarvitse tuntua susta hyvältä. Oon kiitollinen siitä, että sä olet ollut tosi vastaanottavainen siitä huolimatta.”
”Oonko?”
”Oot todellakin. Oot ottanut mut isäpuoleksi tosi hienosti ja kiitän siitä.”
”Mä kun aattelin, että oon ollut ihan kauhea. En ollut tarpeeks kiitollinen siitä pyörästäkään.”
”Se oli iso lahja ja yllätys. Ei mitään hätää. Mulle on ollut ilo saada sun kaltainen tyrärpuoli.”
Harrin yhtäkkinen avoimuus ja hellyys saa minut niin pieneksi, että minun tekisi mieli käpertyä hänen syliinsä uudelleen. Miehen katse kutsuu yhä, mutta en enää uskalla, hetken lämpö on käytetty ja minua pelottaa tarrautua siihen uudelleen.
”Iskä haluais mut sinne jouluksi”, kuiskaan heiveröisellä äänellä. Vihaan sitä, miten heikolta se kuulostaa.
”Haluaisitko sä mennä sinne?”
Olen hetken hiljaa.
”No, emmätiiä, olin siellä viime vuonna. Ja sä olet nyt täällä. Äiti on ollut niin innoissaan. En mä enää halua muuttaa suunnitelmia.”
”Ymmärtääkö isäsi sen?”
Olen pitkään hiljaa.
”Arja on puhunut siitä, että Mika ei tunnu ottavan hänen uutta suhdettaan kovin hyvin. Ymmärrän sen kyllä. Olen koettanut tehdä parhaani.” Harri haroo punertavaa tukkaansa ja huokaa syvään. Hän kohtaa silmäni suurella kunnioituksella. ”Muistathan, Ninni, että sun ei tarvitse olla meidän aikuisten viestinviejä tai kannatella meidän tunteita? Me ollaan niistä itse vastuussa.”
En pysty vastaamaan mitään. Sanat jäävät kaikumaan sisälleni.
”Harri…”
”Niin?”
”Kiitos”, kuiskaan ja annan pieneksi hetkeksi itseni nojata miehen olkaan. Se on lämmin ja antaa minun jäädä.
*
Joulu tulee ja menee, talvi kerää tavaransa nurkistamme. Kevät tuo mukanaan koulukiireet ja lopulta hetken, jota kohti kaikki kurottelevat – peruskoulun päättymisen. Keskiarvoni on yli yhdeksän, äiti haluaa pitää suuret juhlat. Minua todistukseni tiirailu aavistuksen hävettää. En tahdo siitä tehtävän numeroa, ei se tee minusta parempaa ihmistä.
Silti juhlissa eniten hermostuttaa isä ja Harri samassa tilassa. Isä on minulle rakkain koskaan, mutta tiedän, että hänen periaatteellinen vihansa Harria kohtaan ei ole laimennut. Harrista minä sen sijaan pidän. Kerran jonkun sylissä itkettyään on mahdotonta kääntyä enää pois. Harri on äidilleni hyvä, aidosti hyvä. Moni mies saa äitini hetkeksi tuntemaan olonsa maailman rakastetuimmaksi naiseksi, mutta se kaikki jää pinnalle, ei tavoita hänen ydintään. Mutta Harri on läsnäoleva ja älykäs, sen nääkee hänen tavastaan olla äitini lähellä. Mies alkaa ansaita kunnioitustani. Hän ei ole perheenrikkoja, joka mielettömästi tunkeutuu keskuuteemme. Hän on aidosti kiinnostunut äidistäni, myös silloin, kun äitini naamio putoaa.
Miehet tietävät toistensa läsnäolosta juhlissani. He ovat kumpikin omalla tavallaan boheemisti pukeutuneita ja se huvittaa minua. He kättelevät toisiaan niin jäykästi, että minua ottaa vatsanpohjasta.
”Moro moro”, isäni tervehtii tuttuun tapaansa. ”Viimein pääsee näkemään isäntää ihan kunnolla.”
”Moikka, Mika. Pitkästä aikaa.”
”Mitenkäs teillä on täällä valmistelut sujuneet?”
”Tosi hyvin, Nina itse on tehnyt aika paljon. Koitin kyllä kieltää sitä riehumasta, mutta ei tainnut ihan onnistua.”
”Sellainen toi mun likka on, aina tekemässä osuutensa ja enemmänkin kuin pitäis.”
”Nina on tosi tunnollinen tyttö.”
Olen aistivinani jännitteen ilmassa, joten astelen miesten väliin ja riennän halaamaan isääni tiukasti.
”No mitäs se kympin tyttö tietää!”
”Iskä, älä viiti!”
”Pitäähän sitä nyt kehua.”
”Joo joo, mutta ei se ole kaikkein tärkeintä!”
”Oot sä kaikki kehus ansainnut! Äläs nyt karkaa siitä, iskän tyttö.”
Isä pörröttää päätäni ja saa minut nauramaan. Huomaan aidon hymyn Harrin kasvoilla hänen katsellessaan meitä.
”On toi mun likka vaan taitava, englannissakin kymppi. En minä vaan onnistuisi tuossa”, isäni päättää jatkaa. Keskustelu menee suuntaan, joka saa ihoni kihelmöimään. ”Oon kyllä lapsestani niin tavattoman ylpeä.”
”Me kaikki ollaan. Ja onhan Nina niin ihana tyttö muutenkin, olisi ilman kymppiriviäkin.”
Vilkaisen Harriin hymyillen. Mies on alusta asti tehnyt minulle selväksi, ettei elämässä tarvitse olla mitään ollakseen arvokas. Sellaisia sanoja perheeni ei ole minulle kuuluttanut. Isän ilmeestä näkee, että hän kokee Harrin sanat suorana haasteena. Päätän mennä väliin.
”Mennäänkö peremmälle? Äiti varmaan kaipaa keittiössä apua, meetkö Harri sä katsomaan sitä?”
”Tottakai. Palataan vielä, Mika. Mukavaa, kun tulit.”
Harrin mentyä isäni katse on jäätä.
”Vai että ’mukavaa’. Oman lapseni juhlat. Sepäs vasta ennenkuulumatonta olisi, jos en olisi tullut…”
”Älä viitsi, iskä.”
”Onko tuo susta oikeasti kiva?”
Olen hetken hiljaa.
”No siinäs nähtiin", isä sanoo, kun en vastaa heti.
”On Harri mukava. Ei siinä mitään.”
”Mutta?”
En vain kestä nähdä sinun tappelevan siitä, saatko olla isäni. Ei Harri ole minun isäni tai tulossa sellaiseksi. Harri on Harri. Ei hänen tarvitse olla minulle isänkorvike, minulla on oikea isä. Se ei silti tarkoita, että minun tulisi automaattisesti vihata häntä. Olen vasta oppinut ymmärtämään sen kuluneen talven aikana, ja häpeä korventaa sisuksiani armottomasti.
”Sä oot iskän tyttö”, isä lausuu kuin viimeiseksi tuomiokseen ja taputtaa minua olalle ennen kuin kaikkoaa ihmisten pariin. Jään tuijottamaan hetkeksi eteeni. Onnentoivotukset kulkevat lävitseni. Vain Harri pysähtyy katsomaan minua kahdesti. Hän ei sano mitään, katsoo vain, ja minä tiedän, että hän näkee kaiken.
*
Tulee lukio. Uusi elämä, uusi rytmi. Uusia ihmisiä. Lukion toisella vuodella se alkaa. Paukkuvat ovet ja huuto. Syvälle painetut muistot, lapsuuden iltapäivät. Kuulokkeet korville, tietokone auki. Huudot eivät kaikuneet niihin maailmoihin, joihin sallin itseni upota.
Ja nyt. Harrin pehmeä ääni kohonneena puolustamaan kantajaansa. Äidin tuttu nuotti, se sama, jonka ajattelemista olen vältellyt vuosia. Kavereilta ja isältä on tullut viestejä. En halua puhua tästä kenellekään.
En halua, että he eroavat.
En halua, että juuri, kun olen asettanut uomani tähän uuteen, orastavaan arkeen, se viedään minulta hetkessä. Leffaillat äidin ja Harrin kanssa, Harrin hauskat joululahjat ja hänen ja äidin romanttiset pizzakokkailut. Kaikki ne asiat, joihin olen jo tottunut ja tehnyt kotini.
Äiti huutaa. Syyttää Harria narsistiseksi ja manipuloivaksi. Harri ei koskaan lähde äidin syyttelyyn mukaan, mutta hänen puolustuksensa jää äidin huudon alle. Käperryn pienemmäksi sängylleni. En tahdo ajatella tätä tänään. Matikankirja jää auki työpöydälle, sammutan kattolampun ja laitan kausivalot päälle. Niiden valossa saan olla juuri niin pieni, kun olen.
Hyvin pian huudon loputtua kuulen ulko-ovelta ääniä. Joku poistuu ulos pakkaseen. Sen jälkeen huoneeni oveen koputetaan.
”Joo?”
Sisään tulee Harri. Miehen silmissä kiiltää. En muista hänen koskaan itkeneen nähteni. En muista isänkään itkeneen. Minun elämäni miehet eivät itke, ja nyt Harri tulee kyynelsilmin huoneeseeni.
”Saanko tulla?”
”Joo.”
Yritän näyttää siltä, etten juuri valmistautunut itse itkemään. Harri istuutuu tuttuun tapaan sängylleni pienen etäisyyden päähän minusta.
”Äitisi ja minä eroamme.”
Ulkona on pakkasta. Ikkunat ovat huurussa. Kukaan ei sano mitään, maailma on aivan hiljaa.
”Mä oon pahoillani, Ninni.”
Käännän katseeni miehestä, nielen kyyneliä. Minun ei pitänyt välittää näin paljon.
”Okei.”
”Me ei voida sille enää mitään. Ollaan yritetty kaikkemme. Oon tosi pahoillani, Ninni. Mä en haluaisi tän menevän näin.”
”Näänkö mä sua enää ikinä?”
Harri ei sano mitään. Ei tätä miestä sido minuun mikään muu kuin rakkaus äitiini, ja sen rakkauden voima on jo hiipunut, se on loppuun kulutettu. Näen Harrin katseesta kaiken. Mitään kysymättä hivuttaudun miehen kainaloon ja rutistan lujaa. Painan pääni hänen kaulalleen ja hän ottaa heti minusta kiinni.
”Ninni kulta, ei ole mitään hätää.” Pitkiä silityksiä selässäni. ”Sä oot mulle aina tosi rakas.”
”En halua, että sä lähdet.”
”Kulta, kun semmoisille asioille ei aina mahda mitään.”
Kyllä minä sen tiedän. Raskaat päätökset, jotka on vietävä loppuun. Ja silti: pieni lapsi minussa, joka ei haluaisi ymmärtää, ei jaksaisi miettiä melkein aikuisen aivoilla. Se osa minusta käpertyy pieneksi Harria vasten ja antaa miehen pidellä.
Minä tiedän, että vaikka Harri sanoisi mitä, me emme näkisi enää. Vanhempien entisiin puolisoihin kuuluu katkaista välit täysin, ei 17-vuotiaalla tytöllä ole mitään yhteistä aikuisen miehen kanssa enää silloin, kun vale-isyyden harso riisutaan.
Kun Harri poistuu huoneestani, hänen kasvoillaan viipyilee pahoitteleva ilme. Katse, joka suodaan lapselle, joka jätetään taa. En syytä häntä mistään. Silti oven sulkeuduttua mietin, mitä kuka tahansa meistä olisi voinut tehdä, jotta hän jäisi.
Kun ovi sulkeutuu, se sulkeutuu viimeisen kerran.
*
8 vuotta myöhemmin
Kadulla on ruuhkaa. Mies kukkapuskan kanssa törmää minuun sellaista vauhtia, että kukat lentävät pitkin katua kuin romanttisessa elokuvassa. Kumarrun oitis poimimaan ne kiinnittämättä huomiota siihen, mitä kukkia ne ovat. Ojennan ne paniikissa miehelle, hänen vauhtinsa oli nopeampi kuin minun; hänen täytyy olla meistä se, jolla on kiire.
Ojennan pudonneita kukkia miehelle, ja vasta silloin kohtaan hänen katseensa. Tutut kirkkaat silmät kasvoilla, joita aivoni eivät ole rekisteröineet moneen vuoteen. Ajatukset hakevat paikkaansa, mieleni hahmottaa tutut kasvot, mutta vuodet ovat muuttaneet niitä. Kuva mielessäni päivittyy hitaasti tuijottaessani miestä edessäni.
Yhä vahvat ja kauniit kasvot, nyt vain enemmän uurteita ja iän mukanaan tuoma väsymys. Mies näyttää siltä kuin vuodet olisivat vetäneet hänet hetkeksi kasaan. Ryhti on yhä moitteeton, mutta jokin olemuksessa soi hiljaisemmalla nuotilla. Hiuksissa on aavistus harmaata, paita kiristää huomattavasti vyötäröltä. Tunnen poskieni punehtuvan, kun katson, kuinka vuodet ovat häntä koskettaneet.
”Harri?”
”Nina? Ootko se sä? Oikeasti?”
”Se olet tosiaan sä.”
”Herranjumala… Sä olit semmonen pieni tyttö sängynpäädyssä, apua. Jestas, mitä vuodet ovat sulle tehneet, en kuvitellut ikinä enää näkeväni sua!”
Alan nauraa. Harri vie käden suulleen.
”Ai apua, tuo kuulosti siltä, että oisit jotenkin rappiolla, anteeksi. Sä näytät kukoistavalta. Minkä ikäinen sä jo olet?”
”Kaksikymmentäviisi.”
”Kaksikymmentäviisi! Ja silloin sä olit vasta tyttö… Huh, miten siitä on aikaa." Harri hymyilee. "Ajasta puheen ollen, onko sulla aikaa? Olisipa mahtavaa jutella vuosien jälkeen. Siis jos haluat.”
Vilkaisen aktiivirannekettani.
”Kävisikö viideltä? Lounasta jossakin?”
"Tänään?"
"Niin."
Harrin kasvoilla lepää hetken hämmennys. Sitten hän puhkeaa hymyilemään.
”Voit myös tulla mun luokse, asun keskustassa. Siis jos se ei ole liian outoa.”
”Ei tietenkään! Anna vaan osoite, niin tulen. Anteeksi noista kukista.”
Harri pudistaa päätään.
”Floristihommia.”
”Edelleen? Ihanaa!”
”Mihinkäs sitä hyvästä vaihtaisi”, Harri hymähtää. ”Ihana nähdä sua. Olen ajatellut sua paljon. Jäit aina vaivaamaan mua.”
Olen liian häkeltynyt vastaamaan.
”Haluan kuulla kaiken”, hän jatkaa.
”Samoin.”
Hetken mielijohteesta menen lähemmäs ja kiedon käteni miehen ympärille. Halaan tiukkaan kuten silloin, kun olin vielä pieni ja saatoin käpertyä miehen syliin. Vartalon uusi pehmeys tuntuu turvalliselta, huomaan halaavani liian tiukkaan, aivan kuin olisin vielä lapsi.
”Anteeksi.”
”Ei mitään. Olipa ihana sattuma nähdä taas”, Harri sanoo hymyillen. ”En malta odottaa iltaa.”
”Niinpä. Hitto, miten on ollut ikävä. Nähdään illalla!”
Vilkutan miehelle ja katson, kuinka hän kaikkoaa ihmisten sekaan. Tunne, joka on uinunut rinnassani kaikki nämä vuodet, ei suostu kertomaan nimeään.
Harrin asunto on helppo löytää. Alue on minulle entuudestaan tuttu, enkä voi olla kuin miettimättä, kuinka en ole koskaan törmännyt mieheen näiden vuosien aikana. Kaiken aikaa hän on asunut tutussa kerrostalossa B-rapussa. Kolmas kerros, asunto vasemmalta. Kun Harri saapuu avaamaan, asunnosta lehahtaa lempeä mausteisen kanan tuoksu.
”Tervetuloa, tuu vaan peremmälle”, Harri toivottaa. Minä halaan miestä heti ovensuussa. Sama tuttu ominaistuoksu on säilynyt hänessä, siihen uppoaminen herättää yhä orastavan tunteen turvasta. Harri taputtaa hellästi selkääni, mutta ele on etäisempi kuin silloin, kun olin lapsi.
Asunnossa on sellaista boheemia kotoisuutta, jota äiti ei olisi aikanaan koskaan hyväksynyt miehen muutettua meille. Oranssi jalkalamppu ja sulkakoristeita, tyylikäs antiikkinen tummanruskea sohva. Huonekasveja, joista yhden takana lymyilee värikäs karvainen kissa. Hymyilen tahtomattanikin.
”Sulla on kissa”, töksäytän.
”Afrodite”, Harri sanoo hymyillen. ”Tai ihan vaan Tita. Rakkain asia maailmassa. Tita, tuutko sanomaan Ninalle moi?”
Kissa pälyilee meitä epäilevästi huonekasvin takaa. Nauran.
”En ymmärrä kissojen sielunmaisemaa, mutta otaksun, että Tita haluaa nyt olla itsekseen.”
”Mulla ei paljoa vieraita käy, varsinkaan naisia, niin eihän se käsitä yhtään, mitä nyt tapahtuu.”
En tiedä, miten reagoida sanoihin. Ei naisia. Harri ei siis löytänyt äidin jälkeen uutta naista, tai jos löysi, hän ei ole enää kuvioissa. Tuijotan miehen uupunutta olemusta hänen kävellessään keittiöön. Olemuksessa on jotain hellyyttävän huolittelematonta. On kuin Harri olisi tietoisesti päättänyt olla välittämättä iän tuomista merkeistä. Se pukee häntä.
”En tiedä, syötkö sä lihaa, mutta mulla olisi kanapataa uunissa. Siinä on myös aurajuustoa.”
”Kiitos kovasti, syön toki. En osannut yhtään odottaa, että tekisit ruokaa. Kiitos.”
”Pitäähän mun nyt, ei sitä tyttöpuoltaan ihan kauhean useasti tule tavattua.”
”Auts.”
”Sanos muuta. Susta on tullut ihan oikein aikuinen. En pysty käsittämään. Olen miettinyt sua niin monesti, mutta kuten tiedät, suhde äitiisi…” Harri pudistaa päätään. ”En kehdannut enää pitää yhteyttä, vaikka lupasin.”
”Ymmärrän. Oishan se ollut outoa siihen aikaan. Tai ei outoa, mutta… En tiedä. Ihmiset ei yleensä tee niin. Se on harmi. Mulla oli ihan kamala ikävä sua.”
Harri näyttää häkeltyneeltä sanojeni edessä. Hän asettaa kuuman padan uunista keskelle keittiön pöytää ja hymyilee minulle surumielisesti.
”Mä aina toivoin, että elämä järjestäisi sut hyvään paikkaan ja sulla säilyisi hyvät välit sun äitiin. Se, että mulla ei säilynyt, ei ollut sun vika.”
”Oon ollut itselleni armollinen. Äiti on äiti. Kyllä me molemmat tiedetään…”
”Arja on hyvä nainen, en mä sitä moiti. Toivottavasti se on nyt onnellisempi kuin mun kanssa. Mä en pysynyt sen perässä, ei se sen vika ollut.”
Huokaan syvään.
”Äiti on sitä tyyppiä, ettei se itsekään pysy itsensä perässä.”
”Niin se taitaa olla.”
Hetken hiljaisuus. Harri ottaa ison lusikan, jolla annostella ruokaa ja ojentaa sen minulle.
”Mutta hei, puhutaan susta. Sä taisit päästä opiskelemaan.”
”Kauppikseen, joo.”
”Oon susta niin tavattoman ylpeä. Susta oli siihen aina.”
”Valmistuin viime keväänä.”
”Onneksi olkoon.”
Kerron Harrille opiskeluvuosista ja työstäni. Harri kuuntelee kiinnostuneena, mutta hänen katseensa ei ole kuin isällä, joka on ylpeä tyttärestään. Mieleeni muistuvat juhlat, joissa isäni ja Harri kohtasivat. Sen jälkeen he tuskin enää näkivät toisiaan.
”Mutta hei, vaikka mä oon ollut vähän tällanen uraohjus, oon silti muistanut rentoutua ja pitää huolta itsestäni. Sä opetit mut siihen tosi hyvin.”
”Opetinko tosissaan?”
”Kyllä vaan. Mä aina ihailin sun rentoa elämäntyyliä.”
”Vaikka monelle oonn ’vaan’ taitelija tai ’vaan’ floristi.”
”Mutsihan rakasti just tota sussa.”
Harri haroo niskasta harmaantunutta pitkää tukkaansa.
”Yhteiskunta on hieman eri mieltä aika ajoin.”
”Well, fuck that, sun elämäntyyli kiehtoo mua.”
”Vaikka sun oma on melko erilainen?”
”Sitä suuremmalla syyllä.”
”Susta on Nina tullut tosi arvostettava aikuinen nainen. Oon niin iloinen siitä, mihin elämä sut vei.”
Harrin ruoka on hyvää, olen ottanut sitä jo toisen lautasellisen. Tuijotan miestä, tämän samoja, silti erilaisia piirteitä. Hienoinen pehmeys on löytänyt tiensä kasvoihinkin, vaikka tutut piirteet ovat säilyneet koskemattomina. Vain hymyssä lepää surumielisyys, joka ei ennen ollut siinä.
”Sä olit mulle aina tosi turvallinen”, kuiskaan. ”Mä oon ehkä syntynyt kultalusikka suussa siinä mielessä, että meillä ei ollut taloudellisia vaikeuksia ja elämä oli pääosin aika tasaista. Mutta kyllähän se eroperhehomma rassasi ihan huolella.”
”Näin sen susta aina. En halunnut korvata sulle isää, en ollut mielestäni siinä asemassa. Halusin silti osoittaa sulle, että sun tunteilla on väliä. Ei aikuiset saa vaan kävellä lasten tunteiden yli.”
”Olit aina niin hyvä mulle. Arvostan sitä. Kuule, Harri…”
”Niin?”
”En haluaisi päästää sua taas lipumaan osaksi ihmismassaa nyt, kun ollaan taas tavattu. Voinko mä tulla uudestaan käymään?”
Ilme Harrin kasvoilla on häkeltynyt.
”Haluaisitko sä oikeasti? Mä kuvittelin, että…”
”Tottakai. Olisi ihan mahtavaa tutustua suhun uudelleen nyt aikuisena. Nyt, kun tässä ei ole mitään isä-tytär-odotusta.”
”Mikä ihmeen ihmissuhde tällainen sitten on?”
”Ystävyyssuhde?” minä yritän. ”Jokin määrittelemätön. Ei kaikilla suhteilla ole nimeä. En ehkä enää ole sun tytärpuoli, mutta mä halusin aina pitää sut mun elämässä ja nyt mulle tarjoitui mahdollisuus.”
”Jos oikeasti tahdot. En halua, että velvollisuudentunnosta, tai siis… Olenhan jo aika vanha mies ja…”
”Harri rakas! Vanha muka. Sähän olet parhaassa iässä, oletko muka vielä viittäkymmentä?”
”Ensi vuonna.”
”Niin! Ihan nuori vielä.”
Harri pudistelee huokaillen päätään. Ilta jatkuu pitkälle, korkkaamme jopa shampanjan yhdessä. Harrin seura tuntuu juuri niin mutkattomalta, kuin muistelinkin. Vielä aiempaakin mutkattomammalta, sillä esteenä ei ole enää teinitytön ällötys siitä, että mies suutelee äitiäni parvekkeella. Voin viimein kohdata hänet omana itsenään, ilman odotuksia.
Kello on 00.45, kun olen aikeissa lähteä kotiin. Tita on mennyt omiin oloihinsa eikä saavu sanomaan hyvästejä. Nauraen kiepsahdan Harrin kaulalle, halaan häntä pitkään. Tuttu tuoksu täyttää minut ääriäni myöten, halaan miestä jälleen pitempään kuin kuvittelin. Harrin ilme on jälleen vaikea, huomaan hänen ajattelevan entistä positiotaan minun isäpuolenani.
”Kiitos, kun sain tulla. Mulla on ollut ihana ilta.”
”Voin tulla saattamaan sut, jos tahdot. On jo aika myöhä.”
”Kiitos, kyllä mä pärjään. Asutaan pelottavan lähellä toisiamme.”
”Hyvä vaan, jos tulee jotain. Voit aina soittaa mulle. Vaikka onhan sulla varmasti oikeakin isä…”
Hymähdän.
”Sä oot eri asia.”
”Anteeksi. Tietysti.”
”Ei, kun hyvällä vaan. Sun ei tarvitse olla mulle isä. Sä oot sä.”
Enää mies ei tee minulle aamupalaa ja katso, että pääsen kouluun. Nyt hän voi istua pöytään kanssani, siemailla lasillista ja jutella kaikesta siitä, mitä vuodet ovat väliimme kuroneet. Hymyilyttää. Halaan miestä vielä kerran.
”Nähdään, Harri. Hyvää yötä. Ja hyvää yötä Titalle, kun se joskus tulee tuolta!”
”Laita viestiä, kun olet kotona. Numero on se sama.”
Kotiin päästyäni huomaan jo saaneeni Harrin numerosta viestin. Kuvassa kissa istuu miehen vierellä sohvalla ja kyhnyttää tyytyväisenä Harrin kylkeä vasten.
1.04 Tita tuli heti, kun lähdit. Voi näitä kissoja! Kiitos ihanasta illasta. Oli mukava tavata.
Sydämeni tykyttää lujaa, eikä se johdu pelkästä alkoholista. Hymyilyttää. Sormeni näppäilevät viestin ja lisäävät sen perään ehdotuksen. Nähdäänkö viikonloppuna? Suljen silmäni ennen kuin avaan Harrin vastauksen. Kuvittelen miehen, joka piteli minua sylissään, kun itken. Ja sitten miehen, jolla oli jo harmaata hiuksissaan. Saan väristyksiä.
Nähdään vaan. <3
Me näemme kerran. Toisen kerran. Kolmannen. Niin monta kertaa, että katoan laskuista. Tulee talvi, vuosi vaihtuu, Harri pysyy yhä vain tiiviimpänä osana elämääni. En anna miehen irrottautua, vaikka hänen menneisyytensä isäpuolenani saa hänet hermostumaan uudesta ystävyydestämme. Samalla näen miehestä, miten hyvää yhteinen aikamme hänelle tekee. Ajan myötä hän rentoutuu silmin nähden. Me jaamme kuvia arjestamme, vietämme iltoja yhdessä. Olemme toisillemme se osa omaa sosiaalista piiriä, jota ei voi selittää. Ei isä ja tytär, mutta ei selkeästi mitään muutakaan.
Olen isälläni kylässä ja makaan sohvalla vanhuuspäiviään viettävä Kalle sylissäni, kun puhelimeni ilmoittaa viesteistä keittiössä.
”Iskä! Viitsitkö tuoda sen?”
Isäni nappaa luurin keittiöstä ja lähtee tuomaan sitä minulle olohuoneen sohvalle. Vasta, kun hän on minun kohdallani, hänen ilmeensä muuttuu.
”’Harri’?”
Pongahdan ylös niin, että Kalle raukka hyppää lattialle. Nappaan puhelimen isän kädestä.
”Mitä mitä, onko mun likalla joku mies?”
”Iskä hei, toi on mun puhelin!”
”Sori nyt, satuin näkemään, kun pyysit sitä tuomaan! Kenenkäs Harrin kanssa sä siellä oikein viestittelet? Hehheh, Harri, onpas pitkä aika tuon nimen lausumisesta… Millainenkos jätkä tämä Harri nyt sitten on?”
”Iskä rakas, mä en ole enää viisitoista.”
”Mulle sä olet aina mun pieni likka. Kerros nyt isälles. Ei vaan, ei oo pakko.”
Katse viestittää, että todellakin on.
”Siis, tää on nimenomaan se Harri.”
Järkytys isän kasvoilla on käsinkosketeltava.
”Siis. Tai siis. Ollaan tekemisissä.”
”Mistä lähtien?”
”Melkein koko vuoden.”
”Mitä!”
”Joo.”
”Onko tämä siis… onko se…”
Näen, kuinka isäni yrittää löytää sopivia sanoja, mutta järkytys sulkee suun.
”Ei tämä ole mitään sellaista”, soperran. En tiedä, miksi sanat kieltäytyvät juuri nyt tottelemasta. Poskiani kuumottaa.
”Siis miksi sä sitten olet sen kanssa tekemisissä? Sekö sut etsi käsiinsä?”
”Me törmättiin kadulla. Halusin nähdä sitä, ja sitten näimme uudestaan, ja…”
”Ja tuoko ei sitten ole seurustelua?”
”E-ei me olla… Siis. Iskä. Älä.”
”Tietääkö Arja?”
”No ei!”
”Se ei varmaan tykkäisi tuosta.”
”Joo ei todellakaan. Äiti ei halua kuulla mitään Harrista. Mutta on mun asiani, jos haluan pitää siihen yhteyttä.”
”Tuo on vähän outoa.”
”Ei musta. Mä asuin sen kanssa kolme vuotta.”
”Ajatteleeko se susta tyttärenään?”
”Ei se koskaan ajatellut.”
”Eli se on jonkin muun perässä.”
”Ei tietenkään ole!”
Isä havaitsee huomattavan kiihtymykseni, istuu nojatuoliin ja vaihtaa kanavaa. Kalle sylissäni mönkii, höristelee korviaan kiivastuneelle puheelleni. Rapsutan koiraa niskasta, se tasoittaa sykettäni hetkessä.
”No mitäs sille sitten kuuluu nykyään? Mitä se tekee?”
”Sitä samaa kuin ennekin. Floristin hommia ja taidetta.”
”Ei silläkään kunnianhimoa ole.”
”En nyt noin sanoisi.”
”Mitä te ootte sen kanssa oikein puuhailleet, kun noin riittää asiaa? Perjantai-iltana viestiä…”
”Kahvittelua, leipomista ja ruoanlaittoa… Ollaan käyty teatterissa ja monesti elokuvissa ja sitten ihan vaan kävelyillä. Harri tuli joskus jopa saliseuraksi, vaikkei se itse salilla käykään. Kaikenlaista arkista pientä.”
Minulta kestää hetki rekisteröidä, miten isäni on jäätynyt tuijottamaan minua räpäyttämättä silmiään lainkaan.
”No? Mikä tuli?”
”Eikö tuo muka ole seurustelua?”
”E-ei, eihän me… siis. Tiedäthän. Niin. Ollaan vaan yhdessä, kun se on mukavaa, voisinhan mä tehdä tuollaisia asioita sunkin kanssa.”
”Miksi sitten teet niitä sen miehen kanssa?”
”Koska se on mukava, ja mulla oli sitä ikävä! Iskä rakas, et sä voi melkein kymmenen vuoden jälkeenkin yhä olla sitä mieltä, että se oli paska vaan, koska se deittaili äitiä. Ei Harri ole mulle mikään isänkorvike, en tarvitse sellaista. Se on ihana ihminen ja tykkään nähdä sitä ja olla sen kanssa.”
Tajuan sanoneeni liian lujasti, sillä isän katse siirtyy televisioon eikä palaa enää minuun.
”Sori. En mä… Siis ymmärräthän sä, että mä rakastan sua tosi paljon? Ja äitiä. Teitä molempia. Ei tää ole nyt mikään sellainen juttu.”
”Joo.”
”Iskä hei. Me ollaan aikuisia ihmisiä molemmat.”
”Kato totakin ukkoa tuossa, kylläpä se on vanhentunut”, isä kommentoi miestä televisiossa. Yhteys pätkii, en saa isästä enää kiinni. Otan mukavamman asennon, silitän Kallea ja toivon, etten yhä joutuisi olemaan se lapsi, joka saa kannatella vanhempiensa tunteet läpi kaikesta.
Ajan kuluessa alan huomata, että minä vietän suurimman ajan vapaa-ajastani Harrin kanssa. Olemme yhdessä miltei joka ilta. Tiedän, että ihmissuhteeni ovat jääneet vähäisiksi, sillä olen keskittynyt opintoihin ja uraani, mutta Harrin kanssa olemisessa on muutakin. Se, miten koko olemukseni tuntuu keveältä miehen seurassa. Miten mikään hänessä ei tunnu vieraalta.
Minun syntymäpäiväni on tammikuussa ja osuu viikonlopulle. Harri yllättää minut viemällä minut ulos syömään. Päivällistämme pitkään, juomme viinipullon, Harri tarjoaa kaiken. Miehen silmistä hehkuu lämpö. Juon aavistuksen liikaa, sillä minulla on niin hyvä olla, ja jo kotimatkalla painaudun kiinni Harrin kylkeen. Mies nauraa, kertoo juttujaan. Meidän ilomme värittää yön.
Kotona, kun istumme sohvalle, alkoholi saa tajuntani keinumaan. Huomaan tuijottavani Harria kiinteästi. Miten ikä onkaan häntä parantanut. Lapsena sellaiseen ei tietenkään kiinnitä mitään huomiota. Ikä on tehnyt hänen piirteistään rosoisemmat. Haluaisin kietoa sormeni hänen harmaantuvien niskasuortuviensa ympärille, painaa suudelman hänen sänkiselle poskelleen. Silittää sormellani pehmennyttä vatsaa. Hän on niin kaunis. Luoja, miten tahtoisin nyt suudella häntä.
Ajatukseni eivät kulje. Alkoholi puurouttaa ne, huomaan nauravani.
”Nina? Mitä nyt? Mikä tuli?”
Menen lähemmäs, asetan käteni hänen reidelleen.
”Sun pitäisi suudella mua jo.”
”Nina?”
Harri kavahtaa aavistuksen taaemmas sohvalla. Pelko täyttää hänen silmänsä.
”Nina, olet humalassa.”
”Ja sä olet vitun kuuma”, sammallan. ”Mikset sä jo ota mua? Oon oottanu niin kauan…”
Hiprakkainen muminani päästää ulos jotakin, jota olen hädin tuskin edes tajunnut ajatella kuukausien kuluessa. Haarojani kuumottaa, kaikki minussa on valmis tälle miehelle. Ajattelen, mitä isäni sanoi seurustelusta ja tunnen hienoista huvitusta. Tätä en ole itselleni myöntänyt. Poltetta syvällä sisälläni, kun katson Harria.
Ja muutakin. Polte on pientä verrattuna siihen sisäiseen rauhaan, jota hänen katseensa minussa synnyttää. Minä olen kotonani tässä miehessä. Sydämeni on valinnut hänet jo ajat sitten, tiedän sen nyt, kun olen hänen rinnallaan.
”Haluan sut”, kuiskaan ja menen lähemmäs. ”Hitto, en kestä enää, haluan sut niin vitun kovaa.”
Harri hätkähtää, hän on tuskin koskaan kuullut minun kiroilevan.
”Nina… Nina rakas…”
Istuudun hänen syliinsä, tartun molemmilla käsillä häntä kasvoista.
”Sä olet upea ja mä haluan sua nyt.”
”Nina kulta, mä olen sun… sun…”
”Niin. Sä olet mun.”
Jokin sanoissani saa Harrin tarttumaan minua tiukasti ja silti hellästi vyötäisiltä. Hän vetää minut syliinsä, asettaa kätensä niskaani ja painaa minut pehmeään suudelmaan. Hänen koko kehonsa tuntuu vastaanottavaiselta, sulan häntä vasten ja suutelen häntä kaikella palollani. Kehomme sulavat toisiaan vasten, käteni sivelevät jo Harrin paidannappeja.
Harri irrottautuu suudelmasta ja tarttuu hellästi käteeni.
”Nina kulta. Hidastetaan vähän.”
”Mä rakastan sua”, henkäisen, ”rakastan sua ihan hirveästi…”
Harri sulkee silmänsä kuin tieto häikäisisi häntä. Hän painaa päänsä kaulalleni ja huohottaa.
”Nina…”
”Olen tosissani.”
”Olen taistellut sitä vastaan niin paljon.”
”Mitä?”
”Suhun rakastumista. Koska sä olet… tai minä olen…”
”Et ole mun isä. Et ees isäpuoli enää. Ja mä rakastuin suhun ihan omin päin.”
”Nina… Nina rakas. Sä olet niin, niin kaunis ja mä en voi uskoa, että sä… tai me…” Harri painaa päänsä kaulaani vasten. ”Rakastan sua niin paljon, että menetän järkeni.”
Koko kehoni sykkii valmiuttaan, asetan itseni tiukemmin Harrin syliin, mutta mies pitää minut lempeästi etäämmälle. Tuijotan hänen kasvojaan, imen itseeni jokaisen piirteen. Hän on niin kaunis, on aina ollut. Painan kokeilevan suukon hänen huulilleen, ja hän sallii minun tehdä niin.
”Meidän täytyy jutella”, Harri sanoo.
”Tiedän.”
”En torju sua. En todellakaan. Mä…” Harrin ääni madaltuu. ”Mäkin tahdon sua. Sä olet niin…”
Hän ei saa viimeisteltyä lausetta.
”Mutta ensin meidän pitää keskustella nämä asiat läpi”, hän sanoo ja ottaa reippaasti itselleen tilaa sohvalla. Hän pitää yhä kiinni kädestäni, etten hetkeksikään unohda hänen haluavan minut.
”Mistä lähtien olet… Tai siis.” Harri ei katso minua suoraan.
”En tiedä.” Nielaisen. ”Kai alusta asti. Sä näytit niin…”
Muistelen hetkeä, jona katseeni päivitti hänen kuvansa kahdeksan vuoden takaisesta nykyiseen. Miten uskomattoman paljon pidin siitä, mitä silloin näin.
”En tiedä”, toistan.
”Minä en voinut hyväksyä omia tunteitani. Siitä ei tullut mitään. Tajusin vähän ajan päästä siitä, kun tapasimme, etten voinut lakata ajattelemasta sua ja niitä hetkiä, kun oltiin yhdessä. En viitsinyt edes katsoa sua pitkään, koska mä vaan…” Harri pudistelee päätään. ”Sä olet Nina ihan tolkuttoman kaunis.”
Hymyilen tahtomattanikin. Minulle kauneus ei tarkoita mitään, mutta pidän siitä, miltä näytän. Ruskeat suorat hiukset ja siro, mutta vahva olemus. Viihdyn itsessäni ja se on minulle tärkeintä. Silitän Harrin kämmentä.
”Mä vaan rakastan olla sun kanssa”, kuiskaan. ”En ole edes ajatellut tätä isäpuolijuttua. Mun isähän kysyi siitä yhdessä kohtaa, että hetkinen, ootteko te yhdessä, ja kielsin sen tosi lujaa. Kai osittain siksi, etten voinut myöntää itselleni, miten paljon sitä haluan.”
Olen yllättynyt siitä, miten hyvin kykenen hiprakaltani artikuloimaan.
”Rakastan sua”, sanon vielä. ”Aikaa sun kanssa. Meidän viestejä ja iltalenkkejä. Ruokaa, taidetta, teatteria… Sulla on niin kaunis mieli, ihana tapa ajatella asioista. Ja sä olet ihan helvetin kuuma.”
Harri alkaa nauraa.
”En voi olla sun mielestä. Tämän ikäinen mies.” Harri taputtaa vatsaansa. ”En näytä enää siltä nuorukaiselta, joka hengaili sun äidin kanssa.”
”Et niin, vaan paremmalta.”
”Onko sulla joku daddy-juttu?” Harri nauraa.
”Mitä sä sellaisista tiedät?” kikatan. ”Ei. Oot vaan kuuma.”
”Ihan uskomatonta, että sanot noin. Ei tässä kropassa mitään, mutta ajattelin vaan, kun olet niin paljon nuorempi ja onhan tämä muuttunut aika lailla. Ei mulla siis muuten ole huono itsetunto, jos sitä mietit.”
”Mä mietin vaan sitä, miten paljon haluan panna sua just nyt.”
Harri on kauttaaltaan punainen. En osannut kuvitella hänen nolostuvan.
”Ootko sä ihan varma tästä?”
”Täysin varma. Mun pää ei kestä enää. En pysty ajattelemaan tai keskustelemaan, haluan vaan…”
Harri vetää minut syliinsä ja suutelee niin, että kaikki ajatukseni kuolevat. Mies on niin hellä ja taitava ihollani, että sulan häntä vasten.
”Nina… Haluatko sä… Voin hyväillä sua. Ihan vaan…” Hän painaa sormensa suulleni. Hymyilen. Harva mies tahtoo antaa nautintoa pelkästään minulle. Nyökkään, annan hänelle luvan.
Harri tunnustelee vartaloani ensin ujosti, etsien tietä sormilleen kulkea. Hengitän raskaasti hänen kaulaansa vasten, kun hänen tunnustelunsa etenee alemmas ja raottaa housujani. Nyökkäilen, annan miehelle luvan kulkea vartalollani miten hän tahtoo.
Minä, joka en koskaan ole ollut suhdeihminen, tunnen värisevää nautintoa vääntyillessäni Harrin syleilyssä. Ymmärrän ensi kertaa eläessäni, miltä tuntuu olla sellaisen miehen kanssa, jota todella rakastan. Harri tietää, mitä tehdä kehollani. Suljen silmäni ja ajattelen hänen sormiaan ja suutaan, kuinka ne osaavat juuri sen, mitä tahdon.
Pian makaan hänen kyljessään kiinni hikisenä ja huohottavana. Harri silittelee olkaani ja minä vain tasaan hengitystäni ja ajattelen, kuinka hyvältä minusta tuntuu.
”Haluaisitko sä…?” kuiskaan ja silitän hänen reittään hellästi. Harri pudistaa päätään.
”Joku toinen kerta”, hän sanoo ja painaa suukon ohimolleni. ”Kiitos. Tuntui hyvältä keskittyä vain suhun.”
”Hassu…”
”Nina. Nina… Miten me etenemme nyt?”
”Mä haluan olla sun kanssa”, henkäisen ja painun tiukemmin miehen syleilyyn. ”Haluan vaan olla sun kanssa. No matter what.”
”Entä vanhempasi? Ja tämä meidän historiamme? Vaikuttaako se yhtään? Mun on rehellisesti pakko käsitellä tätä jonkin aikaa ihan rauhassa. Tuntuu, kuin olisin tekemässä jotain rikollista.”
”Sä et ole mun isäni etkä enää edes isäpuoleni. En ole elänyt koskaan sellaista vaihetta, että olisin pitänyt sua mun isänä. Olit hetken aikaa äitini miesystävä, ja nyt mä haluan, että sä olet mun.”
Harri silittää alastonta kylkeäni ja kohtaa katseeni.
”Sä todella haluat mut”, hän kuiskaa, ”tällaisen vanhan miehen?” Tiedän, että äänessä ei ole itsesääliä. Hän on realisti, on monelta osin aina ollut. Silitän Harria niskasta, painan suudelman kaulalle. Minä olen valintani tehnyt.
”Haluan vain sut.”
*
Sen illan jälkeen minä käytännössä asun Harrilla. Käyn omassa kodissani vain kääntymässä, mutta tosiasiassa vietän kaiken vapaa-aikani Harrin luona. Me syömme, juomme ja olemme enemmän kiinni toisissamme kuin koskaan. Meidän tapamme olla parisuhteessa muodostuu aivan itsestään niihin raameihin, joita ihmissuhteemme jo muodostaa.
Joskus Harrin on vaikeaa ymmärtää, että voin mennä hänen viereensä, halata häntä takaa päin ja suudella hänen niskaansa. Tunnen hänen kehonsa jännittyvän, jolloin hieron hänen hartioitaan ja suukotan uudelleen niskaa. Joka kerta, kun olen hänen lähellään, minussa säkenöi. Hän on minun mieheni ja minä tahdon vain hänet.
Vaikeimpia ovat vanhempani. Isälle kertominen menee omalla painollaan. Isä on kuten aina. Istumme sohvalla pakastepizzan äärellä ja pudotan pommin kerralla.
”Mä ja Harri seurustellaan.”
Isä katsoo minua vain hetken ihmeissään.
”No enkös mä sanonut.” Hetken tauko. Olen erottavinaan hymynkareen, mutten uskalla tulkita sitä kannustavaksi. ”Onnea hei. Johan te kaiken tän ajan olette nysvänneet keskenänne.”
Naurahdan.
”Niin no. Joo, olemmehan me.”
”Näytä nyt kuvaa siitä sitten. En oo nähnyt sen naamaa kohta kymmeneen vuoteen. Vieläkö se on sellainen hippiperse?”
Pudistelen sanavalinnalle päätäni. Etsin puhelimesta kuvan, jossa olen aivan kiinni Harrissa ja me molemmat hymyilemme kameralle. Harrilla on avonainen rento kauluspaita ja pitkä pontsomainen villatakki. Isä pudistelee vuorostaan päätään ja hymähtää.
”On siitäkin tullut vanha. Kaljamaha ja kaikkea.”
En kykene sanomaan mitään, käännän katseeni pois. Silitän unista Kallea ja huomaan, että silmissäni on kyyneliä.
”Hei… Ninni. Ääh, sori, sun isäukkos ei vaan oikein nyt osaa reagoida. Anna anteeks. Tää on vaan tosi kummallinen tilanne. Ihan hyvinhän se on säilynyt, sata kertaa paremmin kuin minä, kateellinenhan mä vaan oon. Hei, Ninni kulta, älä itke…”
Kaikki purkautuu kerralla. Itken isän kainalossa, Kalle tulee nuolemaan poskiani. Kyyneleet ovat kuumat, sanat ryöppyävät suustani.
”Mä vaan… Se on mulle niin rakas. En oo koskaan ollut näin onnellinen kenenkään rinnalla. Meidän arki on ihanaa. En mä halua, että kukaan kommentoi sitä noin, varsinkaan, kun sä ja äiti takuulla muutenkin vihaatte tätä… Oh god, en pysty edes ajattelemaan, mitä äiti sanoo.”
”Älä mieti sitä nyt. Anteeksi, Ninni, en mä halunnut sun mieltä loukata. Se on varmasti hyvä mies. Ethän sä ois siihen noin lääpälläsi, jos ei olisi. Iskän fiksu likka. Kyllä sä tiiät.”
”Rakastan Harria.”
”Totta kai. Kyllä mä uskon.”
”Haluan mennä sen kanssa naimisiin.”
Hetken hiljaisuus.
”Aiotko sä kertoa äidille?”
”Aion. Pakkohan mun on.”
”Tarvitset kyllä onnea matkaan siinä hommassa.” Isä silittelee minua vielä hetken ennen kuin nousee. Hän viipyy pitkän aikaa makuuhuoneessaan ja palaa kädessään jokin kimaltava.
”Muistatko vielä tämän?”
Kimaltava esine on koru, jonka muistan lapsuudesta. Isäni antoi sen minulle aina, kun tiesi, että olin itkenyt. Pieni onnenamuletti. Minulle ele on liikaa, itkuni voimistuu, kun isä ojentaa sen minulle.
”En tiennyt, että se on vielä tallessa”, nyyhkäisen.
”Tottakai se on. Tärkeä osa sun lapsuutta. Se on nyt sun taas.”
Nyyhkin ja halaan isää. Hän yrittää niin kovin.
”Kiitos”, kuiskaan, ja todella tarkoitan sitä.
”Anteeksi siitä, mitä sanoin. Kateelliset ulisee. Kyllä mä oikeasti uskon, että totun teidän suhteeseenne, oonhan mä sitä tässä jo pitkään pohtinut.”
”Kiitos, iskä.”
”Oot aina mun likkani. Ihanaa, että oot onnellinen.”
Jään siihen isän ja Kallen viereen ja tiedän, että selviäisin kyllä.
*
Minä teen tunnustuksen äidille puhelimessa. Sivulauseessa, ohimennen. Juuri niin kevyesti kuin vain suinkin osaan. Istun omassa kodissani sohvalla. En ole aikoihin ollut kotona yksin, Harri on aina ollut täällä tai minä hänen luonaan, mutta tämä minun täytyy tehdä yksin.
Linja on pitkään täysin ääneti.
”Vai niin.”
Äidin ääni on jäätävä. Sormissani ei ole tuntoa.
”Äiti”, kuiskaan. Huomaan puristavani isän antamaa korua molemmin käsin.
”Kaikista miehistä sitten just se paskin mahdollinen. Onnittelut.”
”Äiti, pyydän.”
”Mä en todellakaan Nina tiennyt, että sulla on tuollainen isäkompleksi.”
”Mulla ei todellakaan ole isäongelmia.”
”Tietääkö isäs? Mahtaa vetää raivarit.”
”Tietää.”
Pitkä hiljaisuus. Tiedän, ettei äiti voi hyväksyä sitä, että kerroin isälle ensin. Se ei ole minun murheeni murehdittavaksi.
”Me muutamme yhteen ensi kuussa.”
”Jaaha. Ihan uuteen kämppään?”
”Muutan Harrin luo.”
”Olen nähnyt sitä kaupungilla paristi. On siitäkin tullut vihdoin ihan ukon näköinen. Sellaisen sitten huolit. Minä sentään olin sen kanssa vielä, kun sen ulkonäössä oli jotain kehumista.”
Kyyneleet valuvat äänettöminä poskilleni.
”No? Loukkaannuitko? Kyllä sun pitäisi tietää, millainen se on, sä olit siellä silloin. Mikä siinä tarkalleen ottaen sua viehätti niin paljon, että piti siitä huolimatta ryhtyä tuollaiseen?”
”Mä välitin Harrista jo silloin.”
”Ai sillä tavalla? Ei kai se hyväksikäyttänyt sua? Herranjumala. En ois uskonut.”
”Ei! Ei tietenkään. En mä sitä silloin osannut niin ajatella, olin teini.”
”Ja se ei siis koskaan koskenut suhun? Tai vihjaillut mitään?”
”Ei todellakaan. Ei mitään siihen viittaavaakaan. Me löydettiin toisemme aikuisiällä, sitä ennen asia ei edes käynyt kummankaan mielessä. Harri ei olisi muutenkaan uskaltanut ryhtyä mihinkään entisen tytärpuolensa kanssa, sillä tuli moraalit vastaan. Mä olin se, joka laittoi aloitetta pitemmälle.”
En tiedä, mistä tarve selitellä tilannetta äidille kumpuaa. Pystyn ajattelemaan vain Harrin lämmintä hymyä ja hänen tapaansa sipaista aina hiuksensa korvan taakse. Minut täyttää lempeä lämpö, kun vain ajattelenkin häntä. Minun ei tarvitse selitellä itseäni sen enempää.
”No. Omapahan on valintasi.”
Sen jälkeen äiti ohjaa keskustelun muualle. Aiheeseen ei enää palata, se jää ontoksi. Tuijotan hölmistyneenä eteeni ja laitan Harrille viestin.
Onko kaikki hyvin?
Pyydän häntä tulemaan tänne, en kykene menemään ulos kaikkien pällisteltäväksi tässä mielentilassa. Kyyneleet valuvat yhä, mutta niillä ei ole enää minulle asiaa. Ne jäävät hiljaisiksi ja ontoiksi kuten keskustelummekin.
Harri tulee paikalle nopeasti. Hän on napannut mukaan suklaata ja aiemmin viikolla tekemäänsä mehua.
”Kulta rakas”, hän kuiskaa ja nappaa minut tiukasti kainaloonsa, kun huomaa minun itkeneen. ”Se ei siis mennyt ihan putkeen.”
”Paremmin kuin oletin, mutta silti…”
”Arja ei tule hyväksymään mua uudelleen elämäänsä, onhan se selvää.”
”Se puhui susta tosi rumasti.”
”No toki. Voin vain kuvitella. On se mua tullut vastaan, kyllä se tietää, ettei sen eksä ole enää samanlainen komea taidehippimies kuin mistä se silloin haaveili.”
”Sä olet ihan hiton ihana, en anna sen puhua mun rakkaasta noin.”
”Emme mahda sille nyt mitään. Kyllä se ajan kanssa ymmärtää.”
”Entä, jos ei?”
”Kyllä se ymmärtää. Mutta olen pahoillani, jos se vaikuttaa siihen, miten Arja on sun kanssa.”
”Vaikeaa meillä on jo valmiiksi, ei sillä.”
Harri pitelee minua tiukasti. Napsin paloja suklaasta ja syön niitä kaikessa hiljaisuudessa. Harri painaa suukkoja tukkaani, menen yhä vain pienemmäksi hänen syliinsä.
”Mä rakastan sua”, kuiskaan kietoessani käteni hänen kaulalleen. Harri nostaa minut tiukemmin syliinsä ja katsoo minua kuin kasvoistani loistaisi koko avaruus.
”En voi uskoa, että oot siinä”, hän kuiskaa ja suukottaa minua hellästi. ”Maailman ihanin nainen.”
Tahtomattanikin hymyilen hänen sanoilleen ja menen pienemmäksi hänen syliinsä. Siihen minun on hyvä jäädä.
*
Täydeksi yllätyksekseni isä tulee auttamaan muutossa. Hän kohtaa Harrin reippaasti, taputtaa miehekkäästi tätä selkään meidän väistellessämme muuttolaatikoita.
”No mitä äijä, hitto, siitä on kauan!” Isästäni huokuu hienoinen vierastus, mutta Harri on isäni kanssa kuten aikaisemminkin. Tilanne tuntuu absurdilta. Äidistä tyttäreen. Yritän olla ajattelematta sitä siten.
”Tosi hyvää, moro, onpa ihana nähdä pitkästä aikaa.”
”Te ootte Ninnin kanssa vaan päättäneet lyöttäytyä yhteen. Aikamoista.”
”Niin pääsi käymään. Ei suunniteltu, tosin.”
”Joo-o… Melkoista. Mähän arvelin tätä jo silloin, kun Ninni kertoi, että te olette tavanneet uudestaan.”
”Meillä ei tainnut itsellämme olla silloin käsitystä. Ei ainakaan kunnolla.”
”Sellaiset asiat vaan vaistoaa.”
”Niinpä. Sitten lopulta.”
Menen lähemmäs Harria, mies tarttuu minua vyötäisiltä.
”Noniin, ruvetaanko hommiin, en ehkä pysty tähän siirapin määrään”, isä nauraa.
”Come on, iskä, eihän tässä ole vielä tapahtunut mitään!”
”Teistä oikein vaistoaa, miten vastarakastunutta menoa on…”
”Iskä hei.”
”Kunhan kiusaan. Jatkakaa. Mä alan nyt viedä näitä muuttolaatikoita.”
Vilkaisen Harria hymyillen. Mies näyttää tyytyväiseltä. Sipaisen nopeasti hänen poskeaan ja näen, että hän on jo täysin rentoutunut isäni seurassa. Päivä sujuu loppuun rennosti, muutettavaa ei lopulta ole paljon. Syömme pizzaa Harrin sohvalla, kun kaikki tavarani on saatu kasaan. Laitan jalkani Harrin syliin ja ymmärrän, että vastedes aina, kun teen niin täällä, teen niin kodissani. Minä kuulun nyt tähän, tämän miehen rinnalle.
Isän lähdettyä tyytyväisenä kotiin Harri kaappaa minut tiukasti syleilyynsä.
”Miten meni?”
”Miten susta?”
”Ei se ainakaan repinyt silmiä päästä. Vähän kiusaantunut, mutta niin olisin minäkin.”
”Joo, iskä oli iskä. Hyvin tyypillinen itsensä. Se suhtautui tosi hyvin suhun.”
Harri hymähtää ja pitelee minua tiukemmin.
”Uskotko, että Arja voi koskaan kyetä samaan?”
Olen hetken hiljaa.
”Ajan kanssa. Ehkä sitten, kun mennään naimisiin.”
Harri alkaa nauraa.
”Jaa sellaistako olit suunnitellut?”
”Kenenkä muunkaan kanssa mä voisin haluta naimisiin?”
”Maailma on täynnä miehiä. Nuoria ja komeita.”
”Kuvitteletko sä höpsö, että sä olet mulle pelkkä vaihe?”
Kauhistun hiljaisuutta Harrissa. Käsi, joka silittää hiuksiani, pysähtyy. Kiepsautan itseni miehen syliin, tartun häntä kasvoista ja tuijotan.
”Siis. Oletko sä tosissasi? Täysin tosissasi? Harri rakas, mä en halua muita. Mä en ole koskaan erityisemmin osannut seurustella, mutta sun kanssa sellaista ei tarvinnut edes miettiä. Sä vaan tulit ja lomituit osaksi mua.”
Silitän miehen leukaa hellästi, saan hänet sulkemaan silmänsä. Näen, kuinka pieneksi Harri menee edessäni. Hän painaa päänsä rintakehälleni ja hengittää syvään.
”Kulta”, kuiskaan ja painan suudelman hänen päälleen. ”Me ollaan nyt kotona.”
*
Puolen vuoden yhdessäasumisen jälkeen minä päätän kosia Harria. Päätös syntyy yhtä helposti kuin kaikki muukin meidän välillämme. Se tuntuu täysin luonnolliselta. Miehen suloiset pienet viestit aamuisin ja kaappiin valmiiksi tehdyt aamupalat. Hierontahetket, pitkät kävelyt ulkona. Nauru, joka täyttää koko asunnon ja kaiken minussa. Minä haluan tämän miehen.
Sormukset ovat yksinkertaiset ja koruttomat, juuri sellaiset, joista tiedän meidän molempien pitävän. Vaikka Harrin tyyli on rönsyilevämpi ja kirjavampi kuin minun, tiedän, että hän arvostaisi yksinkertaista sormusta.
Haluan tehdä sen kotona. Meidän turvapaikassamme. Ei näyttävästi keskellä katua, ei fanfaarien saattelemana. Meidän rakkautemme kuuluu osaksi tätä arkea, ja sellaisena sitä rakastan. Harri on laittamassa pastaa, kun halaan häntä takaa päin ja suukotan niskaan.
”Hei, rakas. Millainen työpäivä oli? Laitan pastaan paprikaa, aattelin, että se piristäisi.”
”Rakastan sua”, kuiskaan hänen niskaansa.
Harri kääntyy ympäri ja hymyilee tuttua hämmentynyttä hymyä. Hän ei ehdi kysyä ennen kuin vedän hänet kauluksesta suudelmaan. Suutelen häntä pitkään, kiedon kädet hetkeksi hänen harteilleen.
”Rakastan sua”, kuiskaan, ”ja haluan olla aina sun kanssa. Oon sanonut sen sata kertaa, mutta mä tarkoitan sitä.”
”Mistäs nyt tuulee?”
Hymyilen hetken, annan hänelle nämä sekunnit. Polvistun, kaivan takataskuani. Harrin ilme jähmettyy, kun ojennan sormusta häntä kohti.
”Mä ihan tosi haluan olla sun kanssa aina. Tule mun miehekseni.”
Hetken hiljaisuus raastaa korviani. Sitten Harrin nauru täyttää keittiön. Hän kumartuu nojaamaan keittiötasoon.
”Nina rakas… Mitä?”
”Olen tosissani!”
”Nina…”
Hän kutsuu minua usein etunimeltä silloin, kun on vakavissaan.
”Mä haluan sut. Tule mun miehekseni”, toistan.
Kun kyyneleet löytävät Harrin silmäkulmiin. Hän ymmärtää, että olen tosissani.
”Oletko sä oikeasti tosissasi?”
Nyökkään ja hymyilen. Ojennan sormusta kohti häntä. Harri laskeutuu lattialle vierelleni ja ottaa sormuksen itkien vastaan. Mies luhistuu halaamaan minua, ja me olemme lattialla pienenä myttynä toisiamme vasten.
”En koskaan ajatellut…” Harri ei ole ikinä itkenyt näin. ”Kuvittelin, että olen vain… Jokin vaihe. Vaikka tiedänhän mä, että sinä tahdot olla tässä…”
Liikutus vetää minut aivan kiinni häneen. Silitän hetken hänen poskeaan, suukotan kyyneliä silmäkulmissa. Emme tarvitse sanoja pitkään aikaan, olemme vain ja hengitämme toistemme rakkautta.
”En lähde minnekään”, kuiskaan ja pujotan sormuksen hänen sormeensa. ”Oon tässä nyt.”
”Nina pieni, sä teet mut niin onnelliseksi. Kaikella sillä, mitä mussa on, mä tahdon, että sä…” Harrin ääni pettää. Pitelen hänen kasvojaan hellästi. ”Että sä.”
”Olen uskomattoman onnellinen. Haluan naimisiin ja lapsia.”
”Lapsia!”
Hymyilen.
”Mäkin… jos vaan…” Harri miltei punastuu. ”En ole ajatellut asiaa. Mutta sun kanssa voisin tehdä mitä vaan.”
Niin. Siitä ajatukseni hänestä loppuu. Tapahtui mitä tahansa, muuttui elämä mihin vain suuntaan, minä voisin tehdä hänen kanssaan mitä vain. Vanhempani tottuisivat, elämämme asettuisi uomiinsa. Kissa maukaisee olohuoneessa, me molemmat purskahdamme nauruun. Painan pääni Harrin rinnalle, lomitan sormeni hänen omiinsa.
Olen valmis siihen elämään, jonka valitsin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti