Luku 15 (Julius)
Wilhelm on kuin eri ihminen pääsiäisen jälkeen. Kun hän on kanssani, hänen silmänsä säkenöivät miltei kuin aidon tunteen palosta. Hän painaa useammin hellästi päänsä olalleni, kun kävelemme kadulla eikä hän tahdo irrottaa sormiensa otetta omistani. Olen ottanut asiakseni pitää häntä joskus vyötäisiltä, kun kävelemme yliopistolla.
En ole kohdannut minua kovistellutta miestä enää kertaakaan sen jälkeen, kun hän tuli uhkailemaan. Wilhelm sanoo monesti, ettei minun kannata ajatella sellaisia. On monta, jotka hän on suututtanut. Ajattelen Wilhelmin katsetta silloin, kun sen takana pimenee, ja saatan uskoa, että hän on tosissaan, kun sanoo suututtaneensa ihmisiä.
Frida on alkanut kiusaamaan minua samalla tavalla kuin Veera. Saan paljon vihjailevia viestejä ja erityisesti vittuilua siitä, etten kertonut omalle kaksoselleni. En tiedä, miksi haluan jatkuvasti piilottaa tämän elämän muiden silmiltä. Jokin siinä, miten Wilhelm joskus takertuu minuun kuin pieni lapsi, tuntuu isommalta asialta kuin parisuhde. En tiedä, mitä minut on kutsuttu todistamaan, mutta muille se ei kuulu.
Vappu ja tentit koittavat samoihin aikoihin. Vietän paljon aikaa Veeran tai Laurin kanssa päntäten. Olen ihmeissäni, kun Wilhelm ei sano siihen mitään. Yleensä hän ei pidä siitä, että käytän paljon aikaa viikossa muiden seurassa. Olen päättänyt olla ajattelematta sitä liikaa.
Päätämme viettää vappua kahdestaan ja vaihtaa seuraa sen mukaan, kumman kaverit sattuvat olemaan missäkin. Wilhelm on tuntuvassa humalassa jo keskustan patsaan lakituksen jälkeen ja kerrankin roikkuu kiinni kyljessäni ihan itse.
”Musta on niin hauskaa nähdä teitä viimein kahdestaan”, Lauri sanoo meille, kun istumme ainejärjestömme opiskelijoiden kanssa. ”Julle on pitänyt sua vähän piilossa.”
”Niinkö?” Wilhelmin äänessä ei ole tuttua muiden seurassa kujeilevaa sävyä. Hän kuulostaa vakavalta. ”Häpeätkö sä mua?”
Hän saa sen kuulostamaan aidolta syytökseltä. Kokeilen nauraa. Lauri ja muut lähtevät siihen mukaan. Nopea hymynkare Wilhelmin huulilla ei ole aito. Minua kylmää sisuksista asti. Hän pysyy samanlaisena koko illan. Hetken kuvittelen sen johtuvan humalasta, mutta yötä myöten Wilhelm tuntuu yhä enemmän siltä versiolta itsestään, jota minä en osaa lähestyä. Pelaamme juomapelejä hänen tuttujensa kodeissa, kävelemme rannasa, mutta en tunne samaa lämpöä, jonka tunsin ollessamme kaksin äidillä. Jokin hänessä vaipuu jälleen minun ulottumattomiini. Ensimmäistä kertaa koko yhteiselomme aikana minä huomaan pelkääväni sitä.
”Julius.” Istumme yöllisellä rannalla sylitysten. Kauhon hänen kaverinsa Ellan mausteisia ranskalaisia suoraan tahmaisesta muovirasiasta. ”Mä haluan kotiin.”
”Nyt jo? Kello on vasta kaksi.”
”Mä haluan kotiin.”
”Okei, onko sulla kaikki hyvin?”
Hän ei sano mitään, tuijottaa minua vain. Sama tumma, öljyinen katse. En halua selitellä kenellekään mitään. Nostan Wilhelmin ylös.
”Tätä rupeaa nyt väsyttämään siihen malliin, että me lähdetään kotiin.”
Halaamme koko porukan läpi, myös Wilhelm, vaikka näen, että häntä inhottaa koskea kehenkään tänään. Emme puhu koko kotimatkana mitään. Wilhelm kävelee pelottavan suoraan siihen nähden, miten humalassa jo on.
”Mua vituttaa, että sun piti ruveta selittelemään jotain mun väsymyksestä”, Wilhelm sanoo hississä. ”Ei ole sun asiasi.”
”Anteeksi. En meinannut sitä –”
”Mä en vittu jaksa tuota sun ainaista selittelyäsi. Sä olet niin turhauttavan selkärangaton, sussa ei ole mitään persoonaa. Et edes yritä.”
On kuin tuijottaisin hänen lävitseen. Jokainen sanani kimpoaa hänestä. Sisällä Wilhelm heittää ylioppilaslakkinsa ja haalarinsa pois saman tien. Vappuhumun alta kuoriutuu tuttu Wilhelm koruineen ja kimalteineen. Glitterit hänen poskillaan kimaltavat, tumma silmämeikki on ropissut ohimoille. Wilhelmin liikkeet ovat kuumeisia ja nopeita, en ole koskaan nähnyt häntä tällaisena.
”Veit mut sun porukoillekin, aivan kuin mä muka olisin sulle joku poikaystävä.” Hän sylkee sen suustaan kuin kirosanan. ”Sä et edes tunne mua.”
”Wilhelm rakas, mikä nyt tuli?”
”Älä kutsu mua tuollaisilla sanoilla! Mä en ole mikään sun rakkaasi.”
”Olethan. Sä olet mulle –”
”Älä puhu paskaa! Sä olet aina valmis jättämään mut silloin, kun mä tarvitsen sua! Missä sä olet ollut edelliset viikot! Älä vittu jätä mua yksin, mä en voi olla yksin.”
Kaikki selkeytyy. Yksinkertaistuu. Wilhelmin hätä räjähtää eteeni vain muutamissa sekunneissa. Hänestä tulee vain valkea täplä yöhön. Yritän avata suuni, yritän puolustautua, mutta jokin iskeytyy kallooni ja maailmani keinahtaa ympäri. Hänen huutonsa jatkuu, mutta sanat jäävät minulta kauas. Minun tajunnassani keinuu. Suussa maistuu metalli.
Tämä tapahtuu todella, ja tämä tapahtuu minulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti