Perhonen: luku 9

Luku 9 (Julius)

”Me kuultiin sun seikkailustasi.”

Veera ja Olli istuvat yliopiston kirjaston nurkkasohvilla ja virnuilevat samaa hymyä, joka aina paljastaa heidän sisaruutensa. Samat tiukat kuopat poskissa. Minä puristan suuni viivaksi. Yritän pitää pokan, mutta se ei onnistu heidän kanssaan koskaan. Veera aloittaa tenttauksen ensimmäisenä.

”No niin, kerro kaikki. Olet päässyt parissa viikossa suoraan sisäpiiriin”, Veera nauraa. Minä pudistan vaistomaisesti päätäni. Kiellän vahvasti kuuluvani ensimmäiseenkään sisäpiiriin, mutta Veera ja Olli eivät usko minua. Heidän mielestään en voi kieltää mitään istuttuani Wilhelmin porukassa lounaalla.

”Hei, mä vihaan tuollaista sisäpiiriajattelua sitä paitsi muutenkin”, mutisen. Ystäväni eivät ole kuulevinaankaan sitä. Selitän yksityiskohtaisesti kaiken paitsi sen, miten takerruin Wilhelmiin yöllä kuin ihomme olisivat aina tunteneet. Mietin hänen kuumaa hengitystään niin, että henkeni salpautuu. Hän hengitti minuun koko yön. En ole koskaan ollut kenenkään kanssa kuten hänen. Minä en ole heittäytynyt ensimmäistä viehättävänä pitämääni ihmistä päin ja halunnut hänen lakanoihinsa koskaan aikaisemmin. En tiedä, mitä se kertoo minusta ja siitä, mitä yliopisto minulle toisi.

Iltapäivän kirjallisuuden luento lipuu minulta ohi, kun huomaan Instagramin viestipyynnöissä uuden viestin. Minusta on tullut viimein se ihminen, joka elää säkenöinnistä, jonka toisten ihmisten olemassaolo minussa aiheuttaa. Tuijotan viestikenttää pitkään.

Toivottavasti sulle ei jäänyt ihan paska olo siitä, että jouduit meidän pöytään. Tule ihmeessä uusiksi mun kämpille, sun toiset sukat jäi tänne <3 xx Wille

Hänen ei tarvitsisi ilmoittaa viestissään nimeään, hänen koko tilinsä huutaa sitä hänen puolestaan. Taiteellisesti tärähtäneitä kuvia hänen korkokengistään ja puuhkistaan. Ruusuja ja pianoja. Salamalla otettuja kuvia kaduilta. Hän on niin kaunis, että sattuu. Näppäilen paniikissa vastauksen ja seuraan häntä takaisin. Tunnen oloni teiniksi, joka stalkkaa rinnakkaisluokan tyttöjä somessa ja vertailee kaverien kanssa, kuka kommentoi kenenkin kuvaan. Minua pyörryttää. On oikeastaan ihanaa olla niin sekaisin jostakin.

En muista ensimmäisiä sukkia, en toisiakaan. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä olen Wilhelmin luo jättänyt, mutta sillä ei ole merkitystä. Tiedän, mitä kehoni kaipaa, sen joka taitetta kolottaa. Nälkä on ainut asia, joka minuun jäi.

Laitan kiusaantuneita kysymyksiä Wilhelmin ovikoodista. Ajatukseni juoksevat hänen selkänsä taitteessa ja kasvoilleni laskeutuvissa kiharoissa. Kun joku töytäisee minua olkaan, säpsähdän niin, että olen vähällä pudottaa puhelimeni.

”Sä olet vissiin seuraava.”

En ole koskaan nähnyt ihmistä, joka edessäni seisoo. Olemme keskellä yliopiston ruokalan aulaa, ihmisiä virtaa sisään ja ulos. Mies on pitkä ja tummatukkainen, pukeutunut collareihin ja suureen huppariin. Hän voisi olla kuka tahansa.

”Sori?” Hymyilen hänelle pitkään, mutta hänen ilmeensä pysyy kivisenä.

”Onnea vaan sen kanssa”, mies jatkaa ja ottaa askelia taaksepäin. ”Se katselee sua hetken, kunnes se alkaa. Näin teidät bileissä eilen, ja en voi muuta sanoa kuin onnea matkaan. Ei käy sääliksi.”

”Anteeksi, mulla ei ole mitään hajua, mistä sä puhut.”

Mies on ehtinyt jatkaa matkaansa ennen kuin saan sanotuksi enempää. Jään tuijottamaan eteeni hölmistyneenä. Kohtaaminen muistuttaa minua lapsena näkemistäni toimintaelokuvista, joissa joku sanoo jotakin kryptistä sankarille ennen kuin katoaa hämärään. Mietin minua ja Wilhelmiä parveketupakalla. Jonkun katse on seurannut meitä ja nähnyt pahaa siinä, missä kuljimme. Minua huimaa.

Wilhelm on hymyilevänä ovella vastassa. En kehtaa myöntää hänelle opetelleeni heti ovikoodin ulkoa. Ovella mietin, sanoisinko Wilhelmille kohtaamastani miehestä. Jokin siinä tuntuu liian tulenaralta.

”Ihanaa, että tulit heti uudestaan. Mä ajattelin, että sä tuskin näkisit sitä mun viestiä”, Wilhelm kertoo. Hän on kattanut pöydän kahdelle. Näen heti, että viinilasit eivät ole halvat. Tuijotan Wilhelmin kapeaa vyötäröä ja helmikorvakoruja. Jään heti kiinni tuijottamisesta, kun Wilhelm kääntyy puoleeni ja puhkeaa nauruun. Vatsaani vääntää. Milloin minusta on tullut tällainen ihminen?

Perhoset vatsassani eivät tanssi. Ne huutavat.

Minun on helppo puhua Wilhelmille siitä huolimatta, miten hän saa koko kehoni tärisemään. Hänen tapansa kuunnella on miellyttävän mutkaton, hän nyökkäilee ja hymyilee, mutta katsoo vähän silmiin. On kuin hän seisoisi alituiseen verhon takana eikä päästäisi minua sinne. Sieltä käsin hän tarkastelee kaikkea minussa, nyökkäilee hyväksyen.

Wilhelm ei ehdi siivota lautasia pois.

Minun käteni hänen niskassaan. Hänen maalatut huulensa kaulallani, tahrat paitani kauluksessa. Huokaisu, toinen, jotain kaatuu ja putoaa, mutta se en ole minä, joka siihen kiinnittäisi huomiota eikä se ole hän. Me sekoitumme toisiimme, ja tällä kertaa en unohtaisi mitään, mitä hänen ihonsa laulaisi omalleni.

Pidän käteni tiukasti Wilhelmin ympärillä ja kuuntelen hänen hengityksensä raskasta rytmiä rintaani vasten. Silitän hiljaa hänen vaaleita kiharoitaan. Joka paikassa tuoksuu huulipuna ja kaikki kehomme nesteet.

”Olen iloinen, että tulit uudelleen tänne mun luo”, Wilhelm kuiskaa ja painaa suukon kaulalleni. En koskaan odottanut tällaista hellyyttä häneltä.

”Mun on pakko tunnustaa sulle yksi juttu.”

Wilhelm nostaa päätään. Kiharat ovat pörrössä. Kerron miehestä ruokalassa. Wilhelmin linnunsilmät räpyttelevät raukeina. Hänen huulensa mutristuvat hetkeksi, kunnes jo tutuksi tullut hymy leviää hänen huulilleen.

”Voit varautua, että noita on mulla sitten jokunen”, Wilhelm pudottaa tyynesti kuin kyseessä ei olisi iso asia. ”Ei kannata säikähtää. Siihen tottuu kyllä. Kiitos, kun sanoit. Voit koska tahansa kysyä mitä vain tuollaisista jutuista, mulla ei ole mitään salattavaa.”

Hänen suoruutensa hätkähdyttää minua. Siihen tottuu kyllä. Tarkoittaako hän, että saisin jäädä tähän? Olen hädin tuskin puhunut hänelle. Avaan suuni, emmin. Hän näkee, mitä tahdon sanoa.

”Mulla on oikeastaan vain yksi kysymys sulle”, Wilhelm sanoo hymyillen. ”Haluaisitko?”

Olen hädin tuskin puhunut hänelle. Olen taltioinut jokaisen hetken hänen ihollaan, en halua unohtaa niistä ainuttakaan. Ja silti. Sanomattomat sanat. Tämä on pelkkää kehojen leikkiä, tiedänhän minä sen.

”Haluan”, suuni pettää minut silti.