Luku 4 (Wilhelm)
Minä huomaan katseet aina ennen kuin ne on tarkoitettu huomattavikseni. Jokainen pieni ele toimii vakoojanani. Huomaan hetkellisen viipyilyn, etäisen kaihon, joka yrittää piilottaa itsensä siinä onnistumatta.
Kuulen hänen nimensä tutun tutulta ja toisin kuin monen muun kohdalla, se jää mieleeni heti. Julius. Hänessä on jotain samaan aikaan röyhkeää ja silti täysin vilpitöntä. Alun arkuuden jälkeen hän ei peittele katsettaan laisinkaan, ja minä pidän siitä. Minua saa tuijottaa. Minä en kulu katseista, päin vastoin, tulen jokaisen katseen myötä enemmän todelliseksi. Pidän siitä, kun ihmiset katsovat minua. En tarvitse heitä sen lähemmäs kuin vain hetkiksi kerrallaan.
Juliuksen tuijotuksessa ei ole mitään muista poikkeavaa, mutta se jää silti mieleeni. Harva tuoreista fukseista on kiinnittänyt minuun sen kummempaa huomiota, hän on ensimmäinen pitkään aikaan. Sen tunnistaa heti – odotuksen ihmisten katseissa. Olen oppinut elämään siitä. Jotkut ovat rohkeampia kuin toiset. Juliuksesta näkee, että hän on täysin kokematon, mutta hänessä on silti enemmän rohkeutta kuin monessa paikallisen baarin äijässä, jotka näkevät minut pelkkänä pelottavana yhden yön kokeiluna.
En ole lähes koskaan yliopistolla yksin. Olen kuorruttanut itseni ihmisillä, joilla en tee mitään, mutta joiden läsnäolo tuntuu etäisen vaimeana lämpönä. Voin keskustella heidän kanssaan, vaikka en tarvitse heitä muuhun kuin täyttämään tyhjää tilaa vieressäni. Heille voi hymyillä ruokalassa ja kursseilla tai lasillisella, mutta kun yö saartaa minut kaikkialta, kukaan heistä ei tulisi.
Ella, kanssani samaa vuosikurssia, aina äänessä ja viestiyhteyden päässä, on ottanut asiakseen puhua minulle Juliuksesta joka välissä. Ellalla on musta polkkatukka, nenärengas ja sanottavaa jokaisesta puheenaiheesta silloinkin, kun sanottavaa ei pitäisi enää löytyä. Hän kertoo minulle tuntevansa etäisesti Juliuksen ystävän.
”Se jätkä on sun seuraava catch, siis sen on pakko olla”, Ella jankkaa. ”Mä voin puhua Veeralle.”
Heilautan kättäni.
”Ei sun tarvitse. Se tulee luokseni kuitenkin.”
Ella purskahtaa nauruun. Vihaan olla hänen kanssaan kahden, hänellä on liian kova ääni siihen nähden, miten vähän hänellä on todellista sanottavaa mistään.
”Ok, queen, niinpä tietenkin.”
En tarvitse hänen kontaktejaan ja vakuuttelujaan. Jos mies ei osaa tulla luokseni itse, en halua sellaista miestä. Pidän siitä, kun ihmisillä on vahva tahto.
”Wille, olitko sä tulossa sinne bileisiin ensi viikolla?”
Kurtistan kulmiani. En muista ensimmäisiäkään bileitä, mutta ajatus viikonlopusta ihmisten ympäröimänä tuntuu oikealta. Viimeaikoina öiden mustuus on käynyt läpäisemättömäksi. En ole saanut rauhaa sen painolta. Tarvitsen virikkeitä, mitä tahansa pitämään minut hereillä. En saa ajatella yötä.
Vastaan Ellalle myöntävästi. Bileet kuin bileet. Hyvällä tuurilla mukaani tarttuisi joku uusi, riittävän pehmeä, jonka katseeseen hukkua koko yöksi. Ehkä Julius tulisi. Rinnassani läpättää ja se saa minut hymyilemään. Siitä on pitkä aika, kun uudet ihmiset ovat jaksaneet innostaa minua. Minä olen kaivannut sitä adrenaliinia, jonka katseet minulle antavat. Rakastan vastata kevyeen flirttiin, rakastan olla olemassa toisen katseessa.
Luento alkaa, Ella tökkii minua koko alun esitellen milloin mitäkin tietokoneensa ruudulta. Minä en jaksa keskittyä sen pahemmin Ellaan kuin luentoonkaan. Vilkuilen puhelintani. Perheryhmässä on kuvia äidin kukkasista ja isosiskon vauvasta. Minä en vastaa niihin, koska kukaan heistä ei koskaan vastaa minun viesteihini. Minulla ei ole tälle verelle mitään annettavaa.
En näe vilahdustakaan Juliuksesta yliopistolla enää illalla. Silti rinnassani väreilee, kun ajattelen, että pian kohtaisimme jälleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti