Luku 16 (Julius)
Aisteiltani kestää hetki havahtua uuteen aamuun. Turtumus on valloittanut ruumiini, se ei tunne hetkeen mitään. Löydän itseni lattialta. En muista koskaan nousseeni. Jomottava kipu iskee yllättäen, on kuin se olisi odottanut minun heräävän. Tunnustelen poskeani. Se on jo koholla. Minulta kestää hetki ymmärtää, että kaikki se todella tapahtui. Kehoni on taltioinut jokaisen muiston. Jalkani tärisevät hienoisesti, kun kampean itseni ylös ja istuudun sängylle.
Tuo kapea selkä. Nuo koristellut sormet. Tämä kiharainen hiuskuontalo.
Miten nopeasti maailma muuttuu. En uskalla koskettaa, Wilhelm on vielä siinä ja hän on pieni ja hauras ja lasinen. Kaikki hänessä on särkyvää. Hänen luomiensa takana käy nykivä liike. Kun hän säpsähtää hereille, paniikki heijastuu hänen silmistään välittömästi.
Meillä ei ole sanoja sille, mitä me nyt olemme. Tällaisille asioille ei koskaan ole. Hänen katseensa kiertää minua, arvioi vahingot. Hän on pienempi kuin koskaan. Näen, kuinka hänen piirteensä sortuvat yksi kerrallaan. Koko hänen ruumiinsa valahtaa sängylle. En ole koskaan todistanut Wilhelmin itkevän, vaikka hän on useasti näyttänyt siltä, että hän hajoaa käsiini sekunneissa.
Minä en harkitse hetkeäkään. Otan Wilhelmin tiukasti syleilyyni ja puristan. Hän ei kykene tarttumaan minuun, mutta minä vain pidän tiukasti kiinni enkä päästä pois. Wilhelm makaa pienenä keränä minua vasten, ja minä silitän ja hyssytän häntä kuin lasta.
”Ei hätää… Wille, hei, ihan oikeasti, se on okei, ei ole hätää.” En tiedä, miksi sanon niin. Minä en ole oppinut vielä pelkäämään, hän on ensimmäinen, joka on opettanut. Silti silitän häntä sylissäni kuin hän olisi koko maailmani.
Wilhelm vain nyyhkyttää. Hänen päänsä jää rintakehälleni. Hänen kätensä eivät saa otetta mistään, mutta se ei haittaa, en ole päästämässä häntä pois. Annan hänen maata hervottomana sylissäni.
”Mä rakastan sua”, kuiskaan vasten hänen pörröistä päätään. Se saa hänet nostamaan kasvonsa vasten omiani. Hänen silmänsä suurenevat kuin hän ei kykenisi uskomaan, että minä todella sanon ääneen jotakin sellaista, jota emme ole suostuneet kohtaamaan. Wilhelmin toinen käsi kohoaa silittämään mustelmaista poskeani. Siihen sattuu edelleen. Wilhelmin ilme on murheellisempi kuin koskaan, kun hän nyökkää hitaasti.
Kylmä käsi tunnustelee kasvojeni läikikästä kartastoa. Minun ei tarvitse nähdä itseäni peilistä, Wilhelmin ilmeet kertovat minulle kaiken. Minua itkettää ja niin itkettää häntäkin. Maistan hänen kyyneleensä, kun hän painaa suunsa hellästi omalleni.
Hän ei pyydä anteeksi. Minä en kysy. Emme keskustele asiasta.
Wilhelm siivoaa naamani ja siinä se.
Istumme keittiössä. Minä selaan hänen sanomalehtiään, vaikka olen lukenut ne jo monta kertaa. Tuijotan mitään ajattelematta kirjaimia. Wilhelm tekee meille kasvissosekeittoa. Syömme sen kaikessa hiljaisuudessa. Suutani polttaa, mutta en sano mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti