Luku 13 (Julius)
Äiti on laittanut pääsiäiseksi lounaan suurella kaavalla. Hän kutsuu minut ja Fridan koko pääsiäiseksi kylään. Yritän tiedustella Wilhelmiltä, haluaako hän tehdä jotakin pääsiäisenä, mutta ajatus äidin maustamasta kanasta ja ajasta perheen kanssa vie voiton ja valitsen perheeni hänen sijastaan.
”Enkö mä voi tulla mukaan?” Wilhelm kysyy katsomatta minuun. Hän istuu keittiön pyöreän pöydän ääressä ja selaa sanomalehteä. Hän sanoo aina, että hän haluaa lukea uutiset paperisesta lehdestä niin kauan, kun niitä vain on. Wilhelm on ainoa tuntemani parikymppinen, jolle tulee Aamulehti.
”Voit, tottakai, mä vain luulin, että sä et halua.”
Wilhelm kohottaa katseensa ja kallistaa päätään. Tällaisina hetkinä hän näyttää pieneltä linnulta.
”Musta olisi hauskaa tulla. Esittelisitkö sä mut sun perheelle sun poikaystävänä?” Tänään hän hymyilee paljon.
Minua vihlaisee vatsasta. Poikaystävä. Emme ole sitoneet meitä toisiimme vielä sellaisilla sanoilla. Wilhelmin puheessa on tänään iloinen nuotti. Hän katsoo minuun kuin aidosti toivoisi olevansa poikaystäväni. Vain vähän aikaa sitten olen löytänyt hänet hänen omasta kodistaan muiden miesten kanssa, mutta siitä ei koskaan keskusteltu. Minulla ei ole rajoja, joita osaisin vetää, ja joskus minusta tuntuu, että hän tietää sen.
”Haluaisitko sä?” Kysyn paljon muutakin. En pelkästään sanaa, joka liittäisi meidät yhteen, vaan myös lupausta siitä, että viimeviikkoinen ei enää toistuisi. Että voisin tulla vara-avaimilla sisään ja luottaa siihen, että hän ottaisi minut hellästi vastaan.
Wilhelm hymyilee pitkään katsomatta minuun.
”Ehkäpä.”
Ei koskaan kyllä tai ei. Siihen on hänen kanssaan vain totuttava.
”Olisi ihanaa, jos tulisit. Mä ilmoitan äidille ja Fridalle, että mulla on uutisia.”
Wilhelmillä on pitkä punainen keinonahkatakki ja musta lierihattu, kun kävelemme juna-asemalla. Äiti ja Frida ovat autolla vastassa. Fridan ilme muuttuu sekunneissa. Siskon punattu suu aukeaa. Hän osoittaa vuorotellen minua, vuoroin Wilhelmiä.
”Julius, senkin paskiainen!” Frida kiljuu. ”Tätäkö sä olet pitänyt kaikki kuukaudet piilossa!”
Wilhelm on heti ojentamassa kättään äidille ja Fridalle. Hänellä on mustat hansikkaat ja helmirannekoru. Kaikki hänessä on viimeisen päälle hiottua. En tiedä, kuinka suuri osa kaikesta on tänään pelkkää teatteria.
”Jumalauta, miten kaunis mies. Mua nyt suututtaa, että toi ei ole kertonut mulle tästä”, Frida protestoi saman tien. ”Mistä lähtien sä olet edes pitänyt jätkistä?”
Äiti tuntuu reagoivan tilanteeseen rauhallisemmin. Hänen hymynsä on sama kuin töissään hotellin asiakaspalvelussa. Hillitty ja kunnollinen, mutta ei vielä lämmin. Minä tiedän, millaisiin hymyihin äitini pystyy. Kaikki pehmeys minussa on hänen perujaan.
Automatkalla kotiin äiti kyselee kaikenlaista, enimmäkseen sellaisia asioita, joita minun olisi varmaan pitänyt kuukausia sitten kysyä. Tämä on ensimmäinen kerta, kun kuulen, että Wilhelmillä on isosisko. Wilhelm ei puhu koskaan perheestään, mutta äitini on sen sukupolven ihmisiä, jotka haluavat tietää sellaisen heti ensimmäisenä.
Äiti ja Frida esittelevät innoissaan minun vanhoja koulukuvamagneettejani jääkaapin ovessa. Äidillä on yhä keittiössä lapsena tekemiämme piirroksia. Fridalla oli värikkäämpi tyyli kaikessa jo silloin, minä piirsin kuuliaisesti nurkka-aurinkoja ja vihreää ruohoa.
En usko, että minun lapsuusreliikkini kiinnostavat Wilhelmiä. Hän ei ole koskaan kysellyt minulta erityisen henkilökohtaisia asioita – olen ajatellut, että merkitsen hänelle vain sitä himoa, jolla kohtaamme toisemme sängyssä. Hänen ilmeensä äidin hössöttäessä yllättävät minut. Hänen hymyynsä sirottuu sellaista hellyyttä, jota kohtaan harvoin hänen kasvoillaan.
”Sulla on tosi rakastava perhe”, Wilhelm sanoo meidän jäädessä hetkeksi kahdeksi. Vanha huoneeni näyttää pitkälti samalta kuin lapsena, vaikka siellä on vähemmän tavaraa. Vihreissä tapeteissa on yhä auringon polttamat jäljet siinä, missä oli ennen julisteita.
”Niinkö? Joo, melkoisia sählääjiä ne on”, mutisen. ”Iskäkin olisi täällä normaalisti, mutta se on siellä työmatkalla. Kelaa, pääsiäisenä.”
Wilhelm vain nyökkäilee. Hänen katseensa taa jää jotakin sellaista, josta en saa kiinni.
”Se on hieno asia.”
”Ai työmatka?”
”Tuollainen perhe.”
Minun tekisi mieli koskettaa Wilhelmiä, mutta hänen olemuksensa on jälleen sulkeutuvampi enkä koe soveliaaksi edes hipaista häntä. Kokoamme itsemme illallispöytään, jossa hän on jälleen sädehtivä itsensä. Joskus mietin, ovatko nämä kaikki olemisen tasot Wilhelmille pelkkiä rooleja, joihin hän solahtaa sulavasti toinen toisensa jälkeen.
”Kauanko te olette Juliuksen kanssa seurustelleet?” äiti kysyy esiteltyään pöydän antimet.
”Viime syksystä lähtien”, Wilhelm pudottaa noin vain, vaikka minä en vieläkään miellä, että olisimme koskaan seurustelleet.
”Julius on aika hyvin onnistunut pitämään sut meiltä salaisuutena”, äiti naurahtaa. ”Ei ole tullut mieleenkään, että sillä voisi olla joku heila siellä. Mokoma…”
Wilhelm vilkaisee minuun. Hän näyttää pelkästään lempeältä. Hetken mietin, mihin versioon hänestä olen alun perin rakastunut, vai ovatko he kaikki tuntuneet minulle aina tältä. Tällaisina hetkinä hän tuntuu lähes tavalliselta ihmiseltä.
Wilhelm pysyy tarkkana ja sulavana koko illan. Hänelle ei tuota ongelmia imitoida läheisteni kuplivaa olemusta ja silti pysyä omana viileän etäisenä itsenään. Wilhelmin kyvyssä soluttautua tilanteeseen kuin tilanteeseen on jotain maagista. Hänen suojauksensa ei petä koko iltana, vaikka pelailemme kortti- ja lautapelejä äidin ja Fridan kanssa yöhön asti. Vielä kahdestaan huoneessanikin hän pysyy säyseänä.
”No? Mitä mieltä olet, selvisinkö hyvin?” Wilhelm kysyy. ”Olinko tarpeeksi poikaystävä?”
”En mä tiedä, pitikö sun olla jotenkin erityisen… jotain. Olit hienosti oma itsesi vain.”
”En mä ole koskaan oma itseni.”
”Mitä tuo tarkoittaa?”
Wilhelm istuutuu sängynreunalle ja alkaa riisua valkoista pitsipaitaansa ja helmikorujaan.
”Ei kukaan ole koskaan nähnyt mua sellaisena kuin mä olen”, Wilhelm jatkaa. Hän katsoo minuun hetken öljyisen mustilla silmillään. ”Et säkään haluaisi. Jos sä näkisit, millainen mä todella olen, sä tajuaisit, että rakastat vaan sun mielikuvaa. Kukaan ei ole koskaan rakastanut mua.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti