Luku 7 (Julius)
”Mä en koskaan anna kenenkään jäädä aamuun asti.”
Wilhelm istuu läikehtivässä aamuauringossa. Hänen kotinsa ikkunalaudat ovat leveät kuten monissa vanhoissa taloissa. Verhot ovat auki, aurinko tanssii Wilhelmin kultaisissa kiharoissa. Hänen ihonsa on kuulas ja ohut kuin kirjepaperi, jokainen sille tekemäni merkintä erottuu auringon lempeässä hohteessa.
En tiedä, miksi hän kertoo tämän minulle nyt. Hän ei katso minua silmiin, hän paistattelee valossa eikä edes venyttele. Istuu vain ja siristelee silmiään. Valo piirtää hänen ripsiinsä. Minua heikottaa. Nousen istumaan ja painan rohkean suudelman hänen olalleen, teen sen hetken mielijohteesta.
”Niinkö?” Painan pääni hänen olalleen. Tunnen luut ihon läpi, hän on hauraampi kuin humalainen mieleni pystyi käsittämään kaiken tapahtuessa.
”Niin.”
Voisin kysyä, miksi minä saan olla tässä. Miksi hän antaa minun nojata olkaansa kuin olisin joku, jonka hän on tuntenut kauemmin kuin säkenöivät yön pikkutunnit. Voisin tehdä niin ja pilata hauskuuden.
”Sanoit, että et ole ollut ennen miehen kanssa.” Wilhelm kääntää päätään. Hänen poskillaan on jäämiä tummista silmämeikeistä, mutta hänen on täytynyt minun nukahdettuani peseytyä. Kiharat ovat yhä ojennuksessa, mutta valuvat vapaammin kehystämään hänen kalpeita kasvojaan. ”Miltä se tuntui susta?”
Wilhelm alkaa nauraa omille sanoilleen.
”Upeaa, aivan kuin pyytäisin sulta jotain viiden tähden arvostelua…” Hän kääntyy puoleeni ja asettaa kätensä reidelleni. ”Lähinnä ajattelin vain kysyä, oliko jokin sulle epämukavaa tai tarvitsisitko jotakin jälkipuintia. En halua olla kenenkään ensimmäinen ja viimeinen miesseikkailu.”
Naurahdan tahtomattanikin. Hänen kätensä reidelläni polttelee minua joka paikasta.
”Helvetin hyvältä tuntui, ei mitään hätää siitä.”
”Ei jäänyt traumoja for life?”
Pudistan voimakkaasti päätäni.
”Mun on pakko tunnustaa, että sä olet aivan upea.” Wilhelm osaa hymyillä tavalla, joka saa hänet hehkumaan aurinkoakin kirkkaammin. ”Pistin sun katseen merkille jo silloin ruokalassa.”
”Älä viitsi… Silloin, kun olin Veeran kanssa kaksin?”
Wilhelmin hymy kertoo kaiken.
”Nyt mua nolottaa… Olen tainnut tuijotella sua niin paljon”, huokaan. ”Anteeksi.”
”Mä pidän siitä. Se on hurmaavaa.” Sen näkee Wilhelmistä. Hän kantaa ihmisten katseita suurella itsevarmuudella. Ne pukevat häntä. ”Huomasin heti, että olet uusi. Fuksit ovat aina niin söpöjä ja innoissaan.”
Kenen tahansa muun sanomana se kuulostaisi vähättelevältä, mutta hänen tyylinsä ei ole sellainen. Wilhelm viipyilee yhä sängyllä, hän ei tee elettäkään noustakseen ja pukeakseen ylleen. Hänen täytyy nauttia siitä, etten tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu.
”Mulla on aika vähän aamiaistarpeita, mutta haluatko?” Wilhelm nousee yllättäen ylös. Hänellä ei ole mitään yllään, mutta hän liikkuu niin sulavasti ja vaivatta ilman vaatteitakin, että en voi muuta kuin jähmettyä paikoilleni.
”Tuota. Öh. Joo.”
Wilhelmin tapa olla tilassa häkellyttää minut täysin. Hänen asunnossaan on makuuhuone ja keittiö-olohuone. Aurinko paistaa suoraan sänkyyn. Wilhelm ei juttele satunnaisia mukavia tai yritä kysellä minulta elämästäni. Huomaan pitäväni siitä. Asiat pysyvät sellaisina kuin ne ovat. Otatko kauramaitoa sopii tilanteeseen paljon paremmin kuin millainen perhe sinulla on tai mitä olet tykännyt yliopistosta. Latteudet eivät sovi meille sen jälkeen, kun hengitin häneen yön pikkutunnit.
Wilhelm kutsuu minut mukaan opiskeluporukkansa kanssa lounaalle. Sanon, että en voisi millään tulla, enhän tunne heitä saati häntä, mutta Wilhelm vakuuttaa minut siitä, että se on hyvä idea. Hänen tavassaan kertoa asiat on aina jotakin lähes ehdotonta. Hän osaa olla vakuuttava ilman, että se häiritsee.
Painan matkalla pienimmätkin yksityiskohdat mieleeni. Ränsistyneen kiviseinän, graffitit. Ruokakaupan, jossa en ole koskaan käynyt, koska kukaan tuttuni ei asu tällä seudulla. Wilhelmin ystävät ovat jo ruokalassa, olen onnellinen, että he istuvat pöydässä valmiina. En tiedä kenenkään nimiä. Blondattu ja tyylitelty nainen helmikorvakoruissa, polkkatukkainen lyhyt baskeripää, jonka voisin vannoa nähneeni juttelevan Veeralle viimeyönä. Satunnaisia muita, joita en muista koskaan tavanneeni.
”Moii! Sä olet varmaan Julius”, polkkatukkainen virnistää. Hänellä on tummaa, lähes harmaata huulipunaa ja nenäkoru. ”Wille sanoikin, että sulla on joku mukana.”
Onnistun hymyilemään seurueelle istuessani heidän joukkoonsa. Wilhelm ei tee erityisiä toimenpiteitä osallistaakseen minua, ja huomaan pitäväni siitä. Emme tarvitse sellaisia muodollisuuksia. Hänen kaverinsa kyselevät minulta niitä näitä tai tarttuvat sanomiini pointteihin. Blondattu nainen tuijottaa minua kaikkein intensiivisimmin.
Kukaan ei kysy minulta, mistä tunnen Wilhelmin. Aivan kuin he kaikki tuntisivat Wilhelmin toimintatavan jo valmiiksi. Kun Wilhelm sanoo minulle heippoja poistuessaan luennolle, minun on mahdoton saada kiinni siitä, mitä hän tahtoo. Minulla ei ole hänen yhteystietojansa, ei mitään. Hänen tuttavallisuutensa on parhaimmillaankin etäistä. Mikään hänessä ei kutsu minua osaksi hänen elämäänsä. Minua hävettää tuntea pisto sydämessäni sen vuoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti