Luku 12 (Julius)
Wilhelm on yön aikana hivuttautunut aivan kiinni minuun. Herään aamulla ennen herätystä siihen, että Wilhelmin käsi nojaa ikävästi kaulaani. Hän on niin sikeässä unessa, että minun ei tekisi mieli herättää häntä laisinkaan. Yritän siirtää hänen kättään hellästi, mutta hän on aina yhtä herkkäuninen ja avaa silmänsä saman tien.
Pyydän anteeksi, että herätin hänet, vaikka hänellä ei ole ennen puolta päivää menoa. Hän vain tuijottaa minua tummilla silmillään. Tällaisina hetkinä Wilhelm muistuttaa minua lapsesta. Hän ei osaa pyytää mitään, mutta hänen katseensa vaatii jotain, jota olen vasta hiljalleen oppinut antamaan hänelle. Hän on pieni ja avuton enkä minä tiedä, miksi.
Painan Wilhelmin kiharaisen pään rintaani vasten. Hän kaivautuu pienelle kerälle syliini. Mietin usein, kuinka moni on nähnyt hänestä tämän hiljaisen, sanoja pakenevan version, joka etsii tarttumapintaa mistä tahansa. Siitä versiosta ei ole tietoakaan siinä diivassa, joka kulkee ryhdikkäänä yliopiston aulassa.
”Mennäänkö tänään yksille sun vikan luennon jälkeen?” ehdotan, vaikka en koskaan tiedä, haluaako hän minun keksivän meille piristystä tällaisina hetkinä. Wilhelm pudistaa pörröistä päätään.
”En halua juoda nyt mitään. Ei tee mieli.”
”Okei. Ollaanko kotona sitten vain?”
Wilhelm nostaa päätään. En pysty lukemaan ainuttakaan tunnetta hänen kasvoiltaan. Vatsanpohjastani vihlaisee.
”’Kotona’? Ei tämä ole sinun kotisi.”
En kykene vastaamaan mitään. Hän katsoo minua niin vakavissaan, etten tiedä, mitä sanoa. Joskus hän kiukuttelee minulle tällä tavalla. Minulla ei ole hänelle vastauksia. Silitän häntä niskasta ja odotan, että hän käpertyy takaisin kiinni minuun. Hän ei koskaan pyydä anteeksi, joten en osaa enää edes odottaa sitä häneltä.
Päivä menee sumussa. Käyn luennolla ajattelematta siitä mitään. En tiedä, haluaako Wilhelm minun palaavan hänen luokseen. Olen pitänyt hallussani hänen vara-avaimiaan jo kuukauden. Kun pääsen rappukäytävään, kuulen basson rytmin jo oven taa. Nieleskelen. Asunnosta kantautuu minulle vieras musiikki, joka pauhaa niin kovalla, että se lyö kasvoille heti ovella. Eteisessä on kolmet uudet kengät.
Huhuilen Wilhelmiä metelin läpi, mutta kukaan ei vastaa.
Löydän Wilhelmin minulle täysin vieraiden miesten keskeltä olohuoneesta. He ovat asettautuneet sohvalle ja lattian pörrömatolle kaoottiseksi kasaksi. Musiikki jyskyttää niin lujaa, etten kykene keskittymään.
”Wilhelm? Mitä sä teet?”
Wilhelmin posket punoittavat aavistuksen. Hän vilkuilee miehiä, joiden piirteisiin en osaa kiinnittää huomiota, he voisivat olla keitä tahansa. Wilhelmin huulipuna on sotkeentunut, ja minä tiedän miksi.
”Miksi sä olet täällä?” Hänen kysymyksensä tuntuu niin vilpittömältä, että hätkähdän. Suuret mustat linnunsilmät tuijottavat minua pitkään.
”Luulin, että sä halusit mun tulevan… tai siis…”
Koska naiivisti kuvittelen yhä pienessä päässäni, että tämä on seurustelua. En tahdo tietää, mitä hän on tekemässä ja vihaan itseäni, kun kuvittelen, ettei sillä olisi minulle väliä. Yksikään miehistä ei ota minuun mitään kontaktia. Wilhelm ei laita musiikkia pienemmälle, vaikka seison siinä eksyneenä hänen edessään ja odotan vastausta, hymyä, mitä tahansa. Kun mitään ei tule, kävelen takaisin eteiseen. Hän ei seuraa perässäni. Musiikki kantautuu vielä käytävään saakka.
Vasta kotona tajuan, että minua itkettää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti