Rihmasto

SV: bodyhorror

Rihmasto, joka levittyy tytön suusta korvaan saakka, on iljakas ja pehmeä. Kun sitä koskettaa, se vavahtelee ja liikkuu kuin se olisi jo oma eliöstönsä.

“Kuolenko minä?”

Hänen äänensä on ohut ja kalvomainen, jo aavistuksen muuttunut. Nieleskelen ja tuijotan vihertävää rihmastoa. Hänen vanhempansa odottavat kauempana, miehen käsi on kietoutunut vaimon harteille ja puristaa lujaa. Minä haluaisin sanoa heille, että tiedän, mistä tässä on kyse. Haluaisin olla varma, mutta mitä pitempään katson eliön liikettä tytön poskella, sitä vähemmän olen varma edes omasta ihmisyydestäni. 

Tämä ei ole Jumalasta lähtöisin.

Perhe poistuu tuvastani itkien. Vanhempien kädet ovat tytön harteilla, tyttökin itkee, vaikka en näe sitä. Minä mietin rintamalta palanneita miehiä ja heidän kertomuksiaan. Asioita, jotka olivat menneet pois paikoiltaan. Syljetyt hampaat, uudet pupillit, jotka kieppuivat valkuaista vasten. Kauhutarinoita, jotka vain kuulin, mutta joita silmäni eivät koskaan saaneet todistaa. Minä en aluksi uskonut niihin.

Se piti miehiä öisin hereillä. Hampaita vain lähti, niiden tilalle kasvoi jotain muuta, ei me katsottu, mitä. Me rukoiltiin, mutta siitä ei ollut apua. Yössä vain kuului, kuinka jokin ritisi suussa.

Ja nyt, rihmasto tytön poskella. Minä avasin tytön suun, mutta en kertonut hänen vanhemmilleen irronneista hampaista. Rihmasto peitti puolet hänen ikenistään. En pystynyt katsomaan sitä pitempään kuin mitä piti. Se eli jumalatonta, sielutonta elämäänsä tytön suussa eikä minulla ollut mitään, millä kohdata sen irvaileva elo.

Viikon päästä kuulen huhun siitä, että tyttö on kuollut. Tytön perhe asuu kauempana enkä minä tohdi matkata sinne asti vain antaakseni suruvalitteluni. He pitäisivät sitä minun syynäni, enhän minä osannut kertoa heille, missä oli vika. Minä päätän vain rukoilla tytön sielun puolesta. Mikä ikinä häneen tarttuikin, ei ollut maallinen.

Herään yöllä kirskuntaan, jonka kaltaista en ole koskaan kuullut. Jokin narskuu ja natisee, mutta en osaa paikantaa äänen suuntaa, se kiertelee tupaani kaikkialta. Yritän kuiskata, mutta mitään ei lähde suustani. Ikkunan takaisessa metsässä liikkuu jokin yön edessä kalpea. Liike ei ole nopeaa, mutta siinä on jotain kuumeista, vain etäisesti ihmistä muistuttavaa. Kun kävelen ulos, en pue edes kenkiä jalkaani, kuljen kuin transsissa.

Se on pelkkä valkea täplä yössä. Kuunkalpeaa ihoa vasten risteilee tuhansia kosteantahmeita rihmoja. Ihmisen silmät erottuvat vain vaivoin rihmaston keskeltä, eivätkä ne enää ano armoa.

Vien käden suulleni. Jokin liikkuu. Olento ei käännä katsettaan minusta, se tietää, että minä tunnistan sen, vaikka mikään siinä ei ole enää samaa. Se on jo maailmamme ulkopuolella, toiseksi tullut. Painan sormet hampailleni. Minuun ei satu, kun tunnen, kuinka etuhampaat irtoavat juuristaan. Verisinä ne putoavat kämmenelleni. Olennosta kuuluu matalaa kirskuntaa. Nytkö se tunnistaa minut kaltaisekseen? Jokin vetinen tuntuu sussani.

Kun katson olentoa edessäni, minä tiedän, että jossain on paikka, jonne kuulemattomat rukoukset hukkuvat.