Ilta Kajosta
En muista, milloin lakkasin vihaamasta sinua. En tiedä, vihasinko sinua koskaan todella, vai tuliko vihasta minulle väline kestää kaikki se, mitä en kyennyt kohtaamaan kaiken alla. Jotain niin väkevää en pystynyt koskettamaan paljain käsin. En koskaan kyennyt antamaan itselleni lupaa siihen, mutta vaikka olisin antanutkin, kaikki se olisi polttanut minut hengiltä. Sen sinä minulle teit; teit minusta vieraan itselleni. Välttelin kohtaamasta sitä, mikä paloi sisällä, koska tiesin aina, että se olisin minä, joka olisi lopussa yksin.
Oletko sinäkin nyt yksin? Kertoisitko minulle siitä? Sillä tiedätkö, minä en tiedä sinun yksinäisyydestäsi mitään. Yritin aina ymmärtää, mitä sinä ajattelit, mutta sinä kajastus yön päässä, sinä juoksit minua pakoon, kun yö hälveni. En koskaan saanut sinua kiinni enkä tiedä, johtuiko se siitä, että et halunnut, vai siitä, että se on mahdotonta.
“Minä rakastan sinua aina”, niin sinä jätit minut, sitä minä mietin, kun yöt pitävät minua hereillä. Ne kalvavat edelleen. Olisin itsekäs, jos väittäisin, että vain minä jäin yksin. Enhän minä tiedä, mitä sinä nyt ajattelet, miltä sinusta tuntui menettää veli, jota sinä rakastit. Sinä kätkit kipusi minua taitavammin. Ajattelen sitäkin usein. Toistelen sanomisiasi kuin mantraa, jotta tuntisin sinut vielä lähelläni, jotta tuntuisit todelliselta olennolta, joka joskus hengitti yössä minua vasten. Pelkään, että joskus unohdan sinun naurusi. Pelkään, että unohdan, kuinka tartuit minua kädestä ja piirsit minut tähän maailmaan.
Jos kohtaisit minut nyt, olisitko minusta ylpeä vai kavahtaisitko sitä, mitä näkisit?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti