Luku 41: Kahdet kasvot
Aura ei ole koskaan aiemmin nähnyt suoraan Vennin tappavan. Kun mies puukon kanssa ilmestyy kulman takaa, Venni ei epäröi hetkeäkään. Aura ei kuvitellut sen tapahtuvan näin. Hän on aina ajatellut heidän etsivän perheensä käsiinsä ja repivän heitä vastaan rikkoneitten kurkut auki. Nyt kaikki on pelkkää rutiinia. Mutta millainen Venni onkaan. Nopea ja voimakas. Pienten käsien lihakset kiristyvät. Venni vain iskee. Ele tuntuu pelkältä rutiinilta. Mies lepää kuolleena heidän jalkojensa juuressa. Täällä, Varimean laitapoluilla, ei kulje ketään. Kukaan ei todista veritekoa.
Venni kumartuu riisumaan mieheltä kaiken arvokkaan. Hän viskaa kasan koruja ja pienen resuisen muistivihon Auralle. Aura tuijottaa typertyneenä vereen tahriutuneita esineitä. Venni nousee ylös ja pyyhkii käsiä mustiin housuihinsa. Veri hukkuu mustaan.
”Miksi me tämän otimme?” Aura heilauttaa muistivihkoa.
”Lukaise se läpi. Miehellä on sen verran koruja, että se voi olla vaikka hovista.”
”Ei noilla vaatteilla.” Haaleankeltaisia ja ruskeita kankaita.
”Silti. Lukisitko ääneen?”
Pelkkiä työmuistiinpanoja. Rakennusohjeita. Kaavoja. Ei mitään sen kummempaa. Auraa puoliksi harmittaa heittää muistiinpanot takaisin ruumiin päälle. Hän olisi voinut opettaa Venniä lukemaan niistä. Venni vetää Auraa eteenpäin, he katoavat kujien taakse, pois tapahtumapaikalta.
”Miksiköhän se yritti tappaa meidät? Ihan huvikseenko?” Aura pystyy kuvittelemaan, että Varimean laitaosilla tapahtuu kaikkea sellaista.
Venni pudistaa päätään.
”Näitkö sen varjon? Se oli kontrolloitu.”
Auralta pääsee hengähdys.
”Olisit voinut…”
”Sori. Reaktio. Refleksit sanoivat, että tapa. Olisihan tuon voinut houkutella kulttiin. Jokainen veljen viemä on joka tapauksessa voitto, kuului se kulttiin tai ei. No, meni jo.”
Kadut kapenevat. Venni kulkee entistäkin nopeammin, Auralla on vaikeuksia pysyä perässä. Tänään he menisivät jälleen maan alle. Adrastea odottaa heitä. Kolmetoista yötä on kulunut. Auran on yhä vaikea kuvitella, miksi Adrastea olisi tullut henkilökohtaisesti heidän luokseen. Ihon alla kihelmöi. Vennin kapeaa selkää katsellessaan hän miettii, miltä tuntuisi voida kertoa kaikesta sellaisesta Vennille suoraan.
Kun tytöt palaavat temppelin raunioille, he ryhtyvät käymään läpi kaikkea saamaansa. Ruokaa ja kuolleen miehen koruja.
”Kuule, Venni… En ole koskaan ennen nähnyt sinun tappavan. Olen vain kuullut sinun puhuvan siitä.”
”Ai, oikeastiko?”
Aura pudistaa päätään.
”Voi ei. Sinun olisi pitänyt nähdä ensimmäisenä minun tappavan perheeni.”
”Emme ole ehtineet suoda sille lainkaan ajatuksia…” Aura huokaa. Vaikka hänhän on jo melkein tapattanut siskonsa.
”Kuulehan, Auraseni. Jos minä en jostain syystä selviä tästä elämästä, lupaa, että vielä joskus toteutat suunnitelmamme.”
Aura nielaisee. Halkeileva marmori tuntuu kylmältä hänen selkäänsä vasten. Venni tulee lähemmäs, sipaisee valkean suortuvan takaisin Auran korvan taa. Tytön suudelma on vaativan lempeä, luja, mutta lämmin.
”Minäkö tappaisin sinun perheesi, jos sinulle tapahtuu jotakin? Antaisitko sellaisen vastuun juuri minulle?”
”Höpsö. Tietenkin antaisin. En minä näitä asioita kenellekään muulle avaa. Varjottomat eivät koskaan tienneet. Edes kultti ei tiedä. Olisi vaarallista, jos kultti tietäisi minun suunnitteevan perhemurhaa ihan omaksi rauhakseni. He pitäisivät sitä liian riskialttiina.”
”Sitten meidän ei varmaan kannattaisi toteuttaa suunnitelmaamme.”
”Äh. Rakas. Tietenkin kannattaa. Me voimme olla kultisteja, mutta meillä on yhä oma tahto. Ja minä tahdon nähdä, kuinka minut hylänneet ihmiset vuotavat kuiviin.”
Niin minäkin, Aura on vähällä sanoa. Ajatus oman perheen kuolemasta kulkee kaikkialle hänen kanssaan, tekee hänestä tappajan, vaikka hänen kätensä ovat puhtaat. Joku voisi sanoa, että Venni on synnyttänyt hänessä sen ajatuksen. Sitten Aura palaa lapsuuteensa, ensimmäisten pikkusisarusten syntyyn. Jatkuvaan huutoon. Äidin väsyneisiin silmiin ja isän ylpeyteen. Isosiskot hoitivat kaiken niin huolella, mukisematta, hymyillen. Miksi vain Auralle jäi kipu ja viha?
Venni tulee lähelle sillä tavalla kuin hän aina tulee. Kysyen, pitäen huolta. Venni kallistaa päätään ja vie kätensä Auran harteille. Etsiytyy iholle kankaiden alla ja silittää hiljaa. Aura kehrää Vennin kosketusta vasten.
”Kaikki hyvin”, hän tietää vastata. ”Joskus perheen ajatteleminen on vain liikaa.”
”Tiedän. Ei se mitään. Me pääsemme heistä vielä. Ja voin taata sinulle, että mikään ei tunnu niin hyvältä kuin kosto.”
”Ei varmasti.” Aura tuijottaa Vennin sormia. Niissä on vielä verta. Hän painaa sormet suulleen ja nuolaisee.
Aura tuntee, kuinka Venni sulaa hänen iholleen. Kaulus auki, kuumia suudelmia kaulalle. Vennin sormet polttavat, joka ikinen. Joskus Auran on vaikea uskoa, että he tapasivat toisensa aivan nuorina, kasvoivat kiinni toisiinsa, toistensa kehoille. Vennin silmät siristyvät, painuvat kiinni. Suudelma on pitkä, Aura antautuu täysin. Viis kaikesta. Tämän tytön hän veisi kanssaan minne tahansa.
Aurinko ehtii valua piiloonsa. Vasta sen viimesäteiden leimutessa taivaanrannassa tytöt keräävät kaiken mukaansa ja sukeltavat maanalaiseen luolastoon. Auran keho on kauttaaltaan rauhassa, Venni on tehnyt siitä todellisen. Ajatus perheestä ja kuolemasta ei enää paina raskaana rinnassa.
Suuaukko, jonka kohdalla he pysähtyvät, ei ole Auralle edes etäisesti tuttu. Kaikki maanalaiset käytävät ovat lopulta varsin samanlaisia sille, joka pelkää pimeää, mutta näitä muotoja Aura ei ole koskaan nähnyt. Soihdun valossa erottuu raskas, suuaukon peittävä esine. Aura siristelee silmiään.
”Arvaa, missä me olemme”, Venni hymähtää.
Adrastea käski heidän tulla Varimean alle.
”Palatsin alapuolella?”
Venni nyökkää hymyillen.
”Siellä hyvinkin.” Naisen ääni. Pehmeä.
Tytöt kääntyvät. Adrastea on pukeutunut tyypilliseen kermanvaaleaan asuunsa. Kultainen laahus hankaa vasten kylmää kiveä. Adrastea hymyilee kaksikolle.
”Ihanaa, että tulitte. Vanhan kokoontumispaikkamme lähettyvillä on havaittu varjottomien liikehdintää. Täällä on turvallisempaa.”
”Kiitos, että kutsuitte meidät”, Venni sanoo syvää ihailua äänessään.
”Sirius on tänään varmistamassa palatsin puolella, että kukaan ei pääse tänne. Minä johdan kokousta. Te kaksi saatte minulta erityisen tehtävän.”
Aivan. Tietysti. Aura näki tämän tulevan. Ei kuningatar halunnut heitä tänne pelkästään osaksi kokousta. Kaikki on osa jotakin suurempaa. Epämukava pistely ei poistu raajoista. Adrastea viittoo tytöt lähemmäs.
”Te jäätte tänne.”
Jopa Vennin järkkymätön ihailu saa särön. Vennin kulmat kurtistuvat, suu raottuu.
”Mitä?”
”Uskokaa pois, lapseni, teitä tarvitaan enemmän täällä. Sirius ei ehdi joka paikkaan palatsissa. Te olette vahvoja ja kykeneviä nuoria naisia. Te vahditte täällä, että kukaan ei pääse häiritsemään kokoustamme.”
Adrastea nyökkää suuntaan, jossa kokousluola oletusarvoisesti on. Aura näkee pelkkää pimeyttä. Kaikki on sittenkin niin kovin mustaa.
”Kutojattaria esittävä patsas on tie tänne. Jos kuulette sen siirtyvän, toimitte. Ketään ei saa jättää eloon.”
”Entä, jos tulija on teidän poikanne?”
”Tehkää tilanteen vaatimalla tavalla. Rashnankin voi tarvittaessa uhrata, poika on siihen tarkoitettu. Hänen varjonsa kuihduttaa hänet joka tapauksessa.”
”Eikö Rashnasta täytynytkin hankkiutua luonnollisesti eroon? Varjon kautta?” Aura pistää väliin,
”Piti, toki, mutta hätätilanne on hätätilanne. Nyt tiedätte. Kyllä te pärjäätte.”
Auran koko kehoa polttaa, mutta ei enää lempeästi, pelkästään korventaen. Tämän ei pitänyt mennä näin. Silti juuri tämä oli se, mitä hän pelkäsi. Kuningatar ei tee muuta kuin hyötyy heistä. Kuinka Venni ei näe sitä?
”Teidän korkeutenne, saanko kysyä jotakin henkilökohtaista?” Venni pudottaa huuliltaan aivan yllättäen.
Adrastea pysähtyy. Naisen ilmettä on vaikeaa lukea. Lopulta hän nyökkää.
”Kuinka te päädyitte kulttiin?”
Adrastean silmät suurenevat. Mitä kuningatar odottikin kysyttävän, tuskin tätä. Aura tuijottaa Venniä hämmentyneenä. Mikä ajankohta tämä nyt on sellaiselle kysymykselle?
Hymy peittää jälleen kerran kaiken, mitä Adrastean mustien silmien takana tapahtuu.
”Minä tapasin Siriuksen”, Adrastea hymähtää. ”Se on lyhyempi versio tarinasta.”
”Entä pitempi?” Venni haastaa.
Kuningattaren eleistä näkee, että tällaiselle ei ole aikaa. Jokin etäisen äidillinen pakottaa Adrastean eleet tasaisiksi.
”Minä en koskaan tullut toimeen kutojattarien ja palatsin kanssa. Täällä oli kovin tyhjää jo ennen isäni, hallitsijan, kuolemaa, mutta erityisesti sen jälkeen. Kutojattarilla ei ollut mitään minulle. Kenties minulla oli vain tylsää.”
Ei. Ei ollut. Aura on aina nähnyt, että kuningattaressa on muutakin. Vellova, pimeä tyhjyys. Sellaista pimeyttä kukaan ei näe itse. Ehkä Sirius oli se, joka kiskoi sen pintaan Adrasteassa.
”Olin jo kuningatar, kun tapasin Siriuksen. Hän veti minut sänkyyn ja esitteli skorpionitatuoinnin kyljessään. Veljen symboli.”
Auran posket punehtuvat. Hänen ei tarvitsisi tietää, kuinka omistautunut Sirius on uskonnolleen. Hän ei tahdo kuvitella miehen paljasta ruumista.
”Minä kirosin kutojattaria, kun Sirius koski minuun. Annoin pimeyden viedä. Antauduin sille. Vihdoin tajusin, että veli oli kaikki, mitä olin koskaan tahtonut. Vain varjoissa saatoin olla oma itseni. Ja vain varjoissa tämä maailma saa vapauden kutojattarien valvovan silmän alta.”
Vaikka eihän kuningatar tahdo Laetaa vapauttaa. Hänen äänensä on kehräävä, päistänsä taipuisa, kun hän puhuu Siriuksesta. Aura tietää, ettei Adrastea ole koskaan ajatellut ketään muuta kuin itseään. Niin upea kun hän onkin. Auran koko kehoa särkee. Hän ei tiedä sitä kutsuttavan pettymykseksi.
Adrastea hyötyi vanhan temppelin tuhosta. Siitä, että palvontapaikkansa menettäneet ihmiset polvistuivat hänen eteensä. Kutojattarien maanpäällinen edustaja. Miksi kukaan haluaisi luopua sellaisesta etuoikeudesta, kun sitä voi käyttää loputtomiin ja silti palvoa sydämessään veljeä? Aura näkee sen vihdoin. Sen, millainen kuningatar Adrastea todella on. Naisella on kahdet kasvot, joista kumpiakaan ei voi nähdä kokonaan.
”Ai mutta, mitä minä tällaista teille kerron”, Adrastea toteaa muka hämillään ja vie käden poskelleen. ”Yksityiselämääni…”
”Emme me hämmenny. Kiitos, kun kerroitte. Se on kovin inspiroivaa. Teidän elämänne”, Venni sanoo. Auran tekisi mieli läpsäistä Venniä. Herätys.
Kuningatar hymyilee vastaukseksi, aivan kuin se riittäisi.
”Te pärjäätte täällä kyllä. Minä tulen kertomaan teille, kun kokous on päättynyt.”
Adrastean kadottua pimeään Aura huomaa tuijottavansa Vennin käsiä. Verta sormenpäissä. He seisovat pimeässä käytävässä niin pitkään, että Aura miltei unohtaa Adrastean koskaan käyneenkään heidän luonaan. Vasta, kun luolaa suojaavan patsaan takaa alkaa kuulua lähestyviä ääniä, Aura jännittyy. Hän katsoo Venniä. Tyttö kuulee sen myös. Se, mitä ei koskaan pitänyt tapahtua, on tapahtumassa.
Aura puristaa veistä toisessa kädessään, terävää piikkiä toisessaan. Valmiina iskemään, vaikka ei ole pitkään aikaan enää tiennyt, minkä puolesta iskisi. Kun patsas siirtyy piinaavan hitaasti paikaltaan ja paljastaa rivin hovin ihmisiä, Aura huomaa tärisevänsä kauttaaltaan.
Hovi on löytänyt heidät. Kuinka ihmeessä? Kenenkään ei pitänyt tietää tästä suuaukosta. Se lienee ollut täällä vuosikymmenet. Hovi laskeutuu alas, hämmästyneet katseet heijastuvat veitsenterästä. Iskuja. Venni menee jo ennen kuin Aura ehtii huomata mitään. Venni iskee kuin raivopäinen, kuin joku, jonka varjo on kontrolloitu jo kauan sitten. Vaikka eihän hänellä varjoa ole. Pelkkä oma vihansa. Suunnaton ja kyltymätön. Auran kädet ovat kylmät. Viha hänen sisällään mykkä. Se ei suostu hänen polttoaineekseen, ei täällä, kosteassa pimeydessä.
Hovin ihmisten joukosta Aura erottaa tumman, kauniin nuoren miehen, jonka täytyy olla prinssi. Kirkkaansiniset vaatteet ja raskas kaulakoru. Häikäisevän siniset silmät, kauhusta suuret. Rashnan olkapäällä lepää suuri käsi. Kun Aura tajuaa, kenelle se kuuluu, hänen kurkustaan pääsee tukahtunut huuto.
Sirius. Veri kohisee Auran suonissa. Sirius. Kaiken aikaa. Aura on aikeissa huutaa, varoittaa Venniä, tehdä mitä tahansa. Lamaannus pitää häntä paikallaan. Myöhäistä. Sirius on jo heidän tasollaan, maan alla, ja hänellä on ase kädessään. Sirius iskee sen suoraan Vennin kylkeen. Venni kieppuu ja pyörii, mutta terä iskeytyy häneen silti. Mustat silmät suurenevat.
Aura ei osaa edes huutaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti