Kajo istuu sohvalla pitkät vaaleat villasukat jaloissaan ja luonnostelee jotakin.
”Mitä piirrät?”
”Ei saa katsoa vielä!” Kajo kikattaa.
”Jos se on mun muotokuva, niin –”
”Ei oo!”
”Ai ei ole?”
”Luuletko, että piirrän vaan sua? Idiootti…”
Kömmin Kajon viereen ja suukotan häntä poskelle. Kajo näyttää onnelliselta istuessaan siinä kaikessa rauhassa. Jaksan kyhjöttää kurkkimatta vain hetken hänen vieressään, kunnes jo kurotan kohti piirrosta.
”Hei! Nyt sitten! Sä oot ihan mahdoton.”
”Anna mä vähän.”
”Jos nyt annan periksi, niin annan periksi muussakin, ja –”
Alan nauraa. Painan pääni hänen olalleen ja kiedon käteni hänen vyötäisilleen.
”Noinko sä sen ajattelet? Että tää on joku pipeline siihen, että sit sä annat periksi ruoanlaitossa ja siivouksessa ja lapsiasioissa ja –”
”LAPSIASIOISSA!”
Tajuan, mitä olen sanonut ja kohtaan Kajon suuret silmät. Kajon kasvoille leviää hymy.
”Hassu, ei me voida hankkia vauvoja!”
”Ei ei, kunhan tuli mieleen tällaisia perinteisiä parisuhdeasioita!”
”Oletko ihan tyhmä nyt? Hassu rakas. Ei me voida hankkia lapsia, alan itkeä, jos ajattelen sitä.”
Hivutan käteni Kajon vatsalle ja silitän.
”Sä oisit hyvä isi.”
”Tuo on vähän karmivaa, ihan kuin mä voisin synnyttää meille lapsen…”
”Täällä se kasvaisi. Ois varmaan enemmän mun näköinen kuin sun. Itkisin, jos se sais mun persoonan, though.”
”Oot rakas ollut liikaa jossain Tumblrissa. Omegaverse vittuun ja keskitytään faktoihin.”
”Rakas EI! Ei se! Eikun oikeasti, kyllä mä mietin sellaistakin. Kyllä sä tiedät.”
”I know… Mä meen siitä ajatuksesta päiviksi niin melankoliseksi, etten pysty kelaamaan sitä.”
”Voi muru, mietitään jotain muuta. Kuten vaikka tota sun piirrosta.”
”HYS anna mulle mun taiteellinen rauha! Muualle siitä hönkimästä!”
”Oota hengitän sun niskaan vähän kovempaa!”
Kaadan Kajon sohvalle, hän tökkii minua kauemmas ja me molemmat nauramme.
”Seis! Heiii Ilta nyt joku raja!”
Vien käteni hänen paitansa sisään ja kutitan häntä kyljistä, ja hän huutaa ja minä nauran. Lopulta olemme siinä päällekäin, nauru piirtää uurteita hänen kasvoilleen. Maailman kaunein. Hellyys täyttää koko kehoni, painan suudelman Kajon leukaan ja sitten poskelle. Nauru muuttuu raukeaksi hymyksi, sulamme toisiamme vasten. Kajo vetää minut pitkään suudelmaan. Jään siihen makaamaan pää hänen rinnallaan. Hän silittelee suortuviani.
”Rakastan sua”, hän kuiskaa tukkaani.
”Mäkin sua”, kuiskaan takaisin, ja tiedän niin sanoessani, etteivät mitkään sanat voisi koskaan kiteyttää sitä, mitä tunnen häntä kohtaan. Kajon piirrosvihko on pudonnut lattialle, en vilkaise sitä, annan hänen kertoa, kun hän haluaa. Möngin lähemmäs ja painan pehmeitä suudelmia Kajon kasvoille.
”Tahdotko jo jatkaa?”
”Hmm?”
”Sitä luonnosta.”
”Aa!” hän naurahtaa. ”En.”
”Ai?”
Kajo ottaa kasvoni käsiinsä ja silittää poskea.
”Ollaan hetki ihan vaan tässä. Mulla on nyt niin hyvä olla.”
Minä hymyilen. Hän on oikeassa. Meillä on juuri nyt niin hyvä olla tässä, toistemme lämmössä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti