Mulla on tosi yksinäinen olla. Sut haudattiin tänään. Mulla on sellainen tunne, että oikeastaan kukaan muu kuin äiti ei osaa olla nyt sitä, mitä toivon, ja mä en pääse millään yli siitä ajatuksesta, että äiti on tänään haudannut oman äitinsä. Mulla ei riitä minkäänlainen poetiikka näihin tunteisiin, musta tuntuu vaan pahalta. Tämä viikko on ollut muutenkin todella raskas, musta tuntuu lapselta, jota aikuiset sättii joka suunnasta. Olen ottanut osumaa tavoilla joita en haluaisi ajatella, mutta mun on ehkä pakko.
On yksinäinen olo. Mulla on kaikki hyvin, mutta jokin sattuu nyt syvältä. Äidin halaaminen ja piteleminen tuntuu hyvältä. Myös serkun lapsen leikittäminen oli tärkeää, elämä jatkuu, sukupolvi sukupolvelta. Tämä päivä oli uskomattoman kaunis, mutta raa’at tunteet on vielä jossain piilossa. Musta tuntuu joskus, että mä vaan huolehdin kaikista mun ympärillä, mutta kukaan, ei kukaan huolehdi musta sillä tavalla, mitä mä tarvisin. Sitä varten mulla on mä itse.
Just nyt tuntuu mahdottomalta ajatella, että kaikkia niitä juttuja, joita aina sanoit ja teit ei ole enää olemassa muualla kuin meidän mielissä. Sä puhuit aina ihmisistä niin värikkäin sanankääntein, et pelännyt ikinä kertoa, mitä ajattelit. Jokin siitä energiasta olisi hienoa omaksua itsekin. Tunnuit tänään lähempänä kuin aikoihin. Annoit meille sun ja mun yhteisen lempikelin, oli niin kylmää, että mun kyyneleetkin ois varmaan jäätyneet. Olit mulle kaikissa niissä lumikiteissä, joita tanssi ilmassa.
Niin. Tällaisia ajatuksia täällä. Pidä huolta äidistä, pidäthän? Se tarvitsee sua vielä, enkä voi olla sen tukena kaikessa, koska mä en osaa. Toivottavasti sulla on siellä kaikki hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti