Ihmisen silmät

Sameat silmät, takkuinen tukka. Ranteeseen on piirretty tikku-ukko, jonka kaulan yli kulkee katkoviiva, musta tie aina perille saakka. Pelataanko Afrikan tähteä? Tien päässä ei olekaan timanttia, mittavaa palkintoa, vaan sakset, joilla leikata tie rikki, irrottaa tikku-ukon pää liitoksistaan. Pelissä voi voittaa vain kerran. Kaulat katki, sanoi Punainen Kuningatar.

Tytär katsoo piirrettyjä takkuinen tukka harteille valuen. Silmien takana ei ole ketään, televisiossa Liisa tippuu kaninkoloon. Alas, alas, alas, kenet me löydämme, kun tipumme itsemme ytimeen? En istu tyttären viereen. Minusta hän tullut, tipahtanut tähän maailmaan. En voi palauttaa häntä itselleen, jos hän ei näe, mistä tie alkaa, mihin hän itse loppuu.

*

”Ville, mua pelottaa niin paljon, kun Ellasta on tullut tuollainen.”

”Älä nyt viitsi, onhan se aiemminkin pitänyt mykkäkoulua ja ollut omissa oloissaan.”

”Se ei syö.” Tauko. Vedän henkeä, turhaan. ”Luoja, Ville, se ei enää syö.”

Kirjan kansi lämähtää kiinni, Ville jättää sen pöydälle ja nousee ylös. Kädet hakeutuvat poskilleni, sipaisevat kerran, kahdesti. Ei mitään hätää, kertoo kiilto Villen silmissä. Sinä yliajattelet taas, sanoo kurttu hänen kulmiensa välissä.

”Kuvittelin, että me ei koskaan käytäisi tätä keskustelua”, Ville huokaa pitäen käsiään yhä ohimoillani, aivan kuin minusta tarvitsisi pitää kiinni, etten huuhtoutuisi ensimmäisen pelon aallon mukana pois. ”Mutta musta on alkanut tuntua, että meidän on ihan pakko.”

En sano mitään. Mies, jonka olen valinnut rinnalleni, ei ole vielä lopettanut enkä tahdo mustata hänen näkemystään omalla pelollani.

”Muru.” Kauniita sanoja. Villeäkin pelottaa. ”Tässä taitaa nyt olla kyse susta eikä Ellasta.”

Veitsenisku suoraan rintalastan alle. Miten ovelaa. Huoneen valaistus on pehmeä ja varovainen, Ville ei näe silmieni taa. Vetäydyn, mutta en pakene. En voi koskea häneen nyt, kun pelkoni on päässyt aaltoilemaan huoneessa. Kuohu ei ole lakannut vielä.

”Mua pelottaa, että sun oma menneisyys estää sua näkemästä meidän tyttären tilanteen sellaisena kuin se on.”

”Ella ei syö.” Pieniä, avuttomia sanoja Villen varmuuden edessä. Aallot yltyvät, ulottuvat jo nenään saakka. En pysty puhumaan ilman, että tukehdun, nielen litroittain vettä.

”Rakas, mä tiedän, että tämä tilanne tuntuu sulle nyt kamalan vaikealta.”

Ymmärrä minua sitten. Tule puolimatkaan, ojenna käsi hukkuvalle.

”Mutta kun meidän tytär on nyt vaan siinä iässä. Ella on viisitoista. Hyvinhän meillä on mennyt tähän asti. Se, että Ella reagoi noin vahvasti kaikkeen, tarkoittaa, että hän kasvaa. Yläaste on jännittävää aikaa, kyllä sä muistat.”

Nyökkään. Oksennuksen haju koulun vessoissa, vapisevat kädet, ruokajonossa piilotettu paniikki. Kehoni muistaa kaiken sen edelleen. Nyt sama maaninen kiilto on tyttäreni silmissä, kun häneltä kysytään, ottaisiko hän vielä valkokastiketta perunoilleen. Minä olen kantanut hänet tähän maailmaan, minun mätäni on siirtynyt häneen jo syntymässä. Huoneessa aaltoilee.

”Mutta Ella ei s–”

”Kulta. Mä tiedän. Se ei tarkoita, että kaikki alkaa uudestaan. Ella ei ole sinä. Sinä et ole Ella. Ymmärrän, että tämä huolettaa sua, mutta sun sairaus ei ole nyt Ellassa. Sä olet ollut Ellalle ihana äiti.”

”Mutta entä jos tämä pahenee? Onko se silloin mun vikani?”

”Ei, muru, tämä ei ole sun vika. Ella ei ole enää mikään pikkutyttö. Eikä tämä sitä paitsi pahene, me pidetään meidän tyttärestä huolta.”

Ville laskee kätensä olalleni. Hetken lämpö tanssii kehooni, sallii laineiden laskeutua. Pelko kuplii ympäriinsä, kunnes meri vetäytyy, kuohut tasoittuvat. Ville palaa nojatuoliinsa, avaa kirjan. Kävelen eteisen peilille, katson naista, jonka silmät ovat mustat kurimukset. Ne nielevät kaiken kauniin. Ne eivät vieläkään ole ihmisen silmät. Käännän katseeni pois. Vien roskat ulos.

*

Tytär ei enää käytä ketsuppia. Tilaa Hesburgerissa salaatin. Miksi ihminen ei osaa elää? Miksi pitää pelätä, menettää, löytää uudelleen, rikkoa ja polkea alas? Pelätä elämää niin paljon, että jokainen valinta on yksi ketju lisää kaulalle?

Minä olen pelkkä varjo äidistä, joka minusta piti tulla. Kehoni kantoi maailmaan hänet, pienen ihmisen. Tyttären, joka ei enää naura. Mustuus on jo alkanut viedä hänen silmiään. Merkitykset häviävät annoskokojen pienentyessä. Vessassa kuluu liikaa aikaa. Tiedän, että hän luopuu itsestään joka kerralla.

En ole enää äiti, en yhtään mitään. Meren kuohuissa lepattava oksa, joka on jo sisältä mätä.

*

Ensimmäisellä lääkärikäynnillä Ville on mukana. Minä istun autossa, kuuntelen sateen ropinaa ja kehnoa radiopoppia, jonka merkityksettömät sanat käännän kovemmalle estääkseni mieltäni huutamasta kakofonian ylitse. Odotan. Anteeksiantoa, vastauksia, tytärtäni ja aviomiestäni, pelon lakkaamista. Uutta aamua.

Auton ovi aukeaa, Ella istuu takapenkille. Ville ajaa. Radio pauhaa, taivas laskeutuu pisaroina alas, sataa, sataa, ropisee. Silti on aivan hiljaista. Ella näpyttää kännykkäänsä, Ville muistaa kääntyä risteyksestä vasemmalle.

”No?”

”Lähete tuli.”

”Ja?”

”Puhutaan kotona.”

Kaupassa ei tarvitse enää käydä. Ella kävelee suoraan yläkertaan sanomatta meille sanaakaan, minä ja Ville jäämme istumaan keittiöön. Sytytän kynttilöitä. Sade ei lakkaa koskaan. Ville laittaa ruoan pöytään, istuutuu hiljaa paikalleen kuin odottaen, että minä avaan suuni. Lopulta hän puhuu.

”Olit oikeassa.”

En vie käsiä suulleni, en henkäise teatraalisesti. Sisälläni on tyyntä. Olen saavuttanut rauhan. Maailma ei kuule minua, meri kuohuu kuohumistaan.

”Aion olla nyt rehellinen. Rakas, ota hyvä asento.”

Minua ei voi enää kaataa. Ei ole mitään kaadettavaa. Uskon hymyileväni.

”Ellan tilanne on tosi paha. Hän tarvitsee mahdollisesti laitoshoitoa. Lähete on kiireellinen, meille soitetaan, kun selviää, milloin Ella saa seuraavan ajan.”

”Seuraavan ajan, mutta ei saman tien laitosta?”

”Tiedäthän sä, kuinka vaikeaa tämä on nykyään.”

En tiedä. En tahdo tietää. Tyttäreni tekee kuolemaa, olen päästänyt hänet irti. Jokainen päivä on pelkkää odottamista. Kuoleeko hän vai puuttuuko maailma asiaan, päästääkö joku hänet laitokseen, joka vääntää hänestä ihmisyyden irti ja täyttää muotin jollakin muulla, melkein samankaltaisella? Minä vain tuijotan ruokaa pöydässä. Katson vuoroin Villeä, vuoroin eilistä makaronilaatikkoa ja salaattia lautasella. Kumpikaan ei puhu minulle mitään. Lautasen muotoinen maailma on kerrankin hiljaa.

En ole varma, kuka olen, kun nousen ylös, tartun lautaseen ja paiskaan sen olohuoneen seinään. Ketsuppinen makaroni valuu seinää pitkin lattialle, lautanen on säpäleinä. Ville ei huuda, ei edes avaa suutaan. Hän valahtaa pöydälle, vie kädet kasvoilleen. Jos en tuntisi häntä, uskoisin, että hän itkee.

Kävelen suihkuun. Ella ei kuule, mitä alakerrassa tapahtuu. Tytär on omassa maailmassaan. En riisu vaatteitani, annan veden laskeutua vaatteilleni, pestä kaiken pois. Kuulen, kuinka Ville keräilee synnyttämääni sotkua olohuoneessa. En tahdo kuulla mitään. Käännän veden lämpötilan täysille, höyryävän kuuma suihku valahtaa päälleni vieden äänet pois.

*

Kuinka pitkälle ihminen voi taipua säilyttäen yhä ihmisyytensä? Missä kulkee se raja, jolloin ihminen murtuu ja luopuu itsestään? Silmien takainen pimeys ei osaa enää hymyillä.

Tyttäreni istuu kylpyhuoneen lattialla ja kakoo itseään ulos, oksennuksen haju jää kiinni harmaaseen kaakelilattiaan. Ei ole olemassakaan jumalaa, joka vastaisi rukouksiini. Ei tähän sairauteen ole parannusta. Ihminen ei voi juosta ihmisyyttään pakoon.

*

Lumi sataa voimalla vasten ikkunaa. Minä odotan. Maailma on pelkkää odotusta. Ruoka jäähtyy pöydälle, vääntelen käsiäni, tule jo, tule jo kotiin. Kun ovi käy, näen Villen kasvoilta, että jokin on mennyt pahasti pieleen. En kysy. Kieleni kieltäytyy hyväksymästä.

”Ella on letkuissa”, Ville sanoo lysähtäen sohvalle riisumatta lumista takkiaan. Sohvalle jää läikkä. Me olemme pelkkiä varjoja, emme enää ihmisiä lainkaan. Sohvalla ei ole merkitystä. Ruoka saa jäähtyä ja lumityöt tekemättä. Istun Villen vierelle. Hän ei enää tartu minua kädestä. En muista, milloin hän lopetti sen.

”Milloin?”

”Vain tunti sitten. Minulle soitettiin heti. Siksi lähdin töistä kesken kaiken.”

”Tiesin sen.”

”Milloin…”

Lause jää kesken. Ville kääntää päänsä, etsii sanoja, itseään niiden keskeltä. Tuijotan sulavaa lunta hänen takissaan. Me kaikki sulamme hiljaa pois, menetämme itsemme sitä mukaa, mitä enemmän aikaa kuluu.

”Milloin sä käyt katsomassa meidän tytärtämme?”

”Ville, sä tiedät –”

”Mitä vittua mä muka tiedän!”

Ääni kohoaa korkealle. Ensimmäistä kertaa koko aikana Ville nousee ylös, päästää vihansa vapaaksi. Anna tulla. Anna kaiken tulla. Se osa minusta, joka joskus välitti, ei enää hengitä. Se on kuollut kuohujen alle, sen ruumis on kylmä ja kova. Alttarilla Villeä suudellut nainen ei ole enää olemassa. On jäljellä vain äiti, epäonnistunut haalistuma.

”Mä en tiedä mitään siitä, mitä helvettiä sun sairaassa maailmassa on tapahtunut ja tapahtuu!” Sylki roiskuu. Viha kuohuu yli laitojen. ”Sulle on muka niin vaikeaa käydä osastolla, herää muistoja, joo, joo. Kyllähän mä ymmärtäväinen ja hyvä aviomies nyt tämän käsitän ja sulatan.”

Minä vain tuijotan. Villen silmien takana on vielä joku. Hän osaa vihata. Minä voin vain katsoa, minun silmäni ovat mustat.

”Tässä on kyse meidän tyttärestä. Meidän omasta, pienestä tyttärestä. Jos sä et ole vielä huomannut, se tekee kuolemaa! Se vittu kuolee, ja sä istut täällä, koska et voi muka mennä, koska se sais sut muistamaan, että et koskaan oikeasti parantunut! Kerää itsesi, tässä ei ole tippaakaan kyse susta. Meidän tytär kuolee, se aivan oikeasti kuolee…”

Villen ääni hiipuu. Kyyneleet tulevat, mies valuu takaisin sohvalle ja painaa päänsä alas katsomatta enää minuun. Vuosi sitten olisin odottanut anteeksipyyntöä, jäänyt vierelle pyörittelemään käsiäni. Täällä mitään sellaista ei ole enää olemassa. Kävelen takaisin ruokapöytään, syön kylmenneen kinkkukiusauksen maistamatta mitään. Ville ei nouse sohvalta. Hiljaisuus laskeutuu, ulkona sataa lunta.

*

Maasta sinä olet tullut, maaksi sinä olet tuleva. Arkussa makaan minä itse, se osa minua, joka kipeimmin halusi tulla nähdyksi. Ihmiset kerääntyvät luokseni, tuntemattomat kasvot esittävät suruvalittelunsa. Miten he jäisivätkään kaipaamaan, oli hän sitten aina iloinen tyttö, muistatko silloin kerran kun.

Kohtuni hedelmä. Rikotun ruumiini kantama pieni ihminen. Kylmän mullan alla. Kukaan ei ansaitse tulla haudatuksi talvella. Minä jään pimeään nuolemaan haavojani. Lapsetonta äitiä pahempi on vain epäonnistunut äiti.

En tahdo olla enää ihminen. Arkku laskeutuu alas, hiljaisuus rikkoo korvani. Minä sairastutin hänet. Minun mätä vereni hänen suonissaan.

*

Ville on kasvattanut parran. Hymyilen, se sopii hänen kulmikkaisiin kasvoihinsa. Kassalla hän kaivaa lompakkoaan, maksaa kahvini. Lompakossa päällimmäisenä on enkelinkiharaisen pienen tytön kuva. Sydäntäni ei vihlaise, maailma menee eteenpäin.

”Sulla on siis nykyään töitä markkinointipäällikkönä.”

”Joo, vähän erilaisia hommia niihin edellisiin verrattuna.”

”Sopii varmaan paremmin sun elämäntyyliin.”

”No oikeastaan joo. Miten sulla? Kuinka pian sä ajattelit palata taas…”

Ville ei vieläkään osaa viimeistellä lauseitaan. Se saa minut edelleen hymyilemään, kuoreni pystyy vielä ilmaisemaan tunteita, jotka kuuluivat ennen minulle. Pudistan päätäni, siemaisen lattea. Vaahto kutittelee kitalakea.

”En mä varmaan palaa vielä vuosiin.”

”Ai.”

”Aika näyttää. En ole surullinen. Tiedän, etten voi tehdä töitä.”

”Mulla on vieläkin niin huono omatunto.”

”Älä viitsi, ei tarvitse olla. Ei tämä sun vika ole.”

”Mutta kun me ei koskaan puhuttu siitä. Ei ikinä puhuttu sitä kaikkea loppuun, vaikka olisi pitänyt. Sä jäit ihan yksin.”

Huiskautan kättäni. Villellä on vielä kiiltävät silmät ja hyvin ommellut vaatteet, suomalaista käsityötä. Maailma sopii hänen kaltaisilleen ihmisille. Elämä jatkuu, ihmisyys säilyy. Ville on meistä se, jonka piti jatkaa.

”Äh, älä sä huolehdi siitä. Mulla on kaikki ihan hyvin.”

”Mutta…”

”Ei, kun oikeasti. Ei se mitään. Kerro mulle Aurorasta. Joko hän osaa puhua?”

Minä unohdun taustalle. Ville alkaa kertoa tyttärensä ensimmäisistä sanoista, ilo syttyy hänen katseessaan. Jotain haudataan, jotain luodaan. En tunne katkeruutta Villen riemun edessä. Tunnen oman osani.

Kahvilasta poistuttuani kuljen auringon täplittämällä kadulla ja jätän huivin laukkuun. Kevät on jo alkanut lämmittää. Minulla ei ole kylmä muutenkaan. Kehoni ei tunne juuri mitään. Olen luopunut siitä. Itsestäni. Kaikesta, mitä oli jäljellä. Kuorella on parempi olla, kun kukaan ei huuda sisällä. Hymyjä. Värittömiä ja hajuttomia päiviä. Kukkia tienpenkalla kuin muistoksi naisesta, joka yritti tulla äidiksi, ihmiseksi.

Peliä se vain on. Aurinko läikehtii jollekulle, joka on onnistunut paremmin pitämään itsestään kiinni. Hymyilen vastaantulevalle naiselle, joka kuljettaa lastenvaunuja. Auringonvalo on varovainen kuin ohut, pitsimäinen kalvo taivaan ja minun välillä. Se on myöhässä. Mustien silmien takana ei ole enää ketään.