Sinun saleissasi
juoksee hopeinen puro. Heinä keinuu vienossa tuulessa, se saapuu
tervehtimään sinua, kun saavut jälleen muistamaan. Sinne minä
aina palaan, avoimen taivaan alle, vahvojen seinien suojiin, saliesi
hohteeseen.
Vaikka maailma
ravistelisi seiniä, pelko nakertaisi niihin reikiä, taivas ei
koskaan tummuisi. Tuuli puhaltaa salit täyteen henkeä, valo
kylpee marmoriseinissä. Saapuvan kesän tuoksu, sinun hymysi
auringon välkettä vasten. Siellä sydämeltäni putoisi paino,
maailman mustuus kävisi helpommaksi hyväksyä. Ei aurinko aina
paista, tuuli leikittele heinällä, mutta sinä olisit siellä,
kertoisit minulle muuttolinnuista ja niityn kauneimmista kukista eikä
minulla olisi hätää.
Kesä ilmoittaisi
tulonsa hymyssäsi, linnut saapuisivat parvissa. Sinun saleissasi
minä näen hauraan kauneuden, luonnon periksiantamattomuuden. Heinä
taipuu, mutta ei katkea. Puro ei jäädy kylmimmälläkään
pakkasella. Minä katson kaikkea sitä ja sydämeni sykkii kiitosta.
Eikä aika koskaan
pysähdy kanssasi, hetket ne vain kiteytyvät, saavat kultareunukset.
Ja kun joskus eksyn mustaan sumuun, kuulen purosi solinan, kohotan
katseeni ja näen hopeisen välkkeen kutsuvan minua kotiin. Sumulla
on paikkansa, mutta ei siellä, missä taivas ja maa sekoittuvat,
missä hymysi soi tuulessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti