Kevät

Sattuu.

Julius on ovella, hänen silmissään kiiltää huoli. Minun silmissäni sumenee. Julius polvistuu eteeni, sipaisee poskeani. Hän hätkähtää, jokin on vialla. Hän pitelee minua kuin olisin kaatumassa. Olen maassa ja minua hävettää. Siitä on kauan, kun olen viimeksi antanut sen viedä minut alas.

”Rakas? Mikä hätänä?”

”Ei… ei mikään.”

”Onko tuo verta?”

”Ei. E… On se.”

”Sinä tarvitset tohtoria. Tule, puetaan sinulle jotain päälle ja mennään.”

”Ei… Julius. Odota. Se on… erilaista.”

Se ei yleensä vie minua polvilleni. Se ei yleensä iske sellaisella voimalla, että tahdon vain itkeä ja luovuttaa.

”Minä…” Nielaus. Sanat puuroutuvat suussani. ”Anna sen viedä minut. Anna minun mennä.”

”Luoja. Wilhelm. Mikä sinulla on?”

Vedän syvään, raskaasti henkeä. Vasta silloin huomaan täriseväni kauttaaltani. Siksi hän pitelee minua niin tiukasti.

”Sattuu”, kuiskaan. ”Sattuu…”

En koskaan sano sitä ääneen. En anna sen näkyä. Hän ei saa huolestua. Hän on huolehtinut minusta jo tarpeeksi. Mutta kipu on kaikki, mitä olen, kun se vie minut polvilleen ja värjää tajuntani valkoiseksi.

”On päiviä, joina en kestä sitä, joina se on kaikki, mitä ajattelen. Ja minä… minä olen tavattoman väsynyt. En jaksa enää kauaa. Anna minun kuolla, Julius, minä pyydän. Anna minun kuolla…”

Muistan hetken, jona miltei aidosti kuolin. Syksy, tippuvat lehdet. Syvältä leikkaava pelko, niin halvaannuttava, että toipuminen kesti viikkoja. Itkin ja huusin Juliukselle, etten tahdo kuolla, en ole ikinä todella tahtonutkaan. Toistin sitä kuin mantraa, kun en saanut henkeä. Ja nyt ajatus kuolemasta on jo lähes lämmin, se tempoilee luomieni takana. Se ei ole raskas kuten ennen. Se on kevyt ja täynnä valoa.

”Minä en elä enää kauaa. Joten Julius, kerro minulle, kadutko sinä?”

Hän ei kiellä. Huomaan sen ensimmäisenä, vaikka tajunnassani keinuu. Valkeat pisteet peittävät todellisuuden. Joudun sulkemaan silmäni hetkeksi.

”Kadun.”

Hän sanoo sen ilman epäilyksen synnyttämiä taukoja. Sellaisella varmuudella, että saatan vihdoinkin huokaista helpotuksesta. Tässä se on. Hän katuu. Siinä se. En tunne vihaa enkä pettymystä, ainoastaan hienoista surua, joka lepattaa sydämeni tienoilla ja katoaa sitten pinnan alle.

”Kadun sitä, etten palannut luoksesi aiemmin. Kaksi vuotta aiemmin, neljä vuotta aiemmin…” Hän pudistaa päätään. ”Menetimme niin paljon aikaa. Kadun, etten ollut luonasi silloin, kun kipeimmin minua tarvitsit. Kadun, että annoin sinun satuttaa minua, koska satutit itseäsikin. Olen pahoillani, että annoin tilanteesi riistäytyä käsistä, olen pahoillani, etten kyennyt näkemään sitä aikaisemmin. Mutta tämä ei ole vielä ohi meille, ei ole…”

Ei. Rakas. En minä tätä halunnut kuulla. Pudistan päätäni.

”Sinä et ole minulle mitään velkaa.” Tuntuu hyvältä sanoa se ääneen. ”Minä taistelen omat taisteluni ja sinä omasi. Sinä et ole vastuussa mistään, mitä minä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä.”

Silitän Juliuksen poskea. Käteni on kylmä, en tunne sormenpäitäni.

”Seison vihdoin siinä, missä haluan. Ensimmäistä kertaa elämässäni en kadu itseäni. Olen, kuka olen. Minä itse päätän siitä. Pidän siitä, millaisia kuvia mielessäni on. Mutta joskus sattuu liikaa, ja silloin minua pelottaa. Eikö se todella lopu koskaan? Kauanko joudun maksamaan? Eikö jo riitä, eikö todella…”

Vedän henkeä. Kyyneleet tuntuvat kuivilta poskillani.

”Ansaitsenko todella kaiken tämän yhä edelleen? Kenties joskus rankaisin itseäni, mutta en enää, en enää… Ehkä maailma haluaa, että minuun sattuu, ehkä se on oikein. Mutta sen ajatteleminen, se on… se on murskaavaa. Niin paljon vihaa.”

Julius ottaa minut lähemmäs, silittää hiljaa.

”Jaksa vielä vähän…”

”Julius. Jos minä kuolen tänä yönä, muistatko sinä vain kaikkein parhaimman minusta?”

Hän pitää tauon. Hän ei vieläkään kiellä ja kerro minulle, etten minä mihinkään kuole.

”Kyllä, muistan minä. Aina.”

”Sinä olet minun elämäni rehellisin, aidoin ja paljain ihmissuhde. Olen oppinut sinulta niin paljon. Kun olen poissa, toivon, että kerrot meistä kauniita tarinoita, mutta en minä pahastu, jos et.”

”Minä…” Hän nielaisee itkunsa. Hän on oppinut siinä taitavaksi viimeaikoina. ”Kerron minä. Kerron kaikille, että olit elämäni paras osa.”

”Olet niin hyvä ihminen, älä koskaan unohda sitä. Ansaitset kaiken. Kaikki, mitä pyydän sinulta, on hyvä elämä minun jälkeeni. Elä kaunis elämä, kun olen poissa. Tule onnelliseksi.”

”Wilhelm rakas… Me tarvitsemme sinulle apua. Nyt heti.”

Hän nostaa minut ylös kuin olisin pelkkä hentosiipinen lintu.

”En lähde katkerana. Sinä olet kanssani…”

”Ssh, rakkaani, shhh… Olen sinusta niin ylpeä.”

”Niin minäkin. Minä näen auringon. On niin lämmintä, aivan kuten lapsena…”

Ja sitten kaikki pimenee.

*

Linnun sirkutus herättää minut valkenevaan aamuun. Aurinko kurottaa ujosti verhojen takaa valkeaan huoneeseen. Maailma piirtyy eteeni hennoin siveltimenvedoin, kuuntelen lintua ja räpyttelen silmiäni. Hatara jomotus kieppuu tajunnassani, mutta särky on poissa. Sävyt ovat kauniita ja lempeitä. On vihdoin kevät.

”Rakas?”

Erotan Juliuksen piirteet vihdoin kunnolla. Sumu on hälvennyt. Hänen suupielensä eivät kaarru hymyyn, silmien reunoilla on hienoisia uurteita. Hätkähdän. Hän ei ole koskaan näyttänyt ikäiseltään, mutta nyt näen ensi kertaa häivähdyksen jostakin tulevasta, varoen hiipivästä uupumuksesta hänen kasvoillaan. Kurotan kättäni, vaikka tiedän, että olen kiinni letkuissa, elämäni jatkeissa.

Tuhat elämää Juliuksen kuulailla kasvoilla. Kaikkine tunteineen, itkuineen ja nauruineen. Hän kumartuu lähemmäs, ei sano mitään, painaa vain otsansa omaani vasten. Kiitollisuus tulvahtaa yli, kipu on poissa. Pelko on kaikonnut, tyyneys täyttää kehoni. Silitän Juliuksen pehmeää päätä ja painan kevyen suudelman hänen ohimolleen. Hän silittää minua hiljaa. Sitten hän kääntää katseensa ulos.

”Katso, rakas. On kevät.”

Niin. Hymyilen, pidän häntä kädestä. On kevät ja minä olen elossa.