Nimesi

Siipi lepää luovuttaneena maassa, pää on painunut. Vain kuninkaallinen ryhti on ennallaan, se ei muutu, vaikka taivuttaisi. Menen lähemmäs. Haavat ovat jo ajan armahtamat, silitän hänen olkaansa hellästi. Sinisenkirjavat sulat tuntuvat tahmeilta sormiani vasten. Tahrittu kauneus. Tartun häntä käsistä, hivelen jokaista pitkää sormea ja vedän hänet mukaani altaalle.

Iltapäivän kultainen valo saa hänen sulkansa hehkumaan kymmenissä väreissä. Silti hän ei nosta päätään. Pesen hänet kaikessa hiljaisuudessa, hän antaa minun tehdä sen. Hän on yhä sietämättömän kaunis, mutta ei kuten ennen, silloin, kun hänen leukansa oli ylhäällä ja hymy pysyi kasvoilla ilkkuakseen jokaista tai tehdäkseen jokaisesta omansa. Silloin minä katsoin häntä kaukaa, ihailin sinivihreitä sulkia ja silkkisiä hiuksia. Silloin minä tiesin ensimmäistä kertaa, että leiskuvien silmien takana oli joku toinen, joku kokonaan pimeä. Pelkkä poika. Hänet minä näin.

Nyt katse on väsynyt, poika ei pysy enää piilossa. Mutta täällä vesi ei enää polta häntä. Täällä kuiskaukset ovat loppuneet ja täältä valkeus alkaa. Sivelen hänen poskeaan, hiljaa hän painaa päänsä kättäni vasten. Kummankaan ei tarvitse sanoa mitään. Ei ole vielä sanojen aika.

Kun hän avaa silmänsä, tuijotan kahta suurta tyhjiötä. Miten jokin niin kirkas voi olla niin tyhjä? Hän ei ole vielä perillä, hän eksyi puolitiessä, mutta tiedän, ettei hänen matkansa ole vielä päätöksessään. Tiedän paikan, jossa horisontti katoaa, jossa ei satu enää. Otan hänet lähemmäs, sivelen herkkiä piirteitä, katson pientä poikaa niiden takana ja painan nopean, lempeän suudelman kylmille huulille. Hän ei osaa vielä ottaa vastaan hellyyttä, hän osaa vain haluta, omistaa minut tyhjillä silmillään.

Mutta minulla on jotain, jota voin hänelle antaa. Muutakin kuin nämä hellät hetket, joita hän ei osaa pyytää, mutta jotka hän ääneti ottaa vastaan ja painautuu minua vasten kuin ei osaisi muutakaan. Minulla on hänelle jotakin suurempaa. Sana kieleni päällä, nimi, joka odottaa lausumistaan. En anna tuulien viedä sitä, en salli maailman ottaa sitä sisältäni, se lepää minussa hartaana, kunnes saan antaa sen hänelle. Kunnes hän on valmis.

Siihen saakka pidän sen sydämessäni, vaalin sitä kuin aarretta. Hänen nimeään, sitä, kuka hän oli, ennen kuin kipu väänsi hänet vinoon. Otan hänen kätensä ja silitän, ja hänen huulensa raottuvat kuin hän aikoisi sanoa jotakin. Lopulta erotan vain varovaisen hymyn, jonka tiedän yksin minulle tarkoitetuksi. Otan hänet syleilyyni, pitelen kuin lasta ja ajattelen hetkeä, jolloin saan antaa hänet takaisin itselleen. Hymy kiipeää kasvoilleni. Se hetki tulisi vielä, eikä meillä ole kiirettä.