Riita

”Mä en pysty. Elias oikeesti, mä en PYSTY!”

Mikaelin kehonkieli on jäykkää ja nykivää, en uskalla mennä lähelle hänen ollessa noin kippuralla. Hän näyttää pieneltä ja särkyvältä ja tahtoisin vain napata hänet syliini.

”Mä autan. Oikeesti, mennään yhessä. Jos et tänään pysty niin mennäänkö huomenna? Ei oo mikään hätä.”

”Ei kun Elias mä en oikeesti voi mennä kauppaan. Siis mä tukehdun jos joku katsoo mua. En kestä niitä valoja ja ääniä ja ihmisiä. Ne menee mun ihon alla niiku jotku vitun hyönteiset. Mä sekoan. En pysty. Ahistaa. Ja en oo käyny kohta kahteen viikkoon suihkussa.”

”Et sä tarvii suihkua siihen et me voitas käydä kaupassa. Ei ne oikeesti kato sua. Ei oo mitään hätää.”

”Elkku sä et nyt YMMÄRRÄ! Mä en voi! Mä en vaan voi!”

Mikael ei rauhotu, hänen henkensä rahisee. Paniikkikohtaus ei ole kaukana, näen sen kaikesta hänessä.

”Mikael. Rakas.” Puhun niin rauhallisesti, että se pakottaisi hänetkin rauhoittumaan. ”Kyllä mä oikeesti ymmärrän. Ei oo mikään pakko tai kiire. Enhän mäkään tyyliin ikinä käy kaupassa. Kyl sä tiiät että mä tajuan sua.”

”Etkä tajua!” Mikaelin silmissä säkenöi. ”Et tajua yhtään, toihan on sulle vapaaehtoista!”

Kipu iskeytyy vasten kasvojani niin nopeasti, etten ehdi piilottaa sitä. Mikael näkee heti, miten hänen sanansa vaikuttavat minuun, mutta niitä ei saa takaisin. Ne ovat jo osuneet kasvoihini, horjuttaneet.

”Niin.” Jää ritisee äänessäni. ”Niinhän se menee. Mitäpä tällanen laiska paska siitä ymmärtäis. Mähän vaan istun täällä ja pelaan ja mässäilen, yeah, niinhän se on. Sori, unohtu melkee. Ei unohdu enää.”

”Rakas en mä… en mä tarkottanu anteeks, anteeks…”

Mikael itkee jo. Hänen pisamaiset kasvonsa täyttyvät kyynelistä, eikä hän itke pientä ja suloista itkua vaan hän itkee joka ikisen kyyneleen, joka hänessä on koskaan ollut. Raivo ritisee sisälläni, en pysty vastaanottamaan Mikaelin kyyneliä.

Tyynesti kävelen olohuoneeseen, sammutan valot ja avaan konsolin. Kädet tärisevät, vaikka ne eivät ikinä tärise. Hän on tolaltaan. Tottakai hän sanoo sellaisia asioita, joita ei tarkoita. Mutta sanoisiko hän niin, jos hän ei jossakin sisimmässään ajattelisi niin?

Tuijotan täriseviä käsiäni. Tekisi mieli paiskata koko ohjain seinään, antaa jonkin rikkoutua. Voisin kerrankin elämässä vain huutaa sitä, kuinka tämä maailma minut näkee. Sitä oppi jo kymmenenvuotiaana, että piti olla kiitollinen, jos joku piti hauskana. Se oli ainoa tapa saada palanen siitä jostakin, jota syntyjään kauniit ja lahjakkaat nauttivat. En minä nähnyt itseäni muita huonompana, mutta kun koko maailma kaikui sitä, kuinka olisin voinut sysätä sen kokonaan pois?

”Hei anteeks apua mä en oikeesti tarkottanut. Elias uskotsä mua? Jooko… anteeks. Anteeks ihan kauheesti”, Mikael saapuu itkun säestämänä olohuoneeseen. Käännyn hitaasti. Minulla ei ole mikään kiire. Näen, että olemukseni saa Mikaelin suunniltaan. Hän näyttää entistäkin pienemmältä ja heiveröisemmältä, ja ensimmäistä kertaa aikoihin minun ei tee mieli pidellä häntä.

”Niin, eihän ne ikinä tarkoita”, sanon hiljaa, matalammalta kuin yleensä. ”Eihän ne koskaan tarkoita, mutta silti joka käänteessä tulee ilmi, että mä en koskaan tule olemaan kellekään mitään muuta kuin säälittävä läski joka elää muiden verorahoilla. Kukaan ei nää mun elämällä mitään vitun arvoa, mä oon loinen, mä oon kaikkea sitä, mitä tää maailma inhoaa. Ja kehtaan vielä olla tyytyväinen elämääni ja itseeni. Kyllä tällaset hetket vittu muistuttaa, että niin, tää on kaikki, mitä tuun tälle maailmalle koskaan olemaan!”

”Rakas, anteeksi… Sä tiiät, etten mä ajattele niin.”

”Mutta eipä vaan mulla oo mitään hyvää syytä elää tällee, eihän mulla oo masennusta ja mulla on kaikki hyvin, oon vaan mukavuudenhaluinen ja laiska, hyvä kun viimein sanoit ääneen niin ei tarvitse sitten sitäkään enää peitellä!”

”En mä ajattele niin!!” Nyt Mikaelkin huutaa. ”Mä EN sanonut niin! Mä oon vaan niin helvetin masentunut, että on mahdotonta löytää ees yks ihminen tästä maailmasta, joka tajuais, etten mä vaan voi mennä sinne saatanan kauppaan! En kykene! En tiedä, miten te muut sen teette mutta minä en siihen pysty! Enkä mihkään muuhunkaan. En mä vähättele sun kokemuksia, mutta tää on eri asia.”

”Kyllä mä tajuan ja mä yritin ihan tosi vaan olla myötätuntoinen! Mä jos joku tiiän, miltä tuntuu, kun maailma ympärillä ei tajua! Mutta jumalauta oon väsynyt tähän vähättelyyn, oon niin väsynyt siihen et joka ikinen ihminen mun ympärillä ajattelee vaan sitä samaa.”

Mikael tärisee ja itkee edelleen.

”Ja kaikkein vähiten mä odotan sivaltavia kommentteja ihmiseltä, johon oon aina voinut luottaa ja joka on aina puolustanut mua. Kun mä en oikeasti tahdo kuulla tällasta edes sillä verukkeella, että sulla on huono olla! Mä tiedän ja mä kunnioitan sitä. Mutta oon niin helvetin väsynyt siihen, että joudun perustelemaan olemassaoloani joka ihmiselle.”

”En mä todellakaan tarkoittanut –”

”Mutta kumminkin sitten ajattelet, että vaan mielenterveysongelmat on validi syy sille, ettei pysty tai jaksa tehdä mitään?”

”En mä aatele sillai!” 

Mikaelin ääni kohoaa korkealle, hänen pieni kehonsa tärisee. Tiedän, ettei hän jaksaisi riidellä enää kauaa ilman, että hajoaisi. Myötätunto alkaa palailla mieleni laitamille, kun katselen häntä. Koeta nyt muistaa, että hän on joka päivä ihan liian kovilla, sanoo ensimmäinen ääni. Ja toinen vastaa: Mutta entä minä?

”Mä en tyyliin koskaan puhu tästä. En ikinä ota puheeks sitä, millasta on elää sellasen ihmisen elämää jota yksikään ihminen täs koko maassa ei halua elää. Oon tällanen kävelevä bingo kaikkea sitä, mitä porukka oppii osotteleen sormella jo ala-asteella. En mä halua itseäni surkutella, mutta vittu oikeesti! Mä en oikeesti jaksa kuunnella tollasta varsinkaan omalta kumppanilta.”

”Anteeks Elias mä tiedän! Anna mulle anteeks.”

”Mä en tiedä voinko just nyt.”

”Elias…”

Mikael on niin uskomattoman nätti jopa kyynelten kastelemin kasvoin. Hän näyttää hontelolta pieneltä peuralta, joka ei vielä osaa kävellä. Mutta raivoni ei ole vielä laantunut.

”Miten sä tarkalleen ajattelit, että tää tästä menis? Mä en koskaan sano mistään mitään, ja nytkö mun pitäs vaan antaa anteeks, jotta sulla ois hyvä mieli? Mä en vittu JAKSA olla aina kaikkien mieliks, en edes sun vaikka rakastan sua ihan helvetisti, tai kenties just siks.”

”Mäkin rakastan sua ihan helvetisti”, Mikael itkee. Pitäisi jo päästää poika kärsimyksestä, hän näyttää siltä, että hajoaa aivan juuri. Mutta juuri nyt minä haluan vain oikeuden tuntea kaiken sen raivon, jota tunnen.

”Koska you know, jos mä aina vaan nielen niin mä saan aina vaan niellä. Sillee se menee.”

”Kyl mä tiedän… Mä oon oikeesti tosi pahoillani… Me… voidaanko me jutella tästä? Rauhassa. Myöhemmin. Mä en…” Mikael haparoi ja ottaa kiinni seinästä.

”Miki. Rauhassa.”

Näen, kuinka hän taistelee alkavaa hyperventilointia vastaan. Hän puristaa silmiään kiinni ja vapisee. Hän todella yrittää kohdata minut. 

”Elias.”

”Niin?”

”Mä oon oikeasti tosi pahoillani”, hän sanoo viimein äänellä, josta tunnistan muutakin kuin paniikin. Tunnistan sen harkitsevan ja analyyttisen miehen, johon rakastuin jo yläasteen takapenkillä istuessani.

Mikael kohtaa silmäni. Sisälläni kipunoi edelleen, mutta Mikaelin katse tuntuu rehelliseltä.

”Se, mitä mä sanoin, oli tosi ajattelematonta ja kumpusi ennemmin mun pahasta olosta ja ahdistuksesta kuin mun jostain todellisista ajatuksista tai arvomaailmasta. Mä en ole koskaan ajatellut susta niin.”

Nyökkään. Voisin vielä tökätä, antaa pyörän pyöriä, mutta Mikael tulee minua vastaan ja se lämmittää.

”Mä voin keskustella tästä vaikka kuinka pitkään. Sä voit oikeesti ihan koska vaan puhua tästä mulle. Mua harmittaa, jos koet, ettet voi kellekään avautua siitä, miltä susta tuntuu. Mä tiedän, että suhun sattuu, nään sen joka vitsailevasta kommentista, jonka sä heität ilmoille joka päivä.”

Hymähdän. Mikael nyökkää minuun päin,

”No toikin. Sit sä vaan naureskelet", hän mutisee.

”Paha tapa.”

”Yeah indeed.”

"Mikael..."

Nousen ylös sohvalta ja tunnen, kuinka minussa säkenöi edelleen. Annan tunteen tulla lähelle, se on hyvä, minulla on oikeus siihen. Nappaan Mikaelia vyötäisiltä ja vedän itseäni vasten.

”Tuus tänne sieltä.”

”Elias…”

Vedän Mikaelin suudelmaan ja tunnen, kuinka kovenen välittömästi häntä vasten. Tunnelataus purkautuu näin, kiskon Mikaelin sohvalle ja kaadan hänet siihen. Painan hänet aivan kiinni sohvaan, en anna hänen liikkua. Näen, että se kiihottaa häntä aivan yhtä paljon kuin minuakin. Me luotamme toisiimme täysin, kaikki tämä lataus välillämme purkautuu siihen, että painan hänet kiihkeästi alleni ja hän haluaa minun tekevän hänelle aivan mitä tahdon.

Seksin jälkeen makaamme Mikael kainalossani sohvalla ja huohotamme toisiimme.

”No se ei menny ihan siihen suuntaan ku piti”, Mikael naurahtaa.

”Se meni kuule JUST siihen suuntaan, mihin pitikin.”

Mikaelista pakenee korkea nauru. Olen iloinen, että hän nauraa jälleen.

”Tossa oli mun tän viikon hyötyliikunta”, naureskelen. Mikael lyö minua kylkeen.

”Nii vittu just tota meinasin! Tää sun ’harmiton läppä’ on vaan selfharmin muoto! Saatana!”

”Hei äläs katsele noin tarkasti. Sun pitää nauraa mukana.”

”Haista sinä paska.”

”Mä rakastan sua Mikael.”

”Mäkin rakastan sua, hiton idiootti.”

Mikael painaa päänsä rinnalleni. Hän sulkee silmänsä ja kuuntelee hengitystäni kaikessa rauhassa.

”Onks meillä kaikki hyvin?” hän kysyy hiljaa.

”On. Voidaan ihmeessä puhua näistä jutuista enemmänkin.”

”Ootko sä vielä vihanen?”

”En. Eiköhän toi jotain purkanut.”

”Oisitko koskaan uskonut, että meistä tulee ihmisiä, jotka harrastaa viha- ja sovintoseksiä?”

Se saa minut nauramaan.

”Joo no en kyllä. Mutta en mä kyllä koskaan kuvitellut sun housuihin pääseväni.”

”Ainii voi luoja…”

Mikael mönkii ylemmäs ja pörröttää hikistä tukkaani.

”Hitto sä oot kuuma”, Mikael sanoo hymyillen.

”Literally. On aika lämmin.”

Hän mätkäisee rintakehääni.

”NYT loppuu idiootti! Oot pirun seksikäs.”

Nauraen rutistan hänet itseäni vasten ja painan suudelman hänen huulilleen. Lämpö väreilee jälleen välillämme. 

Siihen minä luotan.